Vielä kerran tapaus Euroviisut – eliitin kritiikki ei ole aina populismia

Viisukakkonen Käärijä. Kuva: Mikke Pöyhönen

Petri Hänninen kirjoitti Kulttuuritoimituksessa 17.5.2023 Käärijän euroviisutuloksesta otsikolla Trump on oikeassa, maailma on litteä ja Käärijän piti voittaa – kyllä kansa tietää! Kirjoituksessaan Hänninen rinnasti Euroviisujen ammattilaisraadin saaman kritiikin populistiseen asiantuntijuuden halveksuntaan. Kolumnin otsikon perusteella konservatiivisen yhdysvaltalaispresidentin kannattaminen kuuluu samaan kategoriaan kuin popmusiikkikilpailun tuloksen pohdinta.

Aloitetaan ilmiselvimmästä: eri alojen ammattilaisia ei voi suoraan verrata toisiinsa. On argumentaatiovirhe, virheellinen analogia, vihjata, että euroviisujen raatiin valittu kriitikko, laulaja tai musiikkituottaja on samanlaisessa tiedollisessa asemassa kuin ansioitunut tieteellinen tutkija.

Samoin on yhteismitatonta asettaa rinnakkain politiikka, kuten konservatiivipresidentin kannattaminen, ja tiedevastaisuus, vaikka niillä olisi merkittäviä risteyskohtia. Länsimaisella politiikalla ei ole tekemistä asiantuntijuuden vaan demokratian eli kansan tahdon kanssa. Kansan poliittisella tahdolla ei ole sääntöjä, joten se saa perustua muihin seikkoihin kuin yleisesti hyväksyttyihin ja rationaalisiksi miellettyihin argumentteihin.

Euroviisuissa taas ongelma ei ole se, että asiantuntijoita ei kuunnella. Pikemminkin ongelmat ovat olleet päinvastaista laatua. Vuonna 2022 paljastui laajahko korruptiotapaus, jossa kuuden eri maan raadit olivat sopineet semifinaalin tuloksista etukäteen.

Kuprun paljastuttua näiden maiden raatien äänet jouduttiin mitätöimään. Siksi tänä vuonna raadit eivät saaneet vaikuttaa semifinaalin tuloksiin, jostain syystä finaalituloksiin kyllä. Että sellaisia asiantuntijoita, rohkeita ja lahjomattomia.

En vihjaa tällä salaliittoteoriaan, jonka mukaan Ruotsin Loreenin voitto tänä vuonna olisi johtunut sopupelistä. Omasta mielestäni Loreenin kappaleen menestys oli selvä asia, ja Tattoo on aivan kelvollinen pop-biisi. Asiantuntijuuden ei silti pidä edes näinä populismin täyttäminä aikoina jäädä kritiikin ulkopuolelle. Hänninen hyppää johtopäätöksiin ja pitää eliitin kritiikkiä mielettömänä populismina, vaikka rationalismin nimessä jokaista tapausta tulee tarkastella ensin erikseen eikä välittömästi osana laajempaa ilmiötä.

Samalla Hänninen huomaamattaan asettaa asiantuntijoiden itsensä esittämän kritiikin eri tasolle kuin yleisön esittämän. Tosiasiassa onnistuneen kritiikin, siinä mielessä missä se kriitikon ammatissa ymmärretään, ratkaisee väitteen sisältö. Muun väittäminen olisi, jälleen, argumentaatiovirhe.

* *

Viime vuoden Euroviisujen korruptiotapauksesta teki ironisen se, että raadeista luovuttiin ainakin osittain vuonna 1998. Ne tuotiin takaisin vuoden 2009 finaaliin, koska pelättiin naapurimaiden äänestävän toisiaan liikaa.

Vaikka naapuriäänestämistä voidaan syystä kritisoida, päätöksessä haisi länsieurooppalainen pelko oman valta-aseman katoamisesta. Ennen vuotta 1998 voitto oli tullut Jugoslavian vuoden 1989 menestystä lukuun ottamatta tiukasti länteen sidottuun maahan, jollaiseksi lasken myös Israelin. Syynä on tietysti se, että vasta Neuvostoliiton romahtaminen vapautti monet Itä-Euroopan maat osallistumaan kilpaan.

Vuosikymmenien ajan viisuissa oli totuttu länsieurooppalaisten dominointiin. Sitten oli toisin. Vuosina 1998–2008 voittajamaihin kuuluivat muun muassa Viro, Latvia, Turkki, Ukraina, Kreikka, Serbia, Venäjä – ja Suomi. Yksikään näistä maista ei ollut voittanut Euroviisuja aiemmin. Tällainen kehitys huolestutti ja huolestuttaa edelleen yleisradioyhtiöitä kilpailujen suurissa rahoittajamaissa. Raadit tuotiin takaisin yleisöäänien rinnalle, jotta itäeurooppalainen maku ei voisi jyrätä länsieurooppalaisen maun ylitse. Ratkaisu oli torjuntavoitto. Kisan ovat vieneet sittemmin niin ensikertalaiset kuten Azerbaidžan (2011) kuin konkari Italia (2021), jonka edellisestä voitosta oli kulunut 31 vuotta. Vallan palauttaminen raadeille ei kuitenkaan siivonnut naapuriäänestämistä pois, vaan nykyään raadit tuntuvat suosivan varmuutta yleisöä enemmän.

Euroviisujen profiili on muuttunut viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kisat ovat alkaneet kiinnostaa nuorisoa enemmän, ja viisuilla on faneja joka puolella maailmaa. Show on maailman katsotuimpia televisio-ohjelmia, joka ei ole urheilua, ja finaali rikkoi tänä vuonna muun muassa Iso-Britanniassa historiansa katsojaennätyksen. Kilpailujen profilointi uudelleen on onnistunut. Monissa maissa, kuten Suomessa, viisut ovat saaneet lisämerkityksen UMK:n kaltaisten kilpailujen myötä. Netin fanipiirit ovat valtavat, ja YouTubesta löytyy tuhansittain reaktiovideoita eri maiden ehdokkaiden esityksistä. Puhutaan viisukeväästä.

Vaikka yleisö äänestäisi edelleen jossain määrin naapurimaita, erityisesti internet on tuonut yhteen niin musiikintekijät kuin fanit, kiihkeimmät finaaliäänestäjät. Kilpailussa on sen ystäville kyse musiikista, hauskanpidosta ja show’sta, ei naapurikansojen tsemppaamisesta.

Juryt taas ovat jääneet tuleen makaamaan. Kuvaava esimerkki on Italian raatiin kuuluneen journalisti Carlo Massarinin (s. 1952) lehtikirjoitus La Stampa -lehdessä: Käärijä jätettiin Italian raadissa viimeiseksi, koska tuomaristo piti artistia ”friikkinä”. Samalla mainittu tuomari moitti kaikkien maiden ehdokkaita, jotka esiintyivät muulla kuin äidinkielellään, ja maita jotka esittivät ei-etnistä poppia. Kisan voittaneen Loreenin ulkonäköä tuomari arvostelee kirjoituksessaan sirkuseläimeksi ja kappaletta unohdettavaksi. Mukana oli myös piikki viisujen itäeurooppalaisten maiden menestystä kohtaan.

Ylimielinen johtopäätös on, että laatutuomariston näkemyksellä ei ole merkitystä, jos Suomen Käärijän kaltaiset artistit voivat menestyä. Kirsikkana kakun päällä Massarini kehuu kirjoituksessaan, kuinka Italian laulaja ei sentään vääntelehtinyt lavalla kuuden tanssijan kanssa. Raadin jäsenen pitäisi kuitenkin tietää sen verran, että Euroviisuissa lavalla ei edes saa olla kuin korkeintaan kuusi ihmistä kerrallaan.

Massarini on toki vain yksi ihminen, mutta hän vaikuttaa puhuvan koko raadin puolesta. Jos yhdenkin raadin lähtökohta voi olla näin ulkomusiikillisen pinnallinen (ja perustelut ristiriitaiset), kuinka punnituista argumenteista todella on kyse?

Hänninen muodosteli kirjoituksessaan idealisoidun mielikuvan ”vuosikymmenien kokemuksella” toimineista musiikkialan ammattilaisista ottamatta huomioon, että raadit kootaan paikoin miten sattuu. Vuosikymmenien kokemus ammatissa voi jähmettää ihmisen ja sitoa hänet kuplaan, jossa hän ei enää tunnista ajan henkeä tai alansa trendejä. Niin akatemia, taidepiirit kuin yritysmaailma ovat täynnä yhden idean ihmisiä, joiden ideoilla ei ole enää mitään arvoa, mutta heillä on turvatut suojatyöpaikat eläkeikään asti.

Se raatien arvomaailmasta, toinen ongelma on yksinkertaisempaa laatua: jos kansa ei saa itselleen suunnatussa pop-musiikkikilpailussa voittajaksi haluamaansa tahoa, kilpailu maistuu karvaalta jopa monen voittajan fanin suussa.

Euroviisut kun ovat luonteeltaan populistinen tapahtuma ja ovat olleet sitä erityisesti puhelinäänestyksen alusta alkaen. 1990-luvulla alkoi viisujen kehitys laulukilpailusta kohti show-kilpailua, joka on saanut lisäarvoa niin campin areenana kuin seksuaalivähemmistöille merkittävänä tapahtumana.

Juhlien keskelle ilmestyvä eliitti pilaa bileet niin kuin kuivan juhlapuheen pitäjä kreikkalaiset häät. Tapahtuman markkinointipropaganda nojaa kansojen kokoontumiseen ja yhteisiin juhliin, mitä korostaa Euroopan ulkopuolisille faneille annettu mahdollisuus äänestää.

Raatien osuus sotii tätä imagoa vastaan ja tuntuu fanien, euroviisujen ytimen, pettämiseltä. Oheisesta kuvasta voi katsoa, kuinka eri linjalla raadit olivat Käärijän tapauksessa yleisön kanssa. Eikö ammattilaisten tulisi kyetä ennustamaan hitit?

Viimeinen ongelma on painavin. Jos kansan mielipiteen yli voi ajaa noin vain, miksi suosikkien äänestämiseen käytetyt rahat kelpaavat, erityisesti jos suosikit voidaan joka tapauksessa jyrätä näin yksituumaisesti? Eikö jo rahan vastineeksi yleisön äänillä pitäisi olla raateja enemmän painoarvoa?

Kukaan ei pakota ketään äänestämään, mutta valtasuhde on rahan tullessa kuvioon silti monimutkaisempi kuin Hänninen antaa kolumnissaan ymmärtää. Taideasiantuntijat eivät, vaikka niin usein halutaan kuvitella, seiso rahan ja vallan piirien ulkopuolella.

* *

On ymmärrettävä jotain muutakin. Asiaa tuntemattomille lukijoille kerrottakoon, että kriitikot, kuten Hänninen ja minä, muodostavat myös eräänlaisen kuplan. Tässä kuplassa yleisöä halveksutaan enemmän kuin halutaan myöntää. Kriitikko ei usein miellä kirjoittavansa laajemmalle yleisölle – paitsi valistamisen näkökulmasta.

Kriitikko samastuu taiteilijaan tai tieteelliseen asiantuntijaan. Kapakan pöydässä tai netin keskusteluryhmässä katkeruuden maustama mantra kuuluu: “Kriitikko on kuitenkin asiantuntija, miksi yleisö ja taiteilijat eivät ymmärrä arvoamme?” Olen todistanut jopa kaikkein geneerisintä tauhkaa tuottavien senttarien meuhkaavan tällaista kuin heillä olisi kirjoituksissaan émilezolamainen yhteiskunnallinen visio.

Kriitikon työn kannalta pidetään oleellisena asiantuntijuuden puolustusta, sillä jos suurelle yleisölle ”paljastuu” se, minkä he tosiasiassa jo tietävät, eli että kriitikkokin kirjoittaa vain mielipiteitään, seuraus on katastrofi: ehkä kriitikko ei saa enää töitä! Tämä huoli naamioidaan sivistyksen puolustamiseksi.

Kriitikot, tuottajat ja taiteilijat omistavat saman kulttuuripääoman ja luuhaavat samassa ahtaassa karsinassa. Se johtaa tilanteeseen, jossa kriitikko voi puolustaa status quoa ja kulttuurieliittiä kansaa vastaan, koska asemoi itsensä mieluummin eliittiin kuin yleisöön. Sitten euroviisuraatien työ laitetaan samalle viivalle kuin tiedehenkilöiden tai politiikan tutkijoiden.

Kritiikki on kuitenkin tarpeetonta, jos sitä ei ole kirjoitettu laajemmalle yleisölle vaan muun eliitin tarpeita varten. Kritiikin on keskusteltava lukijoiden kanssa ja ymmärrettävä heitä. Juuri kriitikon, (taide)vallan vahtikoiran, tulisi käsittää, että eliitin perusteltu kritiikki on taiteen tasavertaisuuden ja kritiikin itsensä kannalta tervettä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua