Muistojen palapeliä rakentamassa – arviossa Ia Genbergin Yksityiskohdat

Kuvat: Sara Mac Key / Johnny Kniga

Ruotsalaiskirjailija Ia Genbergin August-palkittu (2022) Yksityiskohdat-romaani (Johnny Kniga, 2023) on hänen neljäs teoksensa, mutta vasta ensimmäinen suomennettu. Jaana Nikula on tavoittanut kirjan sävyt niin luontevasti, ettei sitä edes miellä käännöskirjallisuudeksi.

Romaani etenee mutkattomasti päähenkilön mieleen kohoavien muistojen tahdissa. Ovatko nuo vuosien jälkeen muistellut asiat juuri niitä tärkeimpiä vai kuumeisen ihmisen alitajunnasta satunnaisesti esiin ponnahtavia?

Yksityiskohdat koostuu neljästä luvusta, sen minä-kertojan (naisoletettu) neljään eri henkilöön ja elämänvaiheeseen liittyvästä pohdiskelusta. Kimmokkeen menneitten tapahtumien ajattelemiseen antaa kuumetauti, joka saa olon sumeaksi mutta nostaa esiin yllättävän kirkkaina piirtyviä hetkiä kertojan päättyneistä, merkityksellisistä ihmissuhteista.

Muistumia kerrotaan nykyhetkessä, mutta tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulta 2000-luvulle, kertojan nuoruusaikoihin. Ne olivat vuosia, joihin sukellettiin suunnittelematta ja harkitsematta. Koettiin ja kokeiltiin, seikkailtiin ja jatkettiin taas matkaa. Nyt minä-henkilöllä on tilaisuus miettiä, millaisia jälkiä menneestä on jäänyt.

Luvut on nimetty kertojalle tärkeiden henkilöiden mukaan: Johanna, Niki, Alejandro, Birgitte. Johannalla ja kertojalla oli ystävyys- ja rakkaussuhde, joka päättyi kirpeästi. Niki oli merkillinen ja arvaamaton ystävä, johon ei voinut luottaa, Alejandro sytytti kertojan niin kuin ei kukaan koskaan, mutta Alejandrolla kyti muillakin suunnilla, joten se siitä. Neljäs luku on avaava. Birgitte on kertojan äiti, josta ei ole aiemmin puhuttu lainkaan.

Alejandro oli ihminen, joka ilmaisi itseään katseellaan, tanssillaan ja kosketuksellaan.

Kaikkiin muihin minä-kertojan suhteisiin liittyi kirjallisuus; lukeminen, kirjoittaminen, kirjoista puhuminen. Kertojan opiskeluyritykset olivat jääneet kesken, itseään hän oli elättänyt tiheästi vaihtuvilla tilapäis- ja pätkätöillä. Hänen ystävistään Johannalla ja Nikillä ei ollut rahahuolia, mikä oli häirinnyt vähävaraista kertojaa. Tilanne oli tuntunut epäsuhtaiselta, mutta ei ollut välirikkojen syy.

Merkityksellisintä hänelle oli aina ollut ystävien kanssa keskusteleminen. Totta kai nuoret ihmiset myös juhlivat, tanssivat ja viettivät huoletonta aikaa, mutta tärkeintä ja hedelmällisintä oli puhua ja jakaa ajatuksia. Siitä syntyi oikeanlainen elossaolon tuntu.

Kirjan päättävässä Birgitte-luvussa, valaistaan kertojan lapsuutta, perhehistoriaa ja hänen äitinsä taustaa. Äiti oli ajoittain psykoottinen ja vainoharharhainen, aina pelokas ja ahdistunut sekä toisinaan arvaamaton. Äidin tasaisemmista kausista huolimatta koti tuntui turvattomalta, niinpä kertoja muutti pois jo 16-vuotiaana. Siitä huolimatta hän pohtii nyt keski-iässä, että oikeastaan ahdistus suojelee ihmistä, koska se tekee tästä varovaisemman. Näin ollen me nykyihmiset olemme kirjoittaja-minän mielestä arkojen ja säikkyjen, mutta tarkkaavaisten esi-isien jälkeläisiä, koskapa juuri he ovat selviytyneet hengissä. Huolettomille rämäpäille on käynyt toisin.

Kirjasta ei käy ilmi, onko tästä varuillaanolo-oivalluksesta ollut apua kertojalle hänen elämänsä mittaan tai edes nykyhetkessä, muistoja peratessa. Hän kuitenkin toteaa, että oman tarinamme puitteissa me kaikki elämme monta pientä elämää niiden kanssa, jotka käyvät elämässämme, vaikka eivät jäisikään.

On eräs henkilö, kertojan pitkäaikainen ja paras ystävä Sally, joka ei ole saanut kirjassa omaa lukua. Sally on kuitenkin koko ajan tarinoinnissa mukana. Hän on vuosien mittaan kertojalle paitsi iloisten hetkien jakaja, myös olkapää, johon nojata sekä ymmärtäjä, jolle purkaa tuntojaan. He ovat yhä ystäviä kirjan lopussakin, tavaten toisiaan lapsineen sukulaishaudoilla käydessään. Kertoja kuvaa ystävysten kulkua hautausmaalla ajatellen samalla, että ”vuodet siirtävät ohuita kulissejaan syrjään” heidän takanaan.

Kertoja-minä on sitä mieltä, että etsiessään jotakin syvempää ihminen ei voi takertua aikaan ja paikkaan. Hänen mielestään tieto on vain pelkkää pintaa, mutta asioiden yksityiskohdat ovat sitäkin merkitsevämpiä. Kertoja on nuorempana kuvitellut, että aistit ovat vastaanottavaisimmillaan luonnon hiljaisuudessa, mutta havainnut sittemmin, että huomio onkin suunnattava kokonaan pois itsestä, ulospäin, sillä vastaus voi löytyä yksittäisistä havainnoista. Ehkä niitä yhdistelemällä muodostuu ymmärrettävä kokonaisuus. Niinpä kuumeinen muistelija käy läpi menneitä suhteitaan, sivuutettuja tilanteita, vaikenemisia tai lausuttuja sanoja sekä ajatuksia niiden takana.

* *

Ia Genberg kirjoittaa kiihkottomasti, kuvaillen tapahtumia ja minä-henkilön silloisia tuntemuksia niin tarkkaan kuin tämä muistaa. Ihmisen reagointi on usein vastakkaisempaa ja paljastavampaa kuin puhe – myös kertoja-minän. Hänen eheyttävin havaintonsa saattaa kuitenkin olla se, ettei ole mitään syytä kulkea levottomasti ”totuutta” etsien, vaan ymmärtää, että elämä on ihmisen ympärillä, ei jossakin muualla.

Genberg on taitava ja tarkka kirjoittaja. Hän todennäköisesti antaa meille lukijoillekin impulsseja pohtia suhteitamme tai piilossa pitämiämme asioita. Ihminen muistaa kenties vain välähdyksiä ja häivähdyksiä, eikä niistä useinkaan synny kokonaisuutta.

Entä sitten Genbergin Yksityiskohdat-romaanissa? Paljastavatko kertoja-minän esiin nostamat melko irralliset seikat lukijalle lopultakaan muuta kuin hahmotelmia tapahtumista ja henkilöistä? Vai käykö päinvastoin? Muodostuuko kaikista yksityiskohdista sittenkin luku luvulta täsmentyvä kuva nimettömästä merkitysten hakijasta itsestään?

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua