Idan Weiss on Franz-elokuvan Kafka. Kuva: Michal Ureš & Zuzana Panská
KOLUMNI | Taiteenteossa itsetarkoituksellinen pikkuseikkojen keräily kääntyy usein nillitykseksi, Antti Selkokari kirjoittaa.
”Franz-elokuvan virkistävyys on siinä, ettei se tavoittele täydellisyyttä, vaan vaikutelmaa ja sen totuutta.”
Juuri ennen pääsiäistä ensi-iltansa saanut puolalaissyntyisen ohjaaja Agnieszka Hollandin kirjailija Franz Kafkaa kosketteleva elokuva Franz on hieno esimerkki siitä, ettei elämäkertaelokuvaan välttämättä tarvitse kasata joka ainoaa kohteesta löytyvää tiedonmurua.
Franzissa näkyy, miten Hollandia ei kiinnosta lopullisen, definitiivisen Kafka-elokuvan tekeminen. Pitäytymällä päähenkilönsä sisäisen maailman kuvailussa elokuva antaa katsojalle tilaisuuden samastua kirjailijaan, jonka lahjakkuutta ei omana elinaikanaan tunnustettu. Franz kuvaa päähenkilön oman päänsä sisässä viihtyvänä ihmisenä, jota nykyään kai kutsuttaisiin erityisherkäksi. Hän ei siedä meteliä, eikä varsinkaan isänsä epävireistä viheltelyä.
* *
Elokuva antaa meidän muun muassa nähdä miten ensimmäisen maailmansodan aikana Kafka passitettiin kotiin armeijasta jo ennen rintamalle joutumista. Juristiksi opiskellut Kafka työskenteli siviilissä vakuutusyhtiön työntekijänä. Työssä hänelle kävivät tutuiksi sodan aiheuttamat henkilövahingot ja vakuutushakemusten käsittelyn tavaton byrokraattisuus, mikä oli epäilemättä inspiroimassa hänen kykyään kuvata ahdistavia tilanteita, joita jälkimaailma kutsui hänen mukaansa kafkamaisiksi.
Itse miellyin elokuvaan kohtalaisen paljon, eikä sen katkelmallisesta kerrontatavasta johtuva epämääräisyys haitannut, koska se on yhtä kaikki osa päähenkilön kuvailua. Oli kyse sitten fiktiivisestä elämäkertaelokuvasta tai tiukan dokumentaarisesta lähestymistavasta, kumpikin voi mennä pilalle liian perusteellisesta faktojen haalimisesta. Nykyisellään Franz-elokuva antaa päähenkilönsä olla sellainen kuin hän kenties halusikin olla.
* *
Täydellisyyden tavoittelu yksityiskohtien ja faktojenkin kasaamisessa saattaa johtaa jäsentymättömiin detaljikasoihin. Tosiasioiden itsetarkoituksellinen kasaaminen kielii pikkumaisesta halusta päästä sanomaan viimeinen sana, minkä jälkeen kenenkään on turha avata suutaan.
Franz-elokuvan virkistävyys on siinä, ettei se tavoittele täydellisyyttä, vaan vaikutelmaa ja sen totuutta. Itse elokuvanhan voi nähdä suhtautuvan nyrpeästi kaikenlaiseen mekkalointiin kirjailija Franz Kafkan ympärillä.
Antti Selkokari
Lue Saana Saarisen kirjoittama arvio elokuvasta täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Penkkiurheilu on parhaimmillaan jaloa joutenoloa”
KOLUMNI | Jalkapallon MM-kilpailujen tauoilla on antoisaa poimia Juha Hurmeen ja Teijo Pyykkösen kirjasta Hiki ja hurmos pari otetta urheilufanien asemasta ja mielenmaisemista.
Välitilan ihmisiä – kaunokirjailijat köyhyyden ja eriarvoisuuden äärellä
KOLUMNI | 2020-luvun edetessä yhä useammat kirjailijat ovat tarttuneet eriarvoisuuteen, köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Niin myös Anu Kolmonen romaanissaan Paperijumalat.
Kuin kuvastimessa #48: The Marshal’s Two Executions (2018)
ELOKUVA | Romanialaisen ohjaajan lyhytdokumentti esittää, miten historiallinen pahuus selitetään kansallisen yhtenäisyyden nimissä hyväksi.
Naiseuden karaokea – Kuumia aaltoja Viikinsaaren kesäteatterissa
KOLUMNI | Anne Prokojeffin kirjoittamassa karaokeshowssa kaksi naista kohtaa baarissa sattumalta. He ystävystyvät, ja oppivat ehkä illan aikana jotain itsestään.