Lukupäiväkirja 2023 — osa 11: runoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja

Kuva: Mikko Saari

Selja Ahavan ja Emma Puikkosen pitkään odottamani Rakennenautintoja (Kosmos, 2023) saapui viimeinkin. ”Esseitä kirjoittamisen ja lukemisen ilosta”, lupaa kansi, ja kirjallisuuden rakenteiden ymmärtäminenhän kiinnostaa aina.

Rakennenautintoja oli tosiaan nautinnollinen kirja. Se on itsessään hyvin viehättävä ja melkoinen taideteos asetteluineen – ei mikään puiseva tietokirja, vaan esittelemiään kirjallisuuden keinoja hyödyntävä kaunokirjallinen esseeteos. Kirjassa pohdiskellaan romaanin ja muiden kaunokirjallisten tekstien rakenteeseen liittyviä kysymyksiä, avataan kirjoittajien omia työskentelytapoja ja esitellään kiinnostavia rakenneratkaisuja. Teos toimii sekä kirjoittajille, jotka haluavat kehittää osaamistaan, että lukijoille, jotka haluavat ymmärtää kirjallisuutta paremmin.

Maria Matinmikon runokokoelmat tulivat tutuiksi Tanssiva karhu -palkinnon myötä. Uusi teos Valohämy (Siltala, 2023) pääsi siten vaivatta lukulistalleni. Nyt, kirjaston eräpäivän hiipiessä lähemmäs, on aika tarttua kirjaan.

Valohämy : Taide, maisema ja maailmanloppu on enemmän kuin runokokoelma. Kokonaisuuteen kuuluu myös Matinmikon ottamia valokuvia ja Sami Jalosen piirustuksia. Tekstikin vaeltelee jossain runouden laitamilla; kyllä tämä kuitenkin enimmäkseen runoutta on. Mukana on kuitenkin vaikutteita esseistä ja sirpaleita ties mistä. Kyseessä on ehdottomasti kokonaistaideteos, taide-elämys, johon voi ja kannattaa heittäytyä.

Olisiko seuraavaksi vuorossa sitten mukaansatempaava romaani? Kirjastosta saapui Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna (Gummerus, 2023; suom. Taina Helkamo), jota näkyi Instagramissa aika paljon jo englanniksi. Tietokonepeliaihe kiinnostaa sen verran, että tämä on ilmeistä luettavaa.

Huomenna, huomenna ja huomenna on tietokonepelien ympärillä pyörivä X-sukupolven kasvutarina, joka ei voisi oikein sijoittua muuhun aikakauteen. Kuten kirjassa todetaan, sen päähenkilöt ovat varttuneet juuri oikeaan aikaan: tietokoneet olivat jo helposti saatavilla, mutta pelien kehittäminen oli vielä sopivasti lastenkengissä. Kirja kertoo Samin ja Sadien tarinan: nuoret ystävystyvät ja ryhtyvät kehittämään pelejä yhdessä. Tuloksena on iso ja menestynyt pelifirma, mutta paljon henkilökohtaisen elämän vaikeuksia. Kirja kuvaa taitavasti ystävyyttä, luovuutta, ristiriitoja ja kasvua. En rakastunut, mutta ymmärrän, miksi tämä on pidetty kirja.

* *

Kevään kuvastokausi jatkuu. Hertta Kustannuksen kuvasto on lyhyt, mutta maukas. Nuortenkirjapuolelta kiinnostaa Katri Alatalon yhdenyönromaani Kesäkuu. Aikuisten kirjoista taiwanilaisen Chi Ta-Wein sateenkaareva scifikirja Kalvot kuulostaa lupaavalta ja Murhabotti-sarjan kolmas osa Oikullinen protokolla on tietysti pakko lukea.

Gummeruksen kuvastosta Paula Havasteen Luode jatkaa oivallista nuijasodasta kertovaa sarjaa, joten sen luen mielelläni. Katalogin ainoa runokokoelma on Milka Luhtaniemen Tauoton – Luhtaniemen edellinen, Kirnu, ei ollut minulle ihan täysosuma, mutta tutustun kyllä tähänkin. Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä oli kiinnostava ja alankomaalaista kirjallisuutta tulee vastaan vähänlaisesti, joten uusi Tervetuloa sairaiden valtakuntaan pääsee listalleni.

Bazarin listalta löytyy tietysti uusi Louise Penny – edellinenkin on vielä saapumatta, mutta on selvää, että tätä sarjaa jatketaan – ja uuden maan eli Georgian maahaastelistalle tarjoileva Leo Vardiashvilin Suuren metsän reunassa. Koska japanilainen kirjallisuus lähtökohtaisesti kiinnostaa, nappaan listalleni myös Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjan.

Teoksen listalta kiinnostaa Jyri Vartiaisen lyhytproosateos Sanon vielä tämän ja Veera Antsalon tuorein runokokoelma Nimettömästä. Myös lastenkirjapuolella on pari kiinnostavaa tietokirjaa: Bargumin ja Lucanderin Muurahaisten ennätyskirjan seuraaja Perhosten ennätyskirja kiinnostaa, samoin Carlos da Cruzin ja Maija Karalan Hyönteisten mitalla.

Kustannus-Mäkelän kuvastosta tartun myös pariin luontoaiheiseen tietokirjaan: Jacksonin ja Caldwellin Matkaopas uhanalaiseen luontoon sekä Brightin ja Scottin Eläinten monimuotoinen maailma kiinnostavat. Joku juttu näissä lasten luontotietokirjoissa on!

Aulan kuvastosta löytyy Kevin Chunin Aavekaupunki, Rauno Sainion suomentama taiwanilainen sukuromaani. Otavan isosta kuvastosta löytyy myös muutama osuma: Sirpa Kyyrösen Talviunia ja Carlos Lievosen Vain heteitä ovat kuvaston ainoat runokokoelmat, joten otan molemmat listalleni. Travis Baldreen Legendoja ja latteja -fantasiaviihdekirja kuulostaa hauskalta ja Taina Niemen Ämpärikesä saa edustaa nuortenkirjapuolta. Nuortenkirjoja tarttuu matkaan myös Myllylahden kuvastosta, jossa on J. S. Meresmaalta odotettu jatko-osa Poika valkean, renki raudan sekä Heidi Silvanin Kuinka särkeä sydän, joka vaikuttaa lupaavalta.

Minervan kuvastossa on paljon dekkareita ja hyvän mielen kirjoja – viihdekirjallisuutta julkaistaan nykyään paljon, eikä sitä arkailla brändätä feelgoodiksi ja hyvän mielen viihteeksi. Hyvä niin. Minua Minervan kuvastossa kiinnostaa kevään toinen Markus Juslinin suomentama teos, Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa ja sitä julkaistaan suomeksi niin vähän, että siitä on todella helppo pysyä kärryillä.

* *

Osallistun klassikkolukupiiriin, jossa luetaan Taru Sormusten herrasta läpi. Tämä vaikutti oivalta tavalta tarttua Kersti Juvan uuteen, tarkastettuun suomennokseen (WSOY 2023), jonka ostin nimenomaan Juvan vuoksi. Onhan se toki upea versio klassikkokirjasta. Lukupiirissä luetaan kirjaa noin sata sivua viikossa, eli siihen pitänee pari lukusessiota viikossa varata.

Aloitin illalla lukea Lydia Milletin Lasten raamattua (S&S, 2023; suom. Arto Schroderus), joka nimestään huolimatta ei ole lasten raamattu, vaan romaani kesää kartanolla viettävästä yhteisöstä, jossa aikuiset ovat omillaan ja lapset puuhaavat omiaan siinä sivussa. Joku tässä asetelmassa kiinnosti.

Lasten raamatun tarina saavutti nopeasti ilahduttavan katastrofaaliset mittasuhteet. Vahvasti vertauskuvallinen romaani tarjoaisi paljon ainesta keskusteluun ja tulkintaan; näkisin, että tämä olisi oikein hyvä lukupiirikirja. Omaperäinen ja mieleenpainuva kirja, tässä on ilahduttavan vinksahtanut lopunajan tunnelma.

Hernan Diazin Luotto (Gummerus, 2023; suom. Jaakko Kankaanpää) herätti minulla lähinnä mielikuvia tietokirjasta, mutta tämä onkin tosiaan romaani. Eikä ihan mikä tahansa, vaan viime vuoden Pulitzer-voittaja. Raha, valta, 1920-luvun Yhdysvallat, ja kaikki tämä kääräistynä kirjallisesti hyvin kunnianhimoiseen pakettiin – kuulostaa hyvältä.

Luotto ei vielä ensimmäisessä osassaan näyttänyt kaikkea hienouttaan, mutta kun kirja pääsi seuraavaan osaansa ja sen monikerroksisuus alkoi paljastua, kirja kävi vetävämmäksi. Luotossa on aineksia suuresta amerikkalaisesta romaanista, kun se kuvaa 1920-luvun raharuhtinaan elämää ja vallankäyttöä rahamarkkinoilla, mutta toisaalta kirjoittaja on Ruotsissa varttunut ja New Yorkiin asettunut argentiinalainen. Rahasta, vallasta ja elämäkertojen kirjoittamiseen liittyvästä vallankäytöstä kiinnostuneille tämä Pulitzer-palkittu teos on oikea herkkupala.

Salla Savolaisen työmaakoneita käsittelevän lasten tietokirjasarjan kolmas osa Romua! (WSOY, 2023) esittelee romuaseman toimintaa eli metallin kierrättämistä. Jälleen kerran kirjan sivuilta löytyy paljon hienoja työkoneita, jotka Savolainen on piirtänyt tutulla tyylillään. Jälki on sekä persoonallista että tunnistettavaa ja yksityiskohtaista. Tietoa metallien kierrättämisestä tulee taas kelpo annos.

Samalla lukaisin Asfalttihommissa-kirjan (WSOY 2023), joka on aikaisemmasta Asfalttia!-kirjasta (WSOY, 2021) tehty pahvisivuinen sovitus pienemmille lapsille. Kuvat ovat tuttuja ja työkoneet yhä todella tyylikkäitä, mutta nyt tekstiä on selvästi vähemmän. Tästä pienempien lastenkirjasta on hyvä aloittaa ja siirtyä sitten isommille suunnattuihin runsastekstisempiin kirjoihin, kun kehitys sen sallii.

Illalla teki romaanien lukemisen väliin mieli runoutta, joten tartuin Virpi Vairisen Antiluuppiin (Poesia, 2023). Vairisen esikoiskokoelma Kuten avata äkisti (Kolera, 2015) oli ensimmäisiä runokirjoja, joihin pari vuotta sitten runousharrastustani aloitellessani tutustuin. Sen pohjalta Vairisen uutuus pääsi varauslistalle. Katastrofitematiikkaa ja lopun aikoja tässäkin, mutta ote on raikas ja säkeissä hyviä oivalluksia. Nautinnollinen runokokoelma siis. Haastattelin Vairista Kirjavinkkeihin.

Seuraavaksi sitten Markku Paasosen vuoden toinen uusi kirja, positiivisen asenteen Kaikki on tuhoutunut (Teos, 2023). Tästä olen jo etukäteen kuullut, että luvassa on villiä ja vaikeaselkoista tavaraa, joten saapa nähdä – Paasonen on kyllä tunnetusti armoton kirjailija.

Kaikki on tuhoutunut olikin vaativa teos, josta on vaikea saada otetta. Paikoin tyylilaji on proosarunoa, paikoin vähän pidemmänsorttista proosasirpaletta. Toisto on ylivoimaisesti käytetyin tehokeino toisto on ylivoimaisesti tehokeinoista käytetyin ja kun Paasonen teostaan kirjoittaa, toisto on käytetyin tehokeino. Uskoisin, että tästä saisi irti paljonkin taitavan lukijan ääneen lukemana. Hypnoottinen ote toimii kyllä sisälukunakin ja etenkin ”Kaikki on tuhoutunut” kannattaa ehdottomasti lukea.

* *

Sitten tietokirjallisuutta: Riina Tanskasen ja Samu Kuopan Kapitalismin suuri illuusio (Into, 2023) on minun osaltani vähän saarnaamista kuorolle, mutta aina ei kirjallisuudelta tarvitse näkemyksien järkyttämistä. Tämän oletan olevan kammottavalla tavalla viihdyttävä.

Lukemisessa kestikin tovi, kun luin välissä kaikenlaista muutakin, mutta sain Kapitalismin suuren illuusion loppuun. Kirja tarjosi reipashenkistä kapitalismin kipukohtien ruotimista. Aiheeseen perehtyneille tässä ei ole suuresti uutta, mutta asiasta ei puhuta alkuunkaan tarpeeksi, joten uudelle teokselle, joka kokoaa perusteet näin vetävässä ja vauhdikkaasti kirjoitetussa paketissa, on aina käyttöä. Riina Tanskasen sarjakuvat tuovat mukavasti lisäpotkua; niitä olisi saanut olla mukana enemmänkin. Mitään selkeitä ratkaisuehdotuksia kirjalla ei ole tarjota, mutta jospa tämän kirjan viesti muutoksen tarpeesta potkii joitakin lukijoita toimimaan.

Mieleni teki runoutta, joten nappasin hyllystä Pekka Kytömäen esikoiskokoelman Ei talvikunnossapitoa (Sanansato, 2015). Kytömäen uusimman luettuani nappasin kirjastosta lainaan aikaisemmatkin kokoelmat; tästä esikoisesta lienee hyvä jatkaa tutustumista. Kytömäki kirjoittaa tässä paljolti haikumuodossa tai vähintään haikumaisesti. Runot ovat pieniä, oivaltavia ja arkea lähellä. Kokoelmaa on sikäli helppo suositella kenelle tahansa: se on helppoa luettavaa, ymmärrettävää ja hauskaa.

Lukeminen ei pysy eräpäivien tahdissa: Elli Valtosen Tainnutuskehto (Kosmos, 2023) ja Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän (Otava, 2023) täytyy palauttaa kirjastoon. Tainnutuskehtoon on sen verran paljon varauksia, että pitänee niellä pienet sakkomaksut ja lukea kirja vielä ennen palauttamista. Liukastelevan sydämen kohdalla kirjan saa uudestaan lainaan sen verran pian, että siitä ei tarvitse maksuja kerryttää.

Tainnutuskehto oli yhtä aikaa kaunis ja kauhistuttava. Eläinlääkärien maailman brutaalius ei tullut uutena tietona – olen kyllä lukenut Lina Gustafssonin yhtä lailla hirvittävän Eläinlääkärinä teurastamossa -kirjan (Johnny Kniga, 2020; suom. Tarja Lipponen) – mutta tämä romaanimuotoinen kuvaus on aivan omalla tavallaan koskettava ja puhutteleva. Kirja myös avaa, millaisia kauheuksia eläinlääkärinä kohtaa ihan tavallisten ihmisten kodeissa. Hurja kirja!

* *

On taas aika listata katalogipoimintoja. Tammen laajasta kuvastosta löytyy muutama kiinnostava teos. Saara Turusen uusi Hyeenan päivät menee lukulistalle Turusen aiemman tuotannon väkevyyden perusteella. Runoista Kristiina Wallinin Ilmaan uurtuva -kokoelma kiinnostaa. Terhi Tarkiaisen viettelevän kirjasarjan tuorein osa Tessa, eli kuinka veret seisautetaan on aivan pakollista luettavaa. Keltaisesta kirjastosta kolmas Abdulrazak Gurnah -suomennos Kivisydän pääsee niinikään varauslistalle, mutta varauksin – en ole ihan varma, luenko. Nuortenkirjapuolelta Salla Simukan Poika ullakolla, poika kellarissa on kiinnostava, samoin Johanna Auranheimon Ysit.

S&S on suosikkejani, eikä taaskaan petä. Emilia Karjulan Kuningatar Mab kiinnostaa. Ostin Deborah Levyn Mies joka näki kaiken -kirjan kesällä englanniksi; en ole vielä lukenut, ja saapa nähdä luenko, kun suomennoskin on kerran tulossa. Camila Sosa Villadan Yöeläimiä on argentiinalaista queer-kirjallisuutta ja pääsee siksi listalle. Bella Mackien Näin päästin perheeni päiviltä on hittikirja, joka voi olla hauska. Elina Nikulaisen Haluatko? on tietokirja suostumuksesta ja kiinnostaa aiheen ajankohtaisuuden vuoksi.

Aviadorin kuvaston helmi on tietysti oma Aasialaiset lautapelit -kirjani, mutta sitä ei tarvitse kirjastosta varata – sen parissa olen viihtynyt jo kuukausikaupalla muutenkin. Merja Turpeisen Valolla maalattu ja Maaria Päivisen Maailmanymmärrysmatka pääsevät Aviadorin muista kirjoista listalleni.

WSOY:n isosta kuvastosta ensinnä hyppää silmille Sinikka Vuolan Myrskyn anatomia. Vuola on kirjoittanut fiksuja kirjallisuudesta, joten haluan nyt lukea häneltä fiktiota. Tuukka Pietarisen Sitruunahappokierto-runokokoelma herätti kiinnostuksen ja Anja Erämajan Kuumat oltavat on pakko lukea -osastoa. Käännöskirjallisuudesta ainoa poiminta on sitäkin kuumempi: Mariana Enriquezin Sängyssä tupakoimisen vaarat -kokoelma. Nuortenkirjoista nappaan ehdottomasti Dess Terentjevan kolmannen säeromaanin Zeno.

Kosmokselta löytyy Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta 1 ja 2, ilmeisesti seitsenosaisen sarjan ensimmäiset osat; nämä voivat olla ihan mitä tahansa, mutta vilkaistaan! Klaus Maunukselan Manuaali oli outo ja kiehtova, joten Prosessi pääsee listalle. Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä internetiä vaivaa? -kirja kiinnostaa myös.

* *

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n Onnenkauppaa (Atena, 2023; suom. Terhi Kuusisto) on otettava luettavaksi, sillä haluan sen lukea ja eräpäivä lähestyy (siinä määrin, että tämän kanssa mennee yliajalle). Adébáyọ̀n esikoisteos Älä mene pois (Atena, 2018; suom. Heli Naski) oli oikein mainio, joten tähänkin on tutustuttava.

Onnenkauppaa kuvaa elämää Nigeriassa kahden vastakkaiselta kautta. Köyhän pojan Eniọlán koulunkäynti loppuu, kun isän jäätyä työttömäksi rahaa ei enää ole. Perhe joutuu kerjäämään saadakseen maksettua vuokran, ruoan ja lasten koulumaksut. Nuori naislääkäri Wúràọlá puolestaan on varakkaasta perheestä, mutta eipä varallisuuskaan välttämättä suojele epäonnelta, eikä varsinkaan sukulaisten puolelta tulevalta avioitumiseen liittyviltä paineilta. Nigerialaisen yhteiskuntajärjestyksen epävarmuus näkyy teoksessa monin tavoin. Kirjalla oli puolensa, mutta kokonaisuutena se oli vähän raskassoutuinen.

Eräpäivät tosiaan hyökyvät niskaan. Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja (Into, 2023; suom. Tuulia Tipa) palautuu kirjastoon lukemattomana; vähän luulen, että sinne se myös jää. Ia Genbergin Yksityiskohdat (Johnny Kniga, 2023; suom. Jaana Nikula) mennee uudestaan varaukseen. Varauksia on yhä 56, joten meneepä taas tovi, että pääsen yrittämään uudestaan.

Lisää eräpäivälukemisia: Anniina Mikaman kirjoista olen ollut tietoinen, vaan mitään en ole lukenut. Siksi nappasin varaukseen uuden Tulen ja tuhkan tyttäret (WSOY, 2023) ja nyt kun eräpäivä lähestyy, se on aika lukea. Jaakko Suomisen Pajatsosta pöytätennikseen (Gaudeamus, 2023) sen sijaan palautuu lukematta, mutta menee uuteen varaukseen. Luin sen, mitä omaan kirjaani tarvitsin, mutta loputkin haluan kyllä lukea.

Tulen ja tuhkan tyttäret oli oikein kelpo nuorten naisten voimaantumisfantasiakirja. Tarina sijoittuu fantastiseen Irlantiin, jossa lohikäärme herää luolastaan ja alkaa vainota aluetta. Joukko nuoria naisia erilaisista lähtökohdista päätyy lohikäärmeen kylvämän tuhon keskellä yhteen. Aloitekykyiset ja fiksut naiset päätyvät sitten ratkaisemaan koko lohikäärmeongelmaa ja sekaantuvat samalla kahden valtasuvun väliseen taisteluun. Tulen ja tuhkan tyttäret on oikein kelpo nuorten fantasiaromaani, jonka käänteissä riitti viihdettä.

Seuraavaksi sitten Katja Raunion tuoreen Viime ajat -kirjan (Teos, 2023) pariin. Pienoisromaanimittainen kirja kiinnostaa tietysti kovasti, mutta tietyin varauksin: Raunion esikoisteos Käy kaikki toteen (Teos, 2015) ei toiminut minulle ensinkään, mutta seuraava kirja Sinun päiväs koittaa (Teos, 2020) oli huikean hyvä.

Viime ajat oli mielenkiintoinen kirja. Toisen persoonan kerronta jakaa usein mielipiteitä; tässä se toimii hyvin. Lähes vailla kappalejakoja valuva teksti hyppii kuitenkin sujuvasti tilanteesta toiseen ja kuvaa museon lipunmyynnissä työskentelevän nuoren naisen vaiheita. Kirja pohdiskelee häirinnän ja oman tilan kysymyksiä ja sitä, millaista on olla näinä aikoina. Välillä kierrätetään satuelementtejä. Ei ihan helppo kirja, mutta antoisa.

Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta (Into, 2023) palautuu kirjastoon lukemattomana. Täytyy ottaa uusi yritys tuonnempana. Sen sijaan kirjastosta saapui Martha Wellsin Keinotekoinen olotila eli Murhabotin päiväkirjan toinen osa (Hertta, 2023; suom. Mika Kivimäki). Pidin edellisestä osasta kovasti, joten kakkososa hyppäsi lukulistani kärkeen.

Helpolle, mukavalle ja turvalliselle kirjallisuudelle on tosiaan paikkansa. Murhabotin päiväkirja edustaa sellaista minulle ja toivonkin, että Hertta jatkaa pitkään Murhabotin parissa. Tämä toinenkin osa oli erinomainen. Vapaaksi päässyt turvallisuusbotti lähtee setvimään menneisyyttään ja siinä sivussa on juuri niin ihastuttavan nyrpeä ja sarkastinen kuin odotinkin. Matkan varrella Murhabotti tutustuu persoonalliseen bottikuljetusalukseen, joka on aivan mahdottoman mainio sivuhenkilö ollakseen pelkkä kuljetusalus. Jatkan siis ehdottomasti kolmososaan!

Risto Oikarisen Kiitos tästä yöstä (Otava, 2023) on ensimmäinen tuttavuuteni Oikarisen runojen kanssa. Aiemmin olen lukenut Oikarisen esikoisromaanin Nälkämaan laulu (Otava, 2016), jonka pohjalta tähän runokokoelmaankin päätin tarttua. Kokoelmasta erottuu oikeastaan pari erilaista ääntä: on lyhyttä, hyvinkin kokeilevaa ja sanoilla leikkivää tekstiä, ja sitten on pitkiä, polveilevia kertomusmaisia runoja. Teemojen osalta on luettavissa läheisen ihmisen kuolemaa ja sitten vaikka pohdiskelua kirsikoista. Kokonaisuus on herkkä ja monisävyinen.

Kirsti Kurosen nuortenkirjat ovat olleet tähän asti hyviä. Niinpä uusi Seelantikin (Karisto, 2023) kiinnosti. Se ei olekaan säeromaani, kuten monet Kurosen kirjoista ovat olleet, vaan suorasanaista proosaa. Seelannissa joukko nuoria saa kutsun mystiseen tosi-tv-ohjelmaan. Syrjäisellä saarella kuvattavan ohjelman järjestelyt ovat odotettua ankeammat ja pian tapahtumat saavat synkkiä käänteitä. Seelanti on mysteerinä lopulta aika kepeä, mutta sanomaltaan hyvä: se herättelee ajattelemaan tekojensa seurauksia.

Lukemisen kulttuurit -teos (Gaudeamus 2023) esittelee akateemista lukemiseen liittyvää tutkimusta. Gaudeamuksen kirjan kohdalla akateemisuuden ei pitäisi olla yllätys, mutta taisin sittenkin odottaa jotain vähän populaarimpaa. No, eipä mitään, pari artikkelia kerrallaan vain lukemisen tutkimuksen maailmaan, katsotaan mitä tästä tulee.

Kevyempänä lukemisena tartun Janika Haatajan esikoisrunokokoelmaan Kukkiva nahka (Aviador, 2023). Pakkausmuotoilua ja brändäystä opiskelleen Haatajan runokokoelma on värikäs ja monimuotoinen. Sen hyperaktiivisuudesta tulee mieleen Instagramin meemitilit; tässä on jotain ilahduttavan modernia.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua