Muumimuseon perusnäyttely päivittyi – Muumilaakson kokoelman parissa eksyy, eikä kyllästy

Kuva: Eli Harju

Eli Harju

Muumimuseo on kulkenut pitkän matkan. Nykyinen sijainti Tampere-talossa on sen kolmas koti, ja osa museon kokoelmaa on vieraillut ulkomailla, muun muassa Japanissa ja Belgiassa. Museon ovista pääsee kulkemaan syöttämällä lipun viivakoodin automaattiseen lukijaan, ja ovelle jäykkyys ja persoonattomuus sitten jäävätkin. Hämärä, Tove Janssonin teoksista lainatuilla väreillä maalattu tila kaappaa vierailijan sisäänsä kuin halaus.

Jansson ja Tuulikki Pietilä lahjoittivat alkuperäisen taidekokoelman Tampereen taidemuseolle vuonna 1986. Alkuperäinen lahjoitus sisälsi 1 009 Janssonin tekemää kuvaa ja 38 kolmiulotteista kuvaelmaa, joita Jansson, Pietilä ja heidän ystävänsä Pentti Eistola rakentelivat huvikseen. Kuvaelmista kaksi esittää muumitaloa, loput ovat joskus uskollisesti ja joskus vapaammin tulkittuja kohtauksia muumitarinoista.

Vuosien mittaan Jansson ja Pietilä täydensivät kokoelmaa niin, että kuvien määrä lähes kaksinkertaistui ja kuvaelmiakin on nykyään 41. Vuonna 1993 mukaan tuli myös kuutisenkymmentä laatikkoa paraphernaliaa, eli Janssonin ja Pietilän omien sanojen mukaan ”kamakokoelma”, jossa oli muun muassa heidän kuvaelmien rakentamiseen käyttämiään materiaaleja ja yksittäisiä Muumilaakson hahmoja, jotka eivät kuulu mihinkään kuvaelmaan. Viralliselta nimeltään kokonaisuus on Tampereen taidemuseon Muumilaakson kokoelma.

Muumimuseon perusnäyttely kiemurtelee kahdessa kerroksessa kirja kirjalta edeten. Muumitalosta siinä on kaksi erilaista kuvaelmaa. Kuva: Eli Harju.

Kaikki kuvat eivät ole koskaan samaan aikaan nähtävillä. Perusnäyttely uudistuu aika ajoin, koska vanhat piirrokset kestävät rajatun määrän valoa kerrallaan ennen kuin niiden on vetäydyttävä levolle.

Paljon pysyvää

Järkyttävän paljoa Muumimuseo ei piirrosten vaihtamisesta muutu. Muumit voidaan tulkita uudelleen piirrettyihin, sarjakuviin ja teatterin lavoille, mutta Tove Janssonin tuotanto ei enää muuksi muutu. Muumikirjoja hän teki 12 tai 13 riippuen siitä, lasketaanko viimeiseksi jäänyt valokuvakirja Outo vieras muumitalossa varsinaisesti mukaan, ja Muumimuseon näyttely noudattelee niiden järjestystä. Kaikilla aisteilla tutkittava näyttely on kuitenkin joka puolella mystisen hämärää tilaa niin, että tarkoitetulta reitiltä eksyy helposti. Ainakaan vahingossa sitä ei tule seuranneeksi. Ellei keskity, harhailee Muumimuseossa aikuisenakin helposti kiinnostavasta asiasta toiseen järjestyksestä välittämättä.

Joka kerta Janssonin töitä katsoessaan lumoutuu siitä, millaisella voimalla ja varmuudella hän kuvasi kaikki aiheensa, miten luettavasti kaikki kohtaukset etenevät herkistä jännittäviin. Jokainen kynän ja siveltimen jälki on niin pikkutarkasti oikealla paikallaan ja silti niin vaivattoman oloinen, että se voisi olla aallon jälkeä hiekassa tai uurteita männyn kaarnassa. Kuvaelmia väitetään restauroitavan tarpeen vaatiessa, mutta se tehdään niin taidolla, että ne näyttävät vuosi toisensa jälkeen samalta.

Muumimuseoon kyllästyminen siihen on silti mahdotonta. Eihän muumiperhekään oikeastaan kyllästy Muumilaaksoon, vaikka välillä seikkaileekin sieltä pois.

Muumimuseossa voi nähdä muumihahmojen kehittymisen vuosien aikana ja Janssonin järkähtämättömän taitavuuden niin tekstin kuin kuvan parissa. Tove Jansson kirjaan Muumipeikko ja pyrstötähti, 1968. Muumimuseo, Tampereen taidemuseon Muumilaakson kokoelma. ©Moomin CharactersTM

Kunnioituksella koottu

Paljon näyttelyn uudistamista järkyttävämpiä ovat olleet Tampereen taidemuseon Muumilaakson kokoelman muutot paikasta toiseen.

Ensimmäisessä Muumilaaksossa Metson alakerrassa, hämärässä ja hiljaisessa sokkelossa, oli jotakin pyhää. Seuraava sijainti Tampereen taidemuseon alakerrassa oli pieni ja kalvakka, mutta ainakin se oli museossa ja sikäli edelleen muumien arvolle sopiva ympäristö.

Kun kokoelma vuonna 2017 kotiutui nykyisin tiloihinsa Tampere-taloon ja sai ympärilleen monta uutta elementtiä interaktiivisista hattivateista osallistavaan työpajatilaan, muutos tuntui arveluttavalta. Muumimuseon kuuluu kuitenkin olla taidemuseo eikä leikkikenttä. Sitä Janssonkin tahtoi. Ympäristön koristelussa on vaarana, että se syö painoarvoa itse taiteelta.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän lahjoittama alkuperäiskokoelma Muumimuseossa sisältää lähes 2000 kuvaa ja 41 kuvaelmaa. Taikatalvi-kirjan kohdalla näyttelyssä sataa valolunta. Kuva: Eli Harju

Tampere-talon Muumimuseo onnistui kuitenkin uusilla elementeillä nostamaan kokoelman vielä entistä paremmin ansaitsemaansa loistoon. Kosketusnäytöillä kulkeva selostus avaa teosten syntytarinoita ja teemoja pureskelematta kuitenkaan asioita liian valmiiksi. Vaikka kirjat olisivat vielä lukemattakin, Muumimuseossa käynti ei pilaisi tulevaa lukukokemusta. Se ei myöskään liikaa tyrkytä omia tulkintojaan sille, joka haluaa pyöriä nostalgiassa tai pidättää itsellään oikeuden omiin havaintoihin. Kaikki ympärillä kunnioittaa muumilaaksoa eikä yritä liikaa elävöittää sitä, mikä jo itsessään on elävää ja rikasta.

Muumimuseon vaihtuvien näyttelyiden tilassa Observatoriossa avautui samalla Muumimuseon uudistuneen perusnäyttelyn kanssa Ilon Wiklandin satukuvituksia esittelevä näyttely Marikista Melukylään. Parhaiten Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittamisesta tunnetun Wiklandin haaveelliset maailmat sopivat upeasti yhteen Muumilaakson kanssa. Molemmissa on seikkailua ja vaaroja, mutta myös rauhaa ja järkähtämätöntä välittämistä.

Tuula Karjalainen kutsui kirjassa Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (2013) Janssonia paratiisin etsijäksi ja Muumilaaksoa yhdeksi hänen luomistaan paratiiseista. Ehkä se on pientä liioittelua paikasta, jossa kauneuden keskelläkin on toisinaan pelkoa ja menetystä. En silti haluaisi lähteä muumien luota, koska pelkään, etten voi palata.

Tove Janssonin kansikuvapiirros kirjaan Moumine le Troll (Taikurin hattu) 1968. Muumimuseo, Tampereen taidemuseon Muumilaakson kokoelma. ©Moomin CharactersTM

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua