Kuvat: Lorna Ishiguro / Tammi
KIRJAT | Nobel-palkitun Kazuo Ishiguron romaani Klara ja aurinko on kertomus ihmiskunnan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, rakkaudesta, kuolemasta, taikauskosta, ja ihmisestä itsestään.
”Erityisen vaikutuksen tekee se, miten kukin henkilöistä puhuu, ja miten heidän valintansa on tehty uskottaviksi pienillä vihjeillä, kuitenkaan yksinkertaistamatta ja latistamatta asiaa.”
ARVOSTELU
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko
- Suomentanut Helene Bützow.
- Tammi, 2021.
- 371 sivua.
Tulevaisuudessa geneettinen parantelu takaa paikan huippuyliopistossa, mutta vaarantaa nuorison hengen. Yksinäisyyden torjumiseen ja sosiaalisten taitojen hiomiseen hankitaan robotti, mutta niiden pelätään vievän työpaikat.
Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko -romaanin (Tammi, 2021) kertoja on aurinkoenergialla toimiva keinoystävä Klara. Klara kokee auringon ennen kaikkea energianlähteenä, mutta myös eräänlaisena jumaluutena. Robotit odottavat liikkeen ikkunassa uutta omistajaa yhtä riipaisevasti kuin lapset orpokodissa tai eläimet löytöeläintarhassa.
Aluksi teoksen termistö, ja erityisesti sen puute, hämmentää lukijaa. Klaran näkökulma muistuttaa lapsen tai alkuihmisen näkökulmaa, joka hahmottaa maailmaa vajavaisen tietämyksensä valossa. Klara tarkkailee liikennettä ja ihmisiä, ja yrittää tulkita heitä ja heidän tunteitaan. Lukiessa ei voi välttää mielikuvaa kahvilassa istuvasta kirjailijasta, joka katselee ulos kadulle, ja pohtii minne ohikulkijat ovat menossa ja mitä he ajattelevat.
* *
Päällisin puolin kirjan maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin meidän maailmamme, mutta pikkuhiljaa selviää, että arkisen asetelman taustalla on myös toisenlainen, vaarallinen ja hierarkkinen maailma.
Melkein kaikissa Ishiguron romaaneissa taustalla kulkee toinen tarina, mutta lukijalle siitä kerrotaan ainoastaan päähenkilön tekemä tulkinta, joka on rajallinen, tai jopa väärä. Rajauksen sisään mahtuvat ainoastaan päähenkilöä itseään kiinnostavat asiat, mikä taas jättää pois useita kokonaisuuden hahmottamisen kannalta tärkeitä yksityiskohtia. Tarinan mysteerit syntyvät siitä, ettei päähenkilöä kiinnosta, tai tämä ei ymmärrä asioiden välisiä suhteita. Klarasta tulee väistämättä mieleen Ishiguron Pitkän päivän ilta –romaanin (1989) hovimestari Stevens.
Klaran järjestelmä ei aina kykene prosessoimaan kaikkea saamaansa informaatiota, varsinkin jos uutta tulkittavaa tulee paljon yhdellä kertaa, mutta Klara kuvailee sinnikkäästi kaikkea näkemäänsä omalla, runollisella tavallaan. Teatterin edessä tapahtuva unenomainen joukkokohtaus on tyypillistä Ishiguroa. Väkijoukko sulautuu Klaran silmissä pinnoiksi, ja häntä puhuttelevat ihmiset näkyvät päällekkäin pinottuina kartioina ja sylintereinä.
Klara hahmottaa ympäristön eri alueet lokeroina, ja etenkin asiat jotka eivät mahdu yhteen lokeroon tai siirtyilevät lokeroiden välillä, tuottavat hänelle vaikeuksia. Myös maastossa liikkuminen on vaivalloista. Pienet perusvaikeudet tekevät Klarasta hyvin inhimillisen.
* *
On hämmentävää, kuinka hyvin Ishiguro saa pidettyä tarinan otteessaan. Teksti ei rönsyile, eikä edes viittaile tarpeettomasti asioihin, jotka eivät liity itse kertomukseen. Kaikki on tiukasti kirjailijan hallinnassa. Erityisen vaikutuksen tekee se, miten kukin henkilöistä puhuu, ja miten heidän valintansa on tehty uskottaviksi pienillä vihjeillä, kuitenkaan yksinkertaistamatta ja latistamatta asiaa.
Esimerkiksi Josie ei väsymyksestään ja sairaudestaan huolimatta kuulosta väsyneeltä, vaan puhuu energiseen ja positiiviseen sävyyn. Eri ihmiset suhtautuvat keinoystävään kukin omalla tavallaan, ja monet kokevat sen uhkana omalle asemalleen niin perheessä kuin työntekijöinä ja ystävinä. Vaikka päähenkilönä on robotti, Klara ja aurinko kertoo ennen kaikkea ihmisistä ja ihmisenä olemisesta, ja kuinka meillä on niin paljon erilaisia tapoja rakastaa.
Muista Ishiguron romaaneista olen kirjoittanut täällä.
Petri Hänninen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Murha ja miten erilainen se onkaan, kun kertojana on uhrin perhe – Kamel Daoudin Tapaus Mersault
KIRJAT | Kamel Daoudin kirja antaa tervetulleen erilaisen kulttuurisen näkökulman Albert Camus’n Sivulliseen.
Pudottautumisen jälkeen – arviossa Riikka Ulanton proosateos Neitsytlento
KIRJAT | Neitsytlento on hajotettu mielikuvien miltei etenemätön kaaos, joka kuitenkin rakentaa kuva kuvalta isoa kokonaisuutta, taulua.
Meriläisen ja Häkämiehen dekkari olisi ansainnut huolellisemman hauduttamisen – arviossa Epäpyhä liitto
KIRJAT | Politiikan ammattilaisten yhteisromaanin aihe ei juuri ajankohtaisemmaksi voisi muuttua. Tarinaan on kirjoitettu mukaan niin ympäristönsuojelujärjestö kuin Ukrainan sotakin.
Christiane Hoffmannin kirja avaa sodanjälkeisen puhumattomuuden ja unohtamisen maailmaa lapsen näkökulmasta
KIRJAT | Alles, was wir nicht erinnern on samalla vahva puheenvuoro menneisyyden käsittelyn tärkeydestä. Historiaa ei pidä jättää populistien työvälineeksi.