Kuva: Mikko Saari
LUKEMINEN | Mikko Saari luki tammikuussa parikymmentä kirjaa: runoja, dekkareita, dystopiaa, esseitä ja säeromaaneja. Ensimmäiset kevään kirjajulkaisutkin ehtivät jo luettavaksi.
Mikko Saari
Uusi vuosi saa alkaa vanhalla tutulla kirjalla. Louise Pennyn Armand Gamache on se dekkarisarja, jota kaikista suurimmalla hartaudella seuraan. WSOY julkaisi sarjan kaksi ensimmäistä osaa SAPO-sarjassa vuosina 2008 ja 2009, mutta jätti sarjan sen jälkeen kesken. Kun Bazar alkoi julkaista sarjaa uudestaan vuonna 2019, tartuin ”kokeillaanpas tätäkin” -otteella kirjoista ensimmäiseen ja sille tielle olen jäänyt.
Louise Penny on oivallinen dekkaristi: kirjoissa on sopiva sekoitus koukuttavaa juonta ja pitkän aikavälin kuvioiden rakentelua. Niinpä Gamache-dekkareilla on ollut taipumus kiilata aina lukujonon kärkeen, kun kirjastosta olen uuden saanut. Murhan alkusointu (suom. Outi Järvinen; Bazar, 2022) ei nyt päässyt ihan ensimmäisenä luettavaksi, kun kirjastolainojen erääntymisjärjestystä piti huomioida, mutta pian kuitenkin.
Murhan alkusointu osoittautui jälleen kerran kelpo tarinaksi. Murhajuoni ei sinänsä ole nerokkaan kekseliäs, se tuntuu jopa vähän epäuskottavalta monin osin, mutta se ei olekaan tärkeintä. Keskiöön nousee Armand Gamachen ja tämän luottomiehen Jean-Guy Beauvoirin välinen suhde, jonka Penny jättää romaanin lopussa tiukkaan cliffhangeriin. Keväällä ilmestyvä sarjan seuraava osa Särö pimeydessä pääsee sen ansiosta kiilaamaan lukulistan kärkeen vaivatta.
Keskelle Murhan alkusointua mahtui pieni vihkonen. Kyselen haastatteluita tehdessäni aina lopuksi suosituksia ja runoilija Riikka Simpura suositteli vuodenaikaan sopivaksi lukemistoksi Georges Perecin Talvista matkaa (Poesia, 2017). Perecin tiedän kiinnostavaksi kirjailijaksi, joten kun tämä Poesiavihkot-sarjassa ilmestynyt vihkonen tuli kirjastosta, luin sen saman tien. Kyse on nimittäin yhdeksänsivuisesta novellista, johon suomentaja Sami Sjöberg on kirjoittanut lähes tuplaten jälkisanoja. Jälkisanat ovatkin paikallaan ja avaavat hienosti pienen helmen taustoja. Yhdyn Simpuran suositukseen: Talvinen matka on nerokas.
* *
Nysalor on pieni kustantamo, johon taisin törmätä ensimmäistä kertaa Kirjafestareilla. Kustantamo julkaisee pienkustantamojen hengessä kaikenlaista omistajaansa kiinnostavaa, kuten novelliantologioita. Nappasin pari kiinnostavinta kirjastosta lainaan ja ensimmäisenä niistä vuoron saa Epätie (Nysalor, 2022), joka sisältää kauhukertomuksia kotimaanmatkailuun liittyen. Spesifi aihe on kiinnostava ja matkailu tarjoaa paljon ilmeisiä kauhunaiheita. Kirjoittajien joukossa on sen verran tuttuja nimiä, että tässä tietää olevansa hyvissä käsissä.
Kokoelma vastasikin odotuksia. Jokainen tarina ei ollut yhtä lailla omaan makuuni, mutta kokonaisuus on aivan riittävän tasainen, ja joukossa oli muutama oikein herkullinen kauhujuttu. Kokeneen kauhukirjailijan Jussi Katajalan novelli Jatulinranta aikapoimuineen oli oma suosikkini. Novellissa näkyy hauskasti myös nykyaika: kun tarinaan tarvitaan joku päähenkilö tutkimaan outoa ilmiötä, kukapa muukaan tehtävään tarttuu kuin aihetta käsittelevän podcastin tekijä!
* *
Toisinaan lukuvalintoja ohjaavat myös ulkokirjalliset seikat. Noteerasin, että Kirjavinkkien julkaisujono on käynyt lyhyeksi joululoman aikana. Olisin mieluusti tilanteessa, jossa arvioita olisi jonossa parikymmentä, jotta joka päivä voidaan julkaista pari arviota ja tavaraa riittää jonossa silti yli viikoksi. Halu korjata tilanne ohjasikin minut valitsemaan kirjahyllystä jotain lyhyempää luettavaa, kun mikään kirja ei muuten huuda tulla luetuksi. Siis seuraavaksi lukuvuoroon pääsevät runoilija Jussi Hyvärisen esikoiskokoelma Kurkistan kaivoon (Tammi, 2006) ja Hanna van der Steenin nuorten säeromaani Punapipoinen poika(Kvaliti, 2022).
Hyvärisen kokoelman lainasin, koska Kulttuurivihkot tarjosi Hyvärisen uusinta kokoelmaa arvioitavaksi. Otin ja pidin, joten aikaisempaan kokoelmaan tutustuminen oli helppo valinta. Van der Steen tarjosi niin ikään tuoreita kirjojaan arvioitavaksi Kirjavinkeille, joten nuorten säeromaaneista kiinnostuneena nappasin Punapipoisen pojan kirjastosta lainaan.
Molemmat olivat kelpo valintoja. Hyvärisen kokoelma oli jonkin verran uutta Olduvain rotkoa (Kulttuurivihkot, 2022) epätasaisempi, mutta hyvät kohdat olivat oikein hyviä eivätkä ne heikommatkaan kehnoja. Kokonaisuutena jäi siis hyvä mieli. Myös Punapipoinen poika täytti odotukset: se oli nopealukuinen nuortenkirja, jossa riitti säeromaanien tapaan suuria tunteita ja dramaattisia käänteitä.
* *
Kepeämmän lukemisen jälkeen voi sitten tarttua johonkin vähän raskaampaan. Haastattelin syksyllä Taru Nyströmiä Tuntemani vieraat -käännöksen (S&S, 2022) tiimoilta ja silloin Nyström suositteli Melania Mazzuccoa ja Grazia Deleddaa. Molempia lainasin silloin kirjastosta ja nyt tartuin Deleddaan, vuoden 1926 kirjallisuuden nobelistiin. Kuin ruo’ot tuulessa (Basam, 2021) on ilmeisesti nobelistin pääteos, joten tokihan sellaiselle sopii itseään sivistää. Voi sitten kuunnella pykälän viisaampana, kun Nobel tai ei mitään -podcast joskus pääsee Deleddaan asti.
Yli sadan vuoden takainen kirja ei ollut hullumpaa luettavaa; siinä varmasti auttaa Taru Nyströmin tuore suomennos, sadan vuoden takaisella suomella lukukokemus olisi ollut varmasti raskaampi. Deledda kuvaa kauniisti Sardinian maisemia ja kirjan päähenkilö, renki Efix, tosiaan on Nyströmin sanojen mukaisesti ”italialaisen kirjallisuuden traagisin ja jaloin hahmo”. Kaunis kirja!
* *
Yhdestä nobelistista on hyvä jatkaa toiseen. Tässä kohtaa tartun joululahjakirjaan. Vaimoni lahjoi minua Kazuo Ishiguron Klaralla ja auringolla (suom. Helene Bützow; Tammi, 2021). Olen lukenut Ishigurolta ainoastaan Haudatun jättiläisen (suom. Helene Bützow; Tammi, 2016), mitä monista Ishiguron teoksista suuresti pitänyt vaimoni on tuskaillut. Nyt on hyvä hetki lukea lisää Ishiguroa.
Klara ja aurinko ei varmasti ole kaikkien lukijoiden mieleen: sen verran epämääräinen kirjailija Ishiguro on. Monia asioita jätetään kertomatta ja tarina avautuu muutenkin naiivin ja kertojana vaillinaisen androidin näkökulmasta. Se on omiaan luomaan tunnelmaa, mutta selkeää, kaikkiin kysymyksiin vastauksia antavaa juonta sellainen kerronta ei tarjoa. Mutta olipahan mielenkiintoinen tunnelma ja minua Ishiguron tapa kertoa tarinansa miellytti.
* *
Tanskalaisen Olga Ravnin romaani Alaiset (suom. Sanna Manninen; Kosmos, 2022) on seuraava valintani: se saapui sopivasti kirjastosta. Tämä oli puhdas kataloginosto, Ravn on kirjoittajana aivan uppo-outo. Häneltä on ilmestynyt muutama romaani ja runoja. International Booker -palkinnon ehdokkuus nostaa Alaisten kiinnostavuutta pykälän verran, ja kiinnostavan kummalliselta kirja muutenkin vaikuttaa. Lisäksi se on ohut, eli siksikään kynnys tarttua ei ole korkea.
Alaiset oli jännittävä kirja. On hyvä, että kannessa on sanottu sen olevan romaani; muuten olisin voinut pitää proosarunoina. Kirja koostuu lyhyistä katkelmista, todistajanlausunnoista, joista pikkuhiljaa muodostuu kuva avaruusaluksen tapahtumista. Tunnelma on vinksahtanut ja teksteissä paljon omituisia ja vähän inhottaviakin yksityiskohtia. Herkullinen ja omituinen kirja. Hyvin vähän tulee luettua mitään tanskalaista, etenkään kun ei pohjoismaisia dekkareita laajasti lue, joten sikälikin Alaiset oli kiinnostava.
* *
Uusi kustantamo Hertta Kustannus mainosti olemassaoloaan Instagramissa. Kustantamon pääpaino on lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, mutta muutakin listoilta löytyy. Itse kiinnostuin monia scifipalkintoja voittaneen Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan avausosasta Hälytystila (suom. Mika Kivimäki; 4/2023). Myös Kalevalan naisten tarinoita uudelleentulkitseva Tinarinnat (5/2023) vaikuttaa lupaavalta. Taas yhtä uutta Liisa ihmemaassa -suomennosta (2/2023) voi myös harkita; tämän Nana Sirosen suomennoksen pohjana on lyhentämätön alkuteos, mutta en ole varma, minkä verran se eroaa muista suomennoksista.
Myös Kulttuurivihkojen kevät näyttää mielenkiintoiselta. Luvassa on laaja kattaus runokokoelmia, joita en ala tähän sen tarkemmin luettelemaan; arvelisin, että katsastan niistä suurimman osan.
Kulttuuritoimituksen viikottaisesta juttuaiheviestistä poimin tiedon, että Särötär julkaisee Olga Tokarczukin novellikokoelman Rumpujen kaupunki (suom. Tapani Kärkkäinen) tammikuun lopussa. Tämä menee oitis varaukseen kirjastosta, sen verran reippaasti Tokarczukin kirjoihin vuonna 2021 ihastuin.
* *
Säeromaani on muotona kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, eikä kotimaisista säeromaaneista voi oikein puhua mainitsematta Kirsti Kurosta. Niinpä Kurosen kirjoja on hyllyssä lojunut jo pitkään odottamassa vuoroaan. Nyt vuoron sai Merikki (Karisto, 2019), kertaistumalla luettavan pieni säeromaani ystävyydestä ja sen vaikeuksista. Kirjan tarina oli oikein koskettava ja raikkaasti tässä päähenkilö on tietyllä tapaa ystävyyssuhteen rikkoutumisen aiheuttaja, vaikka ei sitä tietysti itse niin halua nähdäkään.
Onnimanni-lehden päätoimittaja Päivi Heikkilä-Halttunen tarjosi arvostelukappaleena tullutta Pakoretki mestauslavalta -pakopelikirjaa (WSOY, 2023) arvioitavakseni. Sehän sopi, aihepiiri kyllä kiinnostaa ja genren uusiin edustajiin on hauska tutustua. Kävin hakemassa kirjan Lastenkirjainstituutin toimistolta ja sukelsin saman tien 1500-luvulle matkalle Turusta Tukholmaan keskelle verilöylyä ja takaisin. Roope Lipastin kirjoittamassa tarinassa on groteskiin kallellaan olevaa kielenkäyttöä, mutta myös hitusen keskiaikaista naiskuvaa ja läskisheimausta. Hyi sille, mutta pakopelipulmat olivat hauskaa päänvaivaa ja kirja lopulta varsin nopeasti luettu ja ratkottu. Toimi ja samaa formaattia lukisin tai pelaisin toistekin, mutta pikkuisen fiksummalla tarinalla, kiitos.
* *
Helena Sinervo tuli tutuksi, kun luin Tanssiva karhu -voittajia. Molemmat Sinervon voittajakirjat, Ihmisen kaltainen ja Väärän lajin laulut, olivat sen verran mielenkiintoisia, että katsoin Sinervon lisäperehtymisen arvoiseksi. Tämä Täyttä ainetta (WSOY, 2007) saikin sitten odotella vuoroaan hyvän aikaa, kunnes lopulta valikoitui luettavaksi. Mikäpä siinä: oikein mainio runokokoelma tämäkin. Mielenkiintoista kuvastoa, asettelullisesti hauska ja lopun sisällysluettelokin tarjoaa mainion runoelämyksen. Hyvän mielen jättävä runokirja, mutta mitä tästä pidemmän päälle jää mieleen? Ei välttämättä paljon, mutta sepä ei haittaa, päässä ei kaikelle tilaa olisikaan.
Laura Laakson Suureita ja pieneitä (Aviador, 2021) oli sattumanvarainen kirjastolöytö. Omituiselta näyttävä kirja herätti mielenkiinnon ja kun takakansi muistutti Laakson olevan nimeltä tutun Mrs. Milkywayn kirjoittaja, kirja tarttui matkaan. Suureita ja pieneitä on kuitenkin ollut vähän liiankin kummallinen, luulen, kun en ole sitä vielä lukenut. Nyt on aika!
Laura Laakso sai pään pyörälle. Suureita ja pieneitä on omituisin romaani vähään aikaan. Hieman epämääräistä junamatkaa kuvaava romaani vilisee fysiikan alkeishiukkasten mukaan nimettyjä henkilöitä ja matemaattis-luonnontieteellistä kielenkäyttöä. Tapahtumat toistuvat ja kiertävät luuppia, jollainen on kirjan kanteenkin kuvattu. Mitä minä juuri luin? Mitä ihmettä tässä tapahtuu?
Seuraava vaihe on hakea netistä muiden lukukokemuksia ja yrittää avata omaa kokemusta sitä kautta. Kysymys siitä, pidinkö tästä vai en, on vielä hieman auki, mutta eiköhän tämä nyt kuitenkin positiivisen puolelle kallistu. Mikään huippuelämys Suureita ja pieneitä ei ollut, mutta hauskan kummallinen välipala kylläkin.
* *
Vuoden ensimmäinen lukematta palautettu kirja oli Alexandra Benedictin Joulun murhapeli. Vasta loppiaisen aikoihin saapunut kirja tuntui tammikuussa vanhentuneelta: joulu meni jo. Kun vielä Instagramista bongasin pari haaleanlaimeaa arviota, totesin ettei tätä murhapeliä välttämättä tarvitse nyt pelata.
Hyllynlämmittäjien perkaamisprosessi sai jatkua. Piia Leinolta olen lukenut kolme vuotta sitten pari kirjaa, joista pidin. Kolmas scifiromaani Lakipiste jäi välistä. Ystäväni on lukenut Leinon kirjoja ahkerammin ja kehunut niitä kovasti; tämä uusin Aarteidesi aikakirjat (S&S, 2022) sai myös kiitosta osakseen. Se onkin ollut lähes ilmestymisestään asti kirjahyllyssäni. Aina on kuitenkin ollut jotain kiinnostavampaa luettavaa.
Nyt kun tähän tartuin, kirja vei kyllä mukanaan. Oli sopivan rauhallinen sunnuntai, joten aloitin aamulla ja sain kirjan loppuun iltalukemisena. Tässä ilahdutti erityisesti tulevaisuudenkuvan utopistisuus. Kaikenlaisia dystopioita riittää paljon, mutta utopiat ovat haastavampia saada toimimaan romaaneissa. Romaanin maailma oli kehityskuluiltaan mukavan myönteinen, mutta tarinassa oli silti jännitettä ja vetovoimaa. Liikaa ei myöskään selitelty, vaan maailmanrakennus tulee mukavasti juonen sivussa.
Kun Aarteiden aikakirjat päättyi, nukkumaanmenoaika ei ollut vielä koittanut, joten nappasin luettavaksi kirjaston valikoimia penkoessani vastaan tulleen Pinja Meretojan Aikamatka-lastenkirjan (Tammi, 2022). Kauniisti kuvitettu lasten tietokirja kertoo teknologian kehittymisestä, kohteenaan ne aikanaan arkipäiväiset laitteet, jotka ovat sittemmin tulleet älypuhelimen syrjäyttämiksi: kamerat, musiikkisoittimet, radiot ja televisiot. Nostalgiaa aikuislukijalle ja vanhan tekniikan ihmettelyä lapsille, varmasti toimiva konsepti, ja Meretoja tekee kuvituksen kanssa tyylikästä, persoonallista työtä.
* *
Instagramissa joku esitteli jo saaneensa arvostelukappaleen Heidi Airaksisen Maa jota ei ole -dekkarista (Siltala, 2023). Se on minullekin tulossa kirjastosta, joten nyt lienee korkea aika tarttua hyllyssä odottavaan Vierge moderne -kirjaan (Arktinen Banaani, 2021), joka on sarjan aloitusosa. Kirjat eivät ole suoraan jatkoa toisilleen, sillä uusi kirja tapahtuu ennen tätä ensimmäistä, mutta kaipa nämä silti kannattaa oikeassa järjestyksessä lukea. Siispä Airaksisen matkassa 1930-luvun queeriä Helsinkiä kohti!
Dekkarina Vierge moderne ei säkenöinyt, mutta ei se mitään: odottamani queer ajankuva sen sijaan toimi hienosti. Eihän minulla mitään mahdollisuuksia ole arvioida 1930-luvun Helsingin kuvauksen autenttisuutta, mutta hienon tunnelman Airaksinen on tavoittanut. Kirja toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, miten vainoista ja ahdisteluista huolimatta normista poikkeavia ihmisiä on, eivätkä he lopulta halua muuta kuin sitä samaa, mitä kaikki muutkin.
* *
Janne Saarikivi on etymologian asiantuntija ja etymologiahan on tavattoman kiinnostava tieteenala. Niinpä Saarikiven sanojen alkuperää käsittelevä esseekokoelma Rakkaat sanat (2023) oli ilmeinen kuvastopoiminta Teoksen syyskatalogista. Ensivilkuilulla tämä näyttää oikein mainiolta kokoelmalta etymologista kirjoittelua valituista sanoista.
Rakkaat sanat ei pettänyt: kirjasta löytyi paljon pohdiskelua sanojen alkuperästä. Ihan pelkkää tauotonta etymologialuentoa ei ollut tarjolla, vaan myös Saarikiven muuta ajattelua. Siitä voi olla monta mieltä; en tiedä, olisinko innostunut lukemaan Saarikiven ajattelua maailmanmenosta laajemmin. Paikoin kirjoittelussa on miehistä kärkkäyttä, joka näyttäytyy ärsyttävyytenä, ylimielisyytenä ja pahimmillaan n-sanaa käsittelevän jutun aivan tarpeettomana Renaz Ebrahimin pilkkaamisena.
Etymologian puolella pysytellessään Saarikivi ajattelee mielenkiintoisia ja paikoin teksteissä on laaja-alaista näkemystä. Rakkaissa sanoissa on selvästi enemmän hyvää kuin huonoa.
Kulttuurivihkot tarjosi joulukuun alussa Sinikka Huuskon Kokonaan-runokokoelmaa (2022) arvosteltavaksi. Tartuin tarjoukseen sen verran, että laitoin kokoelman tilaukseen kirjastosta. Tilasin samalla Huuskon Suolaruusu-esikoisen (2019), jonka sainkin luettavakseni jo joulukuussa. Se teki vaikutuksen ja jätti odottamaan uutta kokoelmaa mielenkiinnolla.
Kokonaan-kokoelma käsittelee rakkautta, mutta myös kaipuuta ja kuolemaa. Huuskon kieli on värikästä, runoissa on reipashenkisiä kielikuvia (”riehuu kuin tappamisen makuun päässyt keiju lähteen äärellä”). Lopputulos on nautinnollinen kokoelma puhuttelevia runoja.
* *
Seuraavana romaanina lukulistalle pääsee Celia Fremlinin Hetket ennen aamunkoittoa (suom. Anna-Liisa Laine; WSOY, 1963). Tämäkin pitkään kirjastosta lainassa ollut teos piti jo varauksen vuoksi palauttaa, mutta varasin sen uudestaan, koska jostain syystä tämä minulla oli, vaikka en enää muistakaan miksi. Ei tällaisia 1960-luvun alussa ilmestyneitä varastokirjoja sattumalta löydä. Jonkinlaisesta trilleristä on joka tapauksessa kyse, teos on voittanut Poen mukaan nimetyn Edgar-palkinnon vuonna 1960.
Kelpo trilleri se onkin! Hetket ennen aamunkoittoa ei ollut lainkaan pahasti vanhentunut, päin vastoin. Trillerijuoni oli toimiva ja sen perusidea, joka perustuu väsyneen vauvan äidin uupumukseen ja siitä johtuvaan epäluottamukseen omaa ajattelua ja toimintaa kohtaan, on jokaiselle öitä valvottavan vauvan vanhemmalle totista totta edelleen. Toisaalta kirjan kuvaama 1950-luvun vanhemmuus pöyristyttää nykyvanhempaa eri tavoin: miten huoletonta lasten heitteillejättöä, mitä kiintymysvanhemmuuden puutetta, mikä kamala vaimoaan laiminlyövä lapsimies! Kontrasti nyky-Englantiin, jossa lapsia ei saa jättää yksin, piste, on melkoinen. Kannatti siis haetuttaa kirja varastosta luettavaksi!
(Kirjan bongaamisen mysteerikin selvisi Goodreadsista: Hetket ennen aamunkoittoa oli Me Naisten 101 lukemisen arvoisen kirjan listalla jännärigenren edustajana Ingeborg Bachmannin Malinan seurana. Olipa muuten merkittävästi parempi kirja kuin Malina!)
* *
Ragnar Jónassonin Lumisokeaan (suom. Vilja-Tuulia Huotarinen; Tammi, 2022) oli kirjastossa varauksia, joten en voinut sitä enää uusia. Niinpä se palautuu kirjastoon lukemattomana ja nappasinpa samalla varauksen pois sen jatko-osalta. Kaipa tämä dekkari voisi ihan hyväkin olla ja Hulda-trilogia sitä totta tosiaan oli, mutta Instagramissa Lumisokeasta näkemäni arviot olivat sen verran haaleita, että ne söivät intoa tarttua kirjaan tilanteessa, jossa hyllyssä on sata muutakin kirjaa odottamassa vuoroaan. Ehkä siis joskus tulevaisuudessa (eli en palaa tähän enää koskaan).
Kirjallisuusopintojen myödä päädyin ihmettelemään kirjastojen kirjallisuudentutkimuksen hyllyjä. Löysin parin kirjan verran kirjailijan, esseistin, kääntäjän ja kirjallisuuden opettajan Liisa Enwaldin esseitä. Tutustuminen näihin saa nyt alkaa teoksesta Kesken (ntamo, 2015).
Enwaldin esseekokoelma osoittautui oikein mainioksi. Osa esseistä oli muistelointia asioista, jotka eivät minua kosketa, mutta yleistaiteellisemmat pohdinnat sen sijaan kiinnostivat kyllä. Enwald selvästi eli sellaisen elämän, jolla tullaan kirjailijaksi, ja osaa elämäntarinakirjoittamisen kouluttajana kertoa elämästään. Kesken onkin oivallinen kokoelma kirjoituksia sekalaisista aiheista, ja tältä pohjalta luen mieluusti hyllyssäni majailevan toisenkin Enwaldin esseekokoelman.
* *
Ensimmäinen kevään kirjauutuus saapui! Ei tosin kirjastosta, koska jostain syystä Tampereen kirjastoon tätä kirjaa ei ole vieläkään saatu tilattua niin, että sen pääsisi varaamaan. Onneksi kaveri oli saanut kirjan ja saattoi lainata sen luettuaan. Kyseessä on siis Éric Vuillardin Kunniallinen vetäytyminen (suom. Lotta Toivanen; Siltala, 2023). Luin viime vuonna ensimmäisen Vuillardini ja mielenkiintoni heräsi. Ranskan suurvaltaseikkailut Indokiinassa ovat etäisesti tuttuja, mutta perehdyn mieluusti lisää Vuillardin tapaan.
Vuillard oli odotusten veroinen. Hänellä on omaperäinen tyylinsä, jossa historiaa kerrotaan kuin romaanin tarinaa. Ei tietenkään voi tietää, ajattelivatko ja toimivatko Vuillardin kuvaamat historialliset henkilöt niin kuin tässä esitetään, mutta ansiokkaasti kirja silti havainnollistaa sitä ilmapiiriä ja henkistä maailmaa, josta ensimmäinen Indokiinan sota syntyi. Sodan ja siirtomaavallan logiikasta kiinnostuneille Kunniallinen vetäytyminen on mielenkiintoista luettavaa.
Olen tehnyt juttua videopeliaiheisista lasten- ja nuortenkirjoista, joten niitä on kertynyt työpöydälle kunnon pino. Jutun tekemistä varten olen lähinnä selaillut kirjoja, koska olennaisen saa irti niinkin, mutta ajattelin nyt lukeakin muutaman tuoreimman ja parhaimmalta vaikuttavan, jotta voin kirjoittaa niistä arvioita ja siten edistää lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyttä. Eräänlaista ammattilukemista, siis.
Päivi Lukkarilan Kuinka saavutetaan zanshin (2020) on kiusaamista, e-urheilua ja karateharrastusta yhdistelevä yläkouluromaani, jonka Lukkarila on julkaissut omakustanteena osana VaLas-kollektiivia. Selailun perusteella tämä vaikutti lupaavalta ja Lukkarila voitti kirjalla myös Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.
Hyvä kirjahan tämä oli. Realistisessa nuortenromaanissa on teemoina isättömyyttä, kiusaamista, ihastumista ja mokailusta selviämistä. Takakannessa puhutaan CS:GO:sta ja ammattilaispelaamisesta, mutta karate tässä isommassa roolissa on kuin e-urheilu. Oikein kelpo juttu, asiat järjestyvät mukavasti ja realistisesti. Luulisi tämän yläkoululaisille toimivan, pelaamisaihe toimii siinä varmasti sisäänheittona. Kirjailijan – opettaja ammatiltaan – sivuilta löytyy kattava tehtäväpaketti kirjaan liittyen, mikä on omiaan herättämään varmasti opettajissa mielenkiintoa.
Ensimmäisenä kevään uutuutena kirjasto ennätti toimittamaan Laura Finskan esikoisteoksen Muut esille tulevat asiat (2023). Kannesta voisi arvella kirjan olevan Kosmoksen julkaisu, jos siinä ei lukisi moneen kertaan ”WSOY”. Oikeastaan mitään en Laura Finskasta tai tästä kirjasta etukäteen tiennyt, kuvastostakin tämä tarttui matkaan lähinnä esikoisuutensa vuoksi. Ensivaikutelman perusteella kirja on melkoista kielellistä tykittelyä.
Muut esille tulevat asiat herätti ristiriitaisia tunteita. Kirjan kieli on totta tosiaan ilahduttavaa ilotulitusta; aihe parikymppisten nuorten vaikeilusta ja päihdesekoilusta Helsingin kesässä ei puolestaan juurikaan kiinnostanut. Hämmästelin kirjassa ärsytykseen asti esiintyviä taivutusvirheitä (”ladonnut”, ”rataksen”, ”kaarroin”) ja ihmettelen myös sitä, miten kannessa kirjan nimi on kirjoitettu ”Muut esille tullevat asiat”. Henkilökuvauksessa oli potkua ja kirjan kieli oli virheistä huolimatta ilahduttavan värikästä, joten lopulta lukukokemus jäi plussan puolelle.
* *
Nyt kun kevään kirjat alkavat kirjastosta valua, hyllynlämmittäjien lukeminen jää väistämättä tauolle ja pääsee sen sijaan tekemään valintoja sen välillä, missä järjestyksessä uusia kirjoja lukee. Seuraavaksi tarjolla ovat Heidi Airaksisen Maa jota ei ole, queerdekkari ja itsenäinen jatko-osa noin viikko sitten lukemalleni Vierge modernelle, ja Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat (Tammi), dokumenttiromaani Venäjän sotatoimista Afganistanissa. Nobelisti Aleksijevitš lienee korkeampaa kirjallisuutta, mutta taidan kuitenkin sukeltaa ensin kepeämmin 1920-luvun Berliiniin.
Kepeä ja vetävä juttu tämä Airaksisen kirja olikin: luin sen saman päivän aikana loppuun. Elementit olivat tuttuja Vierge modernesta, mutta nyt puitteina oli Babylon Berlinistä tuttu 1920-luvun lopun syntinen Berliini, jossa yökerhojen vapaata seksuaalielämää varjostaa natsien valtaannousu ja tiukempi kuri. Kustantamo markkinoi tätä cosy crime -dekkarina ja sitä tämä onkin: kovin ahdistaviin syvyyksiin ei mennä ja päähenkilöiden osalta kaikki sujuu aika mukavasti. Mielenkiinnolla odottelen, jatkaako Airaksinen Laventelimurhien parissa vielä; minun puolestani saisi jatkaa.
Illalla ehti sitten vielä aloittaa Aleksijevitšin Sinkkipojat. Aleksijevitšiltä olen tähän mennessä lukenut ainoastaan toisen maailmansodan naissotilaita käsitelleen Sodalla ei naisen kasvoja -teoksen (Tammi, 2017). Se oli vaikuttava kirja, joka teki Aleksijevitšin dokumenttiromaanin tyylin tutuksi. Nyt samalla otteella sitten Afganistanin sodan pariin. Siitä tiedän lähtökohtaisesti melko vähän; jonkinlainen Neuvostoliiton Vietnamin sota se kai oli, ja jonkin verran tunnen alueella jo 1800-luvulla käytyä valtapeliä, jonka jatkoa tämäkin erikoisoperaatio oli.
Ehdin vielä saada Sinkkipojat päätökseen tammikuun puolella. Henkisesti raskas kirja kuvaa sodan kamaluutta, jälleen kerran, ja neuvostojärjestelmän mädännäisyyttä. Joka kohdassa joku vetää välistä. Suomennos perustuu kirjan toiseen painokseen, jonka loppuun on lisätty kuvaus Aleksijevitšiä vastaan Valko-Venäjällä käydystä oikeusprosessista. Melkoinen farssi sekin. Afganistanin sodalla on sen verran paljon yhteistä nykyisen Ukrainan sodan kanssa, että Sinkkipojat on yhä ajankohtaista luettavaa.
Sinkkipojat oli sen verran raskasta ja hidasta luettavaa, että sen väliin teki mieli lukea muuta. Markus Palmén tarjosi Suklaaöylätti-runokokoelmaansa (Kirjokansi, 2022) luettavaksi. Sanoin kyllä ja posti toi pienen, ruskean runokirjan. Nimi ja tasaisen suklaanruskea kansi eivät kerro sisällöstä mitään, mutta teoksen sisällysluettelo paljastaa runojen käsittelevän isyyttä, Helsinkiä ja kaatoluokkahenkisesti sekalaisia aiheita. Kokonaisuus ei ole hullumpi, joukkoon mahtuu aivan kelpo oivalluksia, jos myös vähän yhdentekeviä tekstejä. Suklaaöylätti on aivan lukemisen arvoinen; etenkin isyyttä teos käsittelee koskettavasti ja helsinkiläiset nauttinevat Helsinki-kuvauksistakin.
* *
Enostonekin julkaisi kuvastonsa. Sen kärkenä on Louise Glückin Villi iiris, nobelistin Pulitzer-palkittu läpimurtorunokokoelma vuodelta 1992, vihdoin suomennettuna. Tämä menee lukulistalleni Nobel tai ei mitään -podcastin Glück-keskustelun siivittämänä, vaikka Glück ei vielä olekaan minua sytyttänyt. Ehkäpä tämä on se teos, joka sytyttää!
Enostonen romaaneista tai lastenkirjoista mikään ei erityisemmin kiinnosta, mutta runoista nappaan varaukseen lisäksi Niklas Salmen isyyttä ja lapsuutta käsittelevän Valotusajan, Veera Sylviuksen haikumaiseksi luonnehditun On todellakin kuljettava kuusikon läpi (mikä nimi!), Esa Mäkijärven rakkaudesta kirjoittavan Mantran ja Akseli Koskelan lintuja ja digitaalista riippuvuutta pohdiskelevan Rengastus-kokoelman.
Kosmos mainosti Instagramissa vasta ilmestynyttä Jenna Viron esikoisromaania Tuhkimoleikkaus, jota kuvailtiin ”oopperan dramaturgiaa noudattelevaksi tyyli-ilotteluksi”. Vähemmästäkin paatunut kirjallisuudenystävä kiinnostuu. Kuvaston perusteella huomioni ei vielä herännyt, mutta nyt nappasi. Varaukseni oli onnekkaasti kahdeksas, kun kirjoja on Tampereen kirjastoon tilattu kahdeksan!
Seuraavaksi on syytä tarttua kurssikirjallisuuteen. Kirjallisuusanalyysin kurssin piti alkaa tänään, mutta vaikka ensimmäinen luento peruuntuikin, on aika aloittaa kurssikirjan lukeminen. Mäkikallin ja Steinbyn Johdatusta kirjallisuusanalyysiin luin jonkin verran jo syksyllä osana ensimmäistä kirjallisuustieteen kurssia, mutta nyt on aika lukea se kokonaan ja omaksua sen viisaudet. Mitä teoksesta ajattelin, selviää sitten lukupäiväkirjan seuraavassa osassa maaliskuussa.
Löydät kaikki Lukupäiväkirjan osat täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
Taku Hoon elämä oli isän käsissä, ja se meni pala palalta rikki – arviossa Kenelle kertoisin
KIRJAT | Pieni ja vaatimaton runokirja avaa lapsen kokemusmaailmaa perheessä, jossa kasvamisen keskiössä on mielenterveyspotilas, oma isä.