Kahdeksan kasaria #4: Kolmikymppiset pankkivirkailijat älkööt vaivautuko – Duran Duran: Seven And the Ragged Tiger

Eros Gomorralainen, teksti
Kirjoitussarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

Suunnittelin alun perin kirjoittavani tällä kerralla Slayer-yhtyeen levystä, ja valmistelinkin asiaa jo jonkin verran. Hylkäsin kuitenkin aiheen ymmärrettyäni, että kaikista 1980-luvun ilmiöistä ehkä ikonisin, Duran Duran, on vielä käsittelemättä. Pahoittelut kaikille teille, jotka olisitte mieluummin lukeneet Slayeristä. Ehkä vielä joskus.

Duran Duran -yhtyeen relevantein tuotanto käsittää 1980-luvun alussa julkaistut kolme studio-pitkäsoittoa Duran Duran (1981), Rio (1982) ja Seven And the Ragged Tiger (1983), livelevy Arenan (1984) sekä jokusen singlen. Sen klassinen kvintettikokoonpano (Simon Le Bon, laulu; Nick Rhodes, kosketinsoittimet; Andy Taylor, kitara; John Taylor, basso; Roger Taylor, rummut) hajosi näiden jälkeen, ja viimeiseksi tuotokseksi jäi hieno James Bond –tunnussävelmä A View to a Kill.

Tiedostan, että Duran Duran toimii edelleen ja julkaisi muutama viikko sitten uuden pitkäsoitonkin. Yhtyeen taipaleen alkupään jälkeinen tuotanto ei ole ollut itselleni millään tavalla kiinnostavaa ja ohitankin sen tässä kirjoituksessa, koska – no, koska voin.

Puntaroin siis käsiteltäväksi otettavaa levyä edellä mainittujen kolmen pitkäsoiton välillä – oikeastaan lopulta kahden jälkimmäisen. Tiedän, että monelle Rio on se Duran Duran -levy. Levyt jälleen läpi kuunneltuani osui oma valintani kuitenkin Seven And the Ragged Tiger -albumiin. Siihen se olisi luultavasti kohdistunut kuuntelemattakin, sillä levy oli jäänyt muistikuvissa muita eheämmäksi kokonaisuudeksi.

En muista aivan varmuudella, miten Duran Duraniin tutustuin, mutta naapuruston tyttöjen kautta se taisi tapahtua. Duran Duranhan oli kiistatta tyttöjen musiikkia. Varmasti myös radion harvoilla nuorisomusiikkia soittaneilla ohjelmilla oli osuutensa asiaan.

En ole myöskään aivan varma, mikä Duran Duranin musiikissa alun perin viehätti, mutta Seven And the Ragged Tigerilla se on puhjennut jotenkin täyteen kukkaansa. Kappalemateriaalissa on riittävästi vaihtelua ja äänimaailmassa rikkautta. Musiikki on menevää, koukkua piisaa ja kertosäkeet usein mitä tarttuvimpia. Seven And the Ragged Tigerista huokuu kaiken kattava tyylikkyys (jos kohta kanteen painetussa valokuvassa nähtävästä muodista voi joku eri mieltä ollakin). Levyllä on sopivasti funkahtavaa poljentoa, syntetisaattoria, kitaraa ja ihanan käsittämättömiäkin sanoituksia. Sillä soi saksofoni.

Duran Duran teki levyä pitkään ja tuskallisesti kolmessa eri studiossa, eikä ryhmän hajoaminenkaan tainnut siinä väännössä kaukana olla. Jos uutteran työskentelyn tulosta verrataan muihin aikakauden yhtyeiden tuotoksiin (varsinkin syntetisaattoripainotteisiin), on se kestänyt aikaa useimpia paremmin. Seven And the Ragged Tigerissa on kerroksellisuutta, joka ei johda kyllästymiseen vuosikymmenessä tai kahdessa, kuten joidenkin 1980-luvun levyjen kohdalla on saattanut tapahtua, vaikka niissä ihan kivoja melodioita olisikin.

Lisäksi Seven And the Ragged Tiger -levyllä Simon Le Bonin kiekuva laulutyyli on teatraalisimmillaan, eli siis sanalla sanoen parhaimmillaan. 1980-luvun alkupuolella luettiin tarkkaan nuortenlehtiä. Mieleeni on pureutunut noilta ajoilta lähtemättömästi haastattelu, jossa viihdetaiteilija Le Bon selitti omaperäisen lauluäänensä kumpuavan tarmokkaasta tupakoinnista. Ymmärsin jo tuolloin, ettei omani ollut kaksinen, mutta en kuitenkaan katsonut mahdolliseksi parantaa sitä mainittavasti ahkerallakaan kessuttelulla.

* *

Seven And the Ragged Tiger tihkuu tietysti edeltäjiensä tapaan 1980-lukulaista hedonismia, joka voidaan nähdä eräänä vuosikymmentä näkyvimmin määrittäneenä piirteenä ja jonka elintasoruskettuneena tiivistymänä Duran Durania voidaan perustellusti pitää.

Yhtye loi imagoaan vahvasti 1980-luvun uuden ilmiön, musiikkivideon, avulla, ja silläkään saralla se ei varsinaisesti pyrkinyt piilottelemaan hedonistista elämänasennettaan. Music Television -kanava kehittyi samanaikaisesti yhtyeen kanssa, ja näiden kahden välillä tuntui vallitsevan jonkinlainen symbioosi. Duran Duran jos jokin oli ”videobändi”. Se sai MTV:ltä alustan, jolla tuoda esille kappaleiden taustalla olevien muusikoiden komeita playboy-piirteitä sekä maalata kuvaa jetset-elämäntavasta, johon kuuluivat jahdit ja käsipuolta koristavat huippumallit. Yhtyeen pahimpia kilpailijoita videoiden saralla oli esimerkiksi Michael Jackson, jonka videot – etenkin Thriller – olivat valtavan suosittuja.

Stephen Davisin aiemmin tänä vuonna julkaistussa kirjassa Please Please Tell Me Now: The Duran Duran Story (2021) kerrotaan Duran Duranin tarina. Siinä lainatussa haastatteluotteessa vähän yli parikymppinen kosketinsoittaja Nick Rhodes perusteli, että oikeanlainen imago on Duran Duranille tärkeää: eiväthän he tee musiikkia kolmikymppisille pankkivirkailijoille. Toisaalta hän kertoi samoihin aikoihin William Simmonsin Duran Duran -kirjassa, että yhtyeen yleisön joukossa voidaan havaita ryhmiä kolmekymppisiä miehiä vaimojensa kanssa. He eivät siis liene olleen ainakaan pankkivirkailijoita.

Seven And the Ragged Tigerin kappaleista kaikki kolme singleä – Union of the Snake, New Moon on Monday ja The Reflex – saivat musiikkivideot. Kaksi ensin mainittua ovat näyttäviä, seikkailuhenkisiä fantasiavideoita. The Reflex on perinteisempi konserttivideo. New Moon on Monday -videosta tehtiin useiden lyhyempien pätkien ohella peräti 17 minuuttinenkin versio.

Itselleni yhtyeen videoista ovat ehkä parhaiten jääneet mieleen edellislevyn aikaan kuvattu Rio (se jossa muun muassa purjehditaan näyttävästi) sekä myöhemmin pelkästään singlenä ja Arena-konserttilevyllä julkaistu Wild Boys, jota muistan ihmetellyn suu auki, kun sitä Suomen televisiossa esitettiin – se olikin tiettävästi historian siihen mennessä kallein musiikkivideo.

* *

Vuonna 1978 perustettu Duran Duran sai nimensä Barbarella-tieteiselokuvan Durand-Durand-hahmon mukaan. Yhtye haki innoitusta uuden aallon musiikista sekä alkuun myös aikakauden uusromanttisesta liikkeestä. Sen ilmaisua on luonnehdittu syntetisaattoripopiksi, mikä mielestäni on kuitenkin yhtyeen musiikin vähättelyä. Ei siksi, että syntetisaattoreissa tai popissa kummassakaan mitään vikaa olisi, vaikka sellaistakin näkemystä musiikillisten vastakkainasettelujen kultakaudella, 1980-luvulla, tuputettiin.

Syntetisaattoripop käsitteenä vain on riittämätön kuvaamaan Duran Duranin musiikkia, koska se on paljon muutakin. Yhtyeen kappaleissa on sähkökitaralla usein varsin suuri osa, mikä lisää niihin tiettyä särmää. Lisäksi viisuissa esimerkiksi soi tämän tästäkin vahvasti funkaava pohja.

1980-luvulla oli varsin selkeät rajat sen suhteen, mitä kenenkin oli sopivaa kuunnella. Duran Durania pidettiin siis yleisesti teinityttöjen musiikkina, suorastaan mitäänsanomattomanakin poikabändinä. Edellisessä kappaleessa mainituista syistä yhtye ei oikein istu näihinkään luonnehdintoihin, vaikka sen yleisöstä kiistatta pääosa nuoria tyttöjä olikin.

Jos Duran Duran olikin ”poikabändi”, se oli ehkä lajinsa viimeinen maailmanmainetta nauttinut sellainen, joka sekä soitti että kirjoitti omat kappaleensa (levyjen kaikki kappaleet on merkitty koko yhtyeen nimiin). Sellainen ei ollut läheskään tavallista niin sanottujen poikabändien tapauksessa, eivätkä Duran Duranin muusikot mitään aivan kelvottomia pelimanneja olleet. Ehkä omien sävellysten tekeminen myös johti siihen, että ryhmän musiikki kuulosti juuri yhtyeeltä itseltään. Se ei ollut levy-yhtiön palkkaaman hittitehtaan laskelmoimaa, jos kohta menestys Duran Duraninkin ilmiselvänä tavoitteena oli (tästäkin huolimatta yhtye kaipasi kuitenkin erityisesti kriitikoiden ja muiden muusikoiden tunnustusta). Myös Duran Duranin sanoitukset poikkesivat tyypillisestä teinityttöjen suosikkien linjasta. Jos kappaleessa rakkaudesta laulettiinkin, ei sanoma ollut välttämättä aivan suorimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla ilmaistu.

Teinityttöjen suosimaa musiikkia ei pidetty 1980-luvullakaan erityisen suuressa arvossa. Kuten tässä sarjassa viimeksi julkaistusta kirjoituksestanikin saattaa päätellä, olen aina ollut piittaamaton sellaisista säännöistä, millaista musiikkia minun ikäni tai sukupuoleni perusteella katsotaan olevan sosiaalisesti sopivaa kuunnella. Niinpä kuuntelin esimerkiksi Slayerin ohella myös ”tyttöjen musiikkia” kuten Duran Durania. Ottamalla yhtyeen mukaan tähän kirjoitussarjaan yritän sanoa myös, että tyttöjen suosimaa musiikkia on toisinaan väheksytty tyystin turhaan.

* *

Simon Le Bon kuvaillut Seven And the Ragged Tiger -levyn kertovan menestyksen tavoittelemisesta, kunnianhimosta. Kyseessä on hänen mukaansa eräänlainen konseptilevy: ”Se on pienen kommandojoukkueen seikkailutarina. Seitsemän tarkoittaa meitä – viisi yhtyeen jäsentä ja kaksi manageria – ja ’the ragged tiger’ on menestys. Seitsemän ihmistä juoksemassa menestyksen perässä.” Niinpä kai sitten, mihinpä muuhunkaan rähjäinen tiikeri viittaisi kuin menestykseen.

Kyllä yhtyeen voidaan Seven And the Ragged Tigerilla katsoa sitä saavuttaneenkin. Se on yhtyeen ainut levy, joka ylsi Britanniassa levylistan ykkössijalle, ja se myi maassa platinaa. Yhdysvalloissa Seven And the Ragged Tiger oli Billboardin listan kahdeksantena ja myi tuplaplatinaa. Suomen virallisella listalla levy nähtiin kolmantena, ja se myi täällä kultalevyyn oikeuttavan määrän.

Kriitikoiden jakamatonta arvostusta Seven And the Ragged Tiger ei sen sijaan saavuttanut. Esimerkiksi Suomessa Pertti Ojala horisi Soundi-lehdessä peräti kolmen kappaleen mittaisessa arvostelussaan (mikä on lehden tuon ajan numeroksi huomattavan vähän) ”Turhan Turhanin” olevan ”musiikillisesti kasvoton” ja haukotuttavan ”hämmästyttävän nopeasti”. Toimittaja on siis ollut tässä suhteessa täydellisen eri mieltä sen kanssa, mitä muutama kappale ylempänä kirjoitin. Ojala sentään myöntää levyn soinnin tyylikkääksi, mutta kuitenkin hänen mielestään ”Rio oli jo selvää alamäkeä debyyttiin verrattuna, ja nyt on vauhti entisestään kiihtynyt”. Paljon muuta kolmen kappaleen aikalaisarvioon ei sitten mahdukaan. ”Eka demo oli paras” -ajattelu ei ole 2000-luvun keksintö.

Nihkeistä arvostelijoista huolimatta Duran Duranin vaikutus on kuitenkin ulottunut suomalaisiinkin populaarikulttuurituotteisiin saakka. Tarharyhmä-yhtye teki laulun yhtyeen fanittamisesta 1990-luvulla ja Jenni Vartiainen viittasi ryhmään kappaleen nimeä myöten vuonna 2010. Ehkä on turvallista otaksua yhtyettä muistettavan vielä tämän jälkeenkin.

* *

The Reflex -kappale aloittaa Seven And the Ragged Tigerin vahvan kirkkaasti soivin kitaroin, kosketinsoittimin ja funkisti bassotellen. Yhtyeen tekstinikkari, Simon Le Bon on ollut hyvin vaitelias paikoin vaikeaselkoisten sanoitustensa merkityksistä. Duran Duranin hajoamista edeltäneessä viimeisessä esiintymisessä vuoden 1985 Live Aid -tapahtumassa Le Bon kertoi kappaletta esitellessään sen kertovan ”pikku ystävästään”. Stephen Davisin mukaan The Reflexin lyriikassa ”kuvaillaan kainosti miehiseen biologiseen haluun liittyviä tapahtumia”. Hän nostaa kappaleesta esimerkiksi seuraavat rivit:

”The reflex is in charge of finding treasure in the dark
And watching over lucky clover isn’t that bizarre

Every little thing the reflex does
Leaves you answered with a question mark”

Tässä liikutaan sellaisella laululyriikan alueella, josta en uskalla kainona kirjoittajana mennä väittämään vastaan, mutta miksipä emme uskoisi alalla kiistatta pätevää Davisiä. Eivätkä hänen tekstistä löytämänsä merkitykset tunnetusti aivan tavattoman harvinaisia populaarimusiikin saralla ole. Myös kotoinen uusromanttiseksikin mainittu Dingohan kirjoitti paria vuotta myöhemmin julkaistulla huippumenestyneellä Autiotalo-kappaleellaan seksuaalisesta kanssakäymisestä ilman, että sitä kenties aivan jokainen tuli huomanneeksi.

Seven And the Ragged Tigerin seuraavasta kappaleesta New Moon on Monday sen sijaan pystyy vähemmänkin tarkkaan lukeva havaitsemaan kuvastoa, joka kytkeytyy inhimilliseen pariutumiskäyttäytymiseen. Sävelmä käynnistyy coolin gruuvaavissa tunnelmissa ja nostattaa sitten latauksen erittäin tarttuvaan kertosäkeeseen, jossa sytytetään soihtu roihuun ja polkaistaan käyntiin ”firedance through the night”.

Sanoipa Simon Le Bon rähjäisistä tiikereistä ja menestyksestä mitä tahansa, on näitä populaarimusiikin ikuisia teemoja löydettävissä tältäkin levyltä, kuten toki Duran Duranin aiemmastakin tuotannosta. Eipä muuta kuin ”maybe I can catch a ride / I couldn’t really put it much plainer / but I’ll wait till you decide”, ja tästä pyörimään video, joka kylläkin kertoo kappaleen taustalla hieman erilaista tarinaa:

(I’m Looking for) Cracks in the Pavement on levyn kappaleista vähemmän tunnettuja mutta ei silti välttämättä heikompia. Tekstiltään se on suorastaan ajatuksia herättävä. Sen loppupuolella kuullaan tyypillinen esimerkki simonlebonmaisen monimerkityksisestä säkeestä: ”if I had a car I’d drive it / insane”.

Kappaleen sanoitus pitää sisällään unenomaisia, surrealistisiakin kielikuvia, joiden voidaan tulkita ilmentävän mielen hajoamista, ehkä huumeidenkäytön seurauksena. Le Bon laulaa: ”Don’t want to be in public / my head is full of chopstick / I don’t like it”. Säkeen ”I’m looking for cracks in the pavement” voikin tulkita viittaavan näihin surrealistisiin halkeamiin tekstin todellisuudessa ja sen puhujan mielessä. Hän on menettänyt todellisuudentajunsa ja yrittää hahmottaa, mikä ei ole totta. Otettakoon vielä viimeisenä esimerkkinä kappaleen kertosäe:

”Something on my mind
Breaking open doors I had sealed up before

Something on my mind
Makes me run when I thought I’d run too far”

Arvoituksellinen I Take the Dice kulkee kerroksellisena syntetisaattorien, kuulaan kitaran sekä yksinkertaisen bassokuvion viemänä. A-puolen päättävässä Of Crime And Passion -kappaleessa pääosassa ovat kohtalokkaat syntetisaattorit, mutta kuullaanpa ohessa myös yllättävän rouheaa, terävääkin kitarariffittelyä, ja etenkin pateettisen suuria tunteita, kuten ”why did you let me run / when you knew I’d fall for the gaping hole / where your heart should be”, tai ”Liar – couldn’t cut me deeper with a knife if you tried”. Oi melodraamaa!

David Bowien Let’s Dance -hitin mieleen tuovassa – mutta sitä huomattavasti onnistuneemmassa –Union of the Snakessä on jälleen mitä tarttuvin kertosäe, ja kuuntelijaa ilahdutetaan pitkillä syntetisaattoriviilloilla sekä saksofonin ujelluksella. The Reflex -tulkinnan ohella Davisillä on epäilyksensä siitäkin, mihin Le Bon tekstin käärmeellä viittaa. Onneksi jokainen lukija voi kuitenkin arvioida asiaa omalta osaltaan alla olevalta videolta (joka on visuaalisesti näyttävänä suosikkini levyn kappaleille tehdyistä).

Shadows on Your Side -kappaleen a-osa on ilahduttavan kepeä, hyvin kahdeksankymmenlukuinen – kuten tietysti koko levy. Raidan voi kuvitella soimaan c-kasetilta avoautossa tukan hulmutessa ilmavirrassa. Tai siis viattoman syntisellä 1980-luvulla saattoi näin tehdä. Sittemmin on tietysti ilmastonmuutoksen vuoksi suositeltavampaa kuvitella ajelevansa polkupyörällä, tai miksipä ei duranduranmaisesti purjeveneellä. Kappaleessa kuullaan myös yksi esimerkki levyn kiehtovista teksteistä. Kertosäkeessä lauletaan:

”But the shadows are on your side
as soon as the lights go down

In the darkest place you can find
you belong to the hands of the night”

Ensimmäinen rivihän voidaan ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Siis lankeavatko varjot puhuteltavan henkilön ylle, vai ovatko ne tämän puolella? Lisäksi tietysti siellä, missä ei ole ensinkään valoa, ei voi olla varjoakaan, vain pelkkää pimeyttä. Mikä lieneekään tuo pimein paikka? Ehkä kappaleessa kuitenkin viitataan vain pop-tähteyden varjopuoliin, kuten Daviskin ehdottaa. (Kuriositeettina: shadow-sana esiintyy useammankin levyn kappaleen tekstissä.)

Tiger, Tiger on levyn instrumentaali, joka alkaa synkästi mutta tunnelmoi kuitenkin lopulta sopivan kevyenä välipalana. The Seventh Stranger on levyn päättävä hituri – jopa yksi sen parhaista kappaleista, aliarvostettu nyt vähintäänkin – jossa on siinäkin vahva kertosäe ja melankolinen vire. En malta olla lainaamatta vielä muutamaa tähän kuvaukseen sopivaa riviä kappaleen viimeisestä säkeistöstä:

”I must be chasing after rainbows
One thing for sure you never answer when I call

And I wipe away the water from my face
To look through the eyes of a stranger”

Kertoman mukaan levytysten yhteydessä työstettiin ja miksattiin lisäksi 24 tunnin rupeaman aikana kappale Secret Oktober, joka myös kuulostaa siltä, että tarina kireästä aikataulusta pitää paikkansa. Tekele sijoitettiin Union of the Snake -singlen b-puolelle, mutta on kuultavissa myös Seven And the Ragged Tigerin ”deluxe”-versiolla. Tätä kappaletta kannattaa välttää, mutta varsinainen levyn alkuperäisversio kelpaa erinomaisesti kuunteluun vielä vuonna 2021.

Kun 1980-luvun soundia moititaan toisinaan vanhentuneeksi, puolustaa Seven And the Ragged Tiger kynsin ja hampain paikkaansa populaarimusiikin kaanonissa.

Lukemista

• Davis, Stephen (2021): Please Please Tell Me Now – The Duran Duran Story. Hachette Books.
• Simmons, William (1984): Duran Duran. Octopus Books Limited.
• Soundi-lehti, 2/1984.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua