Taiteilijapariskunta Aila ja Asko Salmisen verstastyöhuone on aarreaitta täynnä pikkuesineitä, työkaluja, taideteoksia – kaikki tip top järjestyksessä.
Erkki Kiviniemi, teksti ja kuvat
Tampereen Härmälän ja Peltolammin välillä on Sarankulman kaupunginosa, joka on syntynyt Härmälän lentokentän paikalle.
Lentokentän rakennustyöt aloitettiin vuonna 1932 ja Tampere-Härmälän lentokenttä valmistui 1936. Se toimi 1980-luvulle asti, jolloin Pirkkalaan rakennettiin uusi lentokenttä ja Härmälän lentokenttä suljettiin. Pian alueelle alkoi nousta teollisuusrakennuksia nopeasti ja vailla yleissuunnitelmaa. Sarankulmaan syntyi paljon teollisuutta, minkä lisäksi sinne rakennettiin muun muassa Aamulehden tilat, jotka olivat lehden käytössä Finlaysonin Siperiaan siirtymiseen asti vuoteen 2001.
Tamperelaiset rakensivat vuonna 1985 avatun Pirkkahallin, jonne pääsee nykyään ajamalla suljetun kentän kiitorataa pitkin. Nimi on muutettu tylsästi Tampereen Messu- ja Urheilukeskukseksi. Alue täyttyi vähitellen teollisuusrakennuksista.
Tasan sata vuotta sitten liitettiin Härmälä Pirkkalasta Tampereeseen. Tarinan mukaan kaikki tehtiin pikavauhtia, kuten Tampereella on tapana. Kuriiri kiirehti Helsinkiin, ja liittäminen vahvistettiin parissa päivässä ennen kuin Pirkkalan kunnan päättäjät ehtivät reagoida.
Kaupunginosa sai viralliseksi nimekseen Sarankulma. Historiallisesti se juontaa siellä olleesta Saran torpasta.
Nykyään alueella on niin paljon eri aikoina rakennettuja teollisuustaloja ja niitä halkovia katuja, että Sarankulmassa ei ole ensikertalaisen helppo suunnistaa.
Tämän sain kokea etsiessäni Aila ja Asko Salmisen työhuonetta, joka sijaitsee eräässä monista teollisuusrakennuksista Nuutisarankadulla, kellarikerroksessa.
Pinta-ala on kunnioitettavat 200 m2.
Salmisten työhuone sijaitsee Tampereen Sarankulmassa.
Mahtavat työtilat
Astun sisään Askon työhuoneeseen.
Onko tämä verstas vai työhuone? Tämähän on aivan ihmeellinen paikka.
– Tämä on aarreaitta, vastaa Aila.
Salmiset ovat molemmat paikalla. Verstastyöhuone on täynnään pikkuesineitä: työkaluja, taideteoksia ja esineitä, jotka ehkä ovat matkalla taiteeksi, kaikki tip top järjestyksessä.
Istumme alas.
Miten olette päätyneet tekemään tällaista taidetta, ja mitä se on?
Asko kertoo: – Olin 1970-luvulla valokuvataiteilija, mutta se ei tyydyttänyt. Piti etsiä jotain uutta.
Aila jatkaa: – Minä olin töissä Kuopiossa kultaseppänä ja tinurina, ennen kuin tapasin Askon. Se tapahtui Tampereen Teiskon Murikassa vuonna 1983.
Miten te tutustuitte?
Aila vastaa: – Se kävi tosi nopeasti, ja pian aloimme tehdä yhdessä taidetta.
Asko Salminen.
Käsitteellistä taidetta
Tässä ympärillä on useita teoksia, joissa on väkijoukkoa. Olet, Asko, luonut ihmishahmon, jota käytät monissa töissäsi. Miten se niin meni?
– Kun Aila tuli avuksi, minusta kasvoi käsitetaiteilija. Teen, ja teemme yhdessä, teoksia, jotka viittaavat johonkin yhteiskunnalliseen aiheeseen. Työt ovat moniselitteisiä, usein satiirisia. Aika usein Asko viittaa oravanpyörään, ihmisen hulluun kilpailuviettiin ja sen myötä kiireeseen.
– Outokummussa oli kauan sitten näyttely Valkoiset miehet, jossa kerrottiin muun muassa siitä, kun aikoinaan vietiin Amerikkaan jalostettuja kanoja lentokoneella. Teoksesta Jäkäläpää oli yksi työ viime näyttelyssä Galleria Koppelossa. Lentokenttä oli rakennettu suojelualueelle Lemmenjoen kansallispuistoon. Galleria Koppelossa oli myös esillä Lieksa-sarjasta osa. Sarjassa on yhdeksän osaa, ja niistä viimeinen, jossa formulat ovat starttiviivalla, on nimeltään Maakuntauudistus, eli kaikki ovat jo valmiina maakuntauudistukseen, jota ei tullutkaan.
Satiiri osuu vahvasti toteutumattomaan sote-valmisteluun.
Tämä Sarankulma kuvaa maakuntauudistusta, ja päin vastoin. Torpan paikalla on nyt teollisuutta. Miten aiheesi keksit?
– Olen aina pohtinut, miten eri metalleja käytetään ja mitä jostain esineestä voi kehitellä. Tämä ihmishahmo, jonka olen vähitellen muotoillut, on kaksikylkinen. Useissa töissä on paljon hahmoja ja ne kuvaavat joukkovoimaa. Teoksissani on usein historiallinen kertomus. Reagoin muutoksiin, esimerkiksi Finlaysonin lopettamisesta 1998 tein käsitetaidetta.
Entä Ailan oma taide?
– Kultaseppänä kun aloitin, niin teen aika paljon koruja, korutaidetta. Materiaaleina, kuten Askollakin, on messinkiä, hopea, pronssi ja kupari, Aila vastaa.
Aila Salminen.
Minisulatto
Aila pyytää katsomaan kulman takana olevaa uunia. Yllättäen se onkin pieni mikron näköinen laite.
Odotin jotakin isoa sulattoa. Onko tämä nykyaikaa?
– Tällä pääsee 1 100 asteeseen, eli kaikkea muuta voi sulattaa uunissa paitsi terästä, joka vaatisi 1 500 astetta, Aila vastaa.
– Teen mielelläni nilviäisiä, erilaisia hyönteisiä, mutta paljon kaikenlaisia koruja, ehkä kaikkein mieluiten riipuksia ja rintaneuloja. Pakottamalla tehtyjä koruja ja muita pikkuesineitä on riveittäin. Sormella hangaten voi vaikuttaa patinaan. Minulla on hyvä patinasormi.
Projekti on juuri meneillään, 800 astetta uunissa. Hapotus tapahtuu emalin polton jälkeen.
Kaikki metallityöt ovat hyvin monivaiheisia. Usein tarvitaan monta polttokertaa. Muotoilu tapahtuu vaiheittain.
Aila on toiminut pitkään opettajana Tampereen seudun ammattiopistossa ja sitä ennen Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa.
Taidetilat tiukassa
Jutellaan Tampereen taide-elämästä ja vanhoista rakennuksista. Usein on niin, että vanha rakennus annetaan taiteilijoille vuokrattaviksi työtiloiksi. Sitten kun taiteilijat ovat saaneet siitä hyvän, kaupunki myy sen edelleen. Näin kävi äskettäin Suomen Trikoon tehdasrakennukselle Pyynikillä. Rakennus myytiin saksalaiselle sijoittajalle ja taiteilijat saivat lähteä.
Erityisesti Asko on ollut ahkera Venäjän-kävijä. Siellä on pidetty useita näyttelyitä ja ystäviä riittää. Venäjältä tuotuja muistoja on näkyvissä, kaikkia ei ole jatkokäsitelty.
Juttelu kääntyy vielä kirjallisuuteen. Peter Hoeg ja Haruki Murakami ovat Salmisten suosikkeja. Molemmat ovat hyvän kerronnan suosijoita. Tarinan pitää edetä. Koppelon näyttelyssä oli Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläiseen viittaava teos.
Egyptiläinen.
Kevyt alasin
Asko Salmisen taiteesta on tehty vuonna 2000 kirja, Kevyt alasin. Nimi viittaa selvästi teosten pieneen kokoon. Tekstiosuudessa käy ilmi, miten valokuvataiteesta on siirrytty metallografiaan, työskentelytapaan, josta käsitetaide kasvaa.
Vanhat lehdistä siteeratut arvostelunäytteet – silloin kun vielä oli taidekritiikkiä – osoittavat jo tuolloin havaitun monien yksityiskohtien synnyttämän vaikeaselkoisen kokonaisuuden puhutelleen kirjoittajia. Kirjoitetaan ”monikerroksisesta symboliikasta” (Janne Seppänen HS) ja siitä, kuinka ”Salmisen näyttelyn esineistöt ovat systeemejä, kokonaisuuksia tilassa, joiden tarkoitukset ovat yhtä monimutkaisia ja vaikeasti avautuvia kuin ihmisen luomat tuhatvuotiset järjestelmät” (Jukka Yli-Lassila, KS). Jälkimmäinen arvostelu viittaa Orwelliin ja Kafkaan.
Salmisten työt, molempien, ovat siis taidetta. Aila on vaikuttanut moniin Askon käsitetaiteellisiin teoksiin. Yhteistyö on ollut yhteisen elämän syvintä antia, ja on se myös voimaa.
Asko Salmisen lausahduksen kirjan alussa: ”Minulle kaikki on samaa”, voisi käsittää syvälliseksi viittaukseksi kokonaisuuksiin, jotka avartuvat koko olemassaoloomme. Ehkä juuri siksi hänen ihmishahmonsa ovat kopioita toisistaan. Kaukaa katsottuna ja laajasti nähtynä ihmiset ovat samanlaisia joukko-olentoja.
Ratas.
Kirjoittaja on yksi jutussa mainitun Galleria Koppelon perustajista.
