”Kirjoitan tekstini ensisijaisesti intuitiolla” – Erkki Kiviniemi julkaisi kokoelman kirjallisuusarvioitaan usealta vuosikymmeneltä

Miikka Vuori haastatteli Erkki Kiviniemeä Tampereen Galleria Koppelossa. Kuva: Miikka Vuori

Miikka Vuori, teksti

Erkki Kiviniemi on tehnyt kunnioitetun ja laaja-alaisen uran kirjallisuuden parissa. Kunnioituksesta kertoo myös Suomen kirjailijaliiton hänelle vuonna 2019 myöntämä Kirjailija kiittää -palkinto. Kiviniemi on toiminut kirjallisuuden kentällä monessa roolissa: kustantajana, kirjakauppiaana, kriitikkona, kirjallisuustapahtumien järjestäjänä ja juontajana. Hän on myös kirjailija, siis prosaisti, runoilija ja aforistikko.

Erkki Kiviniemestä lisää muun muassa tässä Kulttuuritoimituksen jutussa (kirjoittaja Marja Aaltio).

Nyt Kiviniemi on kerännyt kansien väliin hänen kriitikkona tekemiään töitä teokseen Ajan lukua (Sanankorjuu, 2021). Teos on yli 400-sivuinen. Eri julkaisuissa ilmestyneitä arvosteluja on siis kertynyt aikamoinen määrä, eikä kirjassa suinkaan ole niitä kaikkia. Kyseessä on valikoima, jonka koostamisessa on harjoitettu karsintaa.

Kiviniemi kertoo kirjan jälkisanoissa kirjoittaneensa lehtijuttuja jo 1960-luvulla, mutta niitä hänellä ei ole enää tallessa. Kirja alkaa Uudessa Suomessa julkaistuista jutuista, joiden ajanjakso on 1986–1990. Sen jälkeen tulevat Kirjo-lehden jutut, aikakausi kesti vuodesta 2000 vuoteen 2016. Kirjo-lehti oli Kiviniemen ja Matti Luoman perustama kirjallisuuslehti, jonka päätoimittajana Kiviniemi toimi. Loppuosa teoksesta kokoaa yhteen vuodesta 2019 alkaen Kulttuuritoimituksessa julkaistuja juttuja.

* *

Yksi Kiviniemen arvioita yhdistävä tekijä on puhdas ja rehellinen into. Kuten runoilija Markku Toivonen sanoo esipuheessaan, Kiviniemi antaa oman innostuksensa näkyä. Ei voi myöskään olla panematta merkille hänen laajaa lukeneisuuttaan. Samoilla linjoilla on Toivosen lisäksi runoilija ja kirjallisuuden läänintaiteilija Anna Elina Isoaro, joka pohjustaa teoksen Kulttuuritoimituksen juttujen osuutta. Hän osuu myös naulan kantaan kirjoittaessaan:

”Erkki Kiviniemen kritiikeissä on tilaa pohdiskelulle; ne ovat keskusteluun antautumista luetun kanssa.”

Teoksen keskiosassa Kirjo-lehdessä ilmestyneitä juttuja pohjustaa runoilija J.K. Ihalainen, jonka kanssa Kiviniemi on tehnyt paljon yhteistyötä vuosien varrella. Hän luonnehtii Kiviniemen tyyliä muun muassa näin:

”Papin poika Asikkalasta liikkuu kirjallisuudessa kuin sienestäjä metsässä, tämän tästä löydöistään hihkaisten.”

Kiviniemi ei tyhjennä käsittelemiään teoksia kriitikon totuuslauseiksi. Hän avaa, keskustelee ja täydentää. Jos hän onkin löytänyt teoksesta kritisoitavaa, kriittiset huomautukset eivät koskaan jää yksioikoiseksi teoksen summaksi. Hän tuntuu sanovan: jokaisella teoksella on potentiaalinsa, joka oikeuttaa sen olemassaoloon. Hän antaa teosten puhua ja hengittää, onnistuu analysoimaan perustellusti vaimentamatta alkuperäistä ääntä. Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin puhui moniäänisen romaanin puolesta, Kiviniemi kirjoittaa moniäänisiä kritiikkejä.

Kokoelmassa piirtyy esiin kirjoittaja, jonka tyyli on tunnistettavan omintakeinen jo vanhemmissakin jutuissa, eikä perusteiltaan juuri muutu tultaessa 2020-luvulle – hioutuu vain ja vahvistuu. Kulttuuritoimituksen ajan jutut on vapautettu merkkimäärärajoitteista, mikä ei missään tapauksessa tee niille huonoa. Laveampi, teoksia hieman syvemmin luotaava ote on kirjoittajalle luontainen.

Haastattelin Erkkiä marraskuun puolivälissä tamperelaisessa Galleria Koppelossa. Hän otti minut vastaan gallerian perällä sijaitsevassa ateljeessa, jossa keskustelimme kirjallisuudesta ja kriitikkoudesta Kiviniemen puolison Paula Puikkosen teosten ympäröiminä.

* *

Kriitikon työsi on painottunut kaunokirjallisuuteen ja sen sisällä proosaan ja lyriikkaan. Kummasta on mielestäsi vaikeampi kirjoittaa, proosasta vai lyriikasta?

– Näistä kahdesta lyriikasta on keskimäärin hankalampi kirjoittaa. Sen kanssa joutuu ponnistelemaan, mutta proosakin voi olla vaikeaa. Kirjallisuuden lajejahan on oikeasti hirveän paljon. Olen aikoinani käynyt Aarre Heinon luennolla kirjallisuuden lajeista, jolla hän esitteli lajien pyörän, jossa eri lajeja oli noin 20.

Poikkeaako työtapasi jotenkin näiden kahden kohdalla?

– Kyllä se eroaa. Käsitän asian niin, että proosa on imperfektiä ja lyriikka preesensiä. Mirkka Rekola puhui suuresta preesensistä. Näin yleensä, vaikka onhan olemassa myös kertovaa lyriikkaa. Kuitenkin yleensä runoteosta tarkastellaan yhtenäisenä, preesensissä tapahtuvana kokonaisuutena ja proosaa taas lineaarisena jatkumona. Jako on peräisin Käte Hamburgerilta, vaikka hänkään ei ehkä ole sitä yksin keksinyt. Hänelle siis proosa on imperfektiä, lyriikka preesensiä ja draama futuuria.

Lyriikkaa tulee luettua tarkemmin, koska teksti on lyhyempi. Etenen lyriikan parissa haen yhtymäkohtia ja katson tekstejä useammasta kulmasta. Runo on tavallaan vähän kuin pähkinä purtavaksi. Proosassa taas kiinnostavaa on teoksen suhde maailmankuvaan, henkilöhahmot, miljööt. Näitä elementtejä ei aina ole runoissa. Toisaalta proosassa tärkeässä roolissa ovat motiivit ja teemat, joita voi hakea myös tutkimukseenkin perustuen. Proosaan on siis olemassa toisenlainen työkalupakki.

Tuleeko proosakritiikeistä sen takia pidempiä, että niissä täytyy käydä läpi teoksen juonta?

– Jossain määrin tämä vaikuttaa – tai oikeastaan enemmän vaikuttaa kirjan paksuus. Paksuista kirjoista tulee myös kirjoitettua pidempiä arvosteluja. Juonta en juuri koskaan paljasta. Voin mainita siitä jotain, mutta en selosta sitä, koska se ei mielestäni kuulu arvosteluun. Jätän juonen mieluummin lukijalle. Keskityn maailmaan ja voin avata jännitettä, rytmiä. Aarre Heinolla on taas tähän hyvä käsite, saksalaiseen kirjallisuudentutkimukseen perustuva proosatempo. Se tarkoittaa teoksen rytmiä ja sitä, miten rytmi rakentaa isompia kokonaisuuksia.

Entä tietokirjat, esseet ja aforismit? Poikkeaako näissä työtapasi jotenkin romaaneista, novelleista ja runoista?

– Tietokirjaan pyrin suhtautumaan mahdollisimman objektiivisesti. Varsinkaan jos en itse tunne sen käsittelemää aihepiiriä, pyrin esittelemään, en niinkään kommentoimaan. Tietysti jos tunnen kyseistä tieteen alaa ja pystyn tarkastelemaan teosta vertailevasti, niin hyvä niin. Muuten pyrin puhumaan itse pienemmällä äänellä ja esittelemään teosta. Kyse on kuitenkin jonkun omasta tutkimusalasta. Jos osaan tarkastella tätä alaa suhteessa johonkin toiseen maailmankuvaan, niin se on myös hyvä. En kuitenkaan muista koskaan väitelleeni tietokirjailijaa vastaan.

– Sen sijaan esseet ja aforismit ovat vähän eri juttu, koska ne ovat enemmän kaunokirjallisia lajeja. Pidän esseitä ja aforismeja filosofian sukulaisina. Niissä on paljon maailmankatsomuksellista, mitä voi toki olla muissakin kirjallisuuden lajeissa, ehkä runoudessa vähiten. Kuitenkin essee ja aforismi ovat erilaisia tyyliltään. Ne yrittävät hahmottaa maailmaa, missä taas oma filosofian harrastuneisuuteni tulee esiin.

– Aforismista voisi sanoa, että se on ehkä yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Pelkät tokaisut eivät riitä olemaan aforismeja, vaan tarvitaan joku tiivistetty idea. En lopulta ole kauhean paljon aforismeja arvostellut.

Sinulla kuitenkin on taustaa aforismissa ja olet myös itse kirjoittanut kaksi aforismiteosta.

– Kyllä, olen itse ollut esillä aforismin saralla. Omat aforistiset kirjani ovat olleet vähälevikkisiä, mutta aforismejani pääsi antologiaan Tiheiden ajatusten kirja (2011).

– Esseen kirjoittamista olen opettanut Oriveden opistossa aikoinaan useampana vuonna. Se oli laji, jota yritin osata opettaa. Se on toki myös mielenkiintoinen laji, jossa mestari tunnetaan ja erotetaan heikommasta kahlailusta.

Opetitko Orivedellä muitakin kursseja kuin esseekursseja?

– Olen tehnyt muidenkin kurssien sijaisuuksia. Lisäksi minut pyydettiin kahdesti Orivedelle kertomaan kustantamisesta. Mutta määrällisesti opetin eniten esseetä.

Ajan lukua -teos on myös läpileikkaus ajanjaksosta, jolloin moni asia muuttui mediakentässä. Jos entisinä aikoina kirjailijat pelkäsivät murskakritiikkejä, nykyisin kirjailija saa olla onnellinen, jos hänen teoksestaan ylipäätään ilmestyy juttua. Onko suhtautuminen kriitikoihin mielestäsi muuttunut vuosien varrella?

– On muuttunut hyvinkin paljon. Ennen oli olemassa ”paaveja”, joiden mielipiteitä katsottiin tarkkaan. Yleensä Helsingin Sanomien juttu oli ratkaiseva. Väitettiin, että maakuntalehdet lähinnä lukivat sen ja matkivat sitä. Itse kuitenkin tunnen kriitikoita sen verran, että tiedän, että aina on ollut kuitenkin toistakymmentä omaäänistä arvostelijaa eri lehdissä. Oli tietysti myös joitain leipääntyneitä, joiden kritiikit eivät olleet kovin tärkeitä.

– Eniten on muuttunut median suhtautuminen, mikä on taas vaikuttanut yleisöön. Media on luopunut kritiikeistä, siis vähentänyt kirjallisuuskritiikin osuutta. Toki myös esimerkiksi kuvataidekritiikkiä on vähennetty, mutta kirjallisuus lienee kärsinyt kaikkein eniten. Kaikissa lehdissä ei enää juuri käsitellä kirjallisuutta; Hesari sentään on vielä joten kuten säilyttänyt kirjallisuusjutut.

– Tämä taitaa liittyä siihen, että media pyrkii yhä enemmän hännystelemään suurta yleisöä. Kohdistan kritiikkini erityisesti Aamulehteen. Se on ottanut viihteen niin vahvasti taiteen rinnalle, ettei se erota enää taidetta ja viihdettä toisistaan. Tehdään isompia juttuja viihteestä kuin taiteesta. Ennen oli Kulttuuri-liite, mutta nyt taide ja kulttuuri ovat vähän kuin Hyvä elämä -liitteen jatkoa yhdessä naistenlehtimäisten henkilöjuttujen kanssa.

– Sanoisin, että taidekritiikkiä tarvitaan. Taiteen ja viihteen välillä on ero. Itse määrittelen eron näin: taiteen tehtävä on synnyttää uusia näkökulmia. Taide on hyvää, jos se kykenee katsomaan asioita uudella tavalla ja tuomaan uusia näkökulmia. Viihde taas pyrkii huvittamaan ja viihdyttämään ihmisiä, eli se tukeutuu vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Viihde sanoo, että asiat ovat hyvin niin kuin ne ovat, mutta taide vaatii muutosta. Taide on siis kriittistä. Se pyrkii yhä uudelleen herättelemään ihmisiä. Siksi esimerkiksi kuvataiteessa perinteiset taulunäyttelyt eivät aina enää riitä, vaan täytyy olla tilataidetta ja installaatiota, mikä on siis hyvä asia.

– Kirjallisuudessa on vähän sama, se on pohjimmiltaan avantgardea, etuvartio. Se pyrkii aukaisemaan uusia ikkunoita ja ovia. Tämän takia kysymys on tärkeä. Kirjallisuuskeskustelua käydään yhä erikoisjulkaisuissa, kuten Parnassossa, jossa on edelleen hyviä artikkeleita. Nuoren voiman liitto on noussut merkittäväksi tekijäksi ja heidän toimintaansa katson ihaillen.

Usein mainitaan, että nykyisin kritiikki on teosta esittelevää ja neutraalia, murskakritiikkejä on vähemmän kuin joskus aikaisemmin. Toisaalta ihan viime aikoinakin on ilmestynyt keskustelua herättäneitä arvosteluja. Mitä mieltä olet tästä?

– Kyllä niitä on silloin tällöin. Helsingin Sanomien jutut ovat edelleen kirjailijoille herkkiä paikkoja.

Olet kriitikkouden lisäksi myös itse kirjailija. Onko se jotenkin armollistanut otettasi kriitikkona?

– Olen aloittanut kirjailijana vasta viisikymppisenä. Kirjoitin kyllä aikaisemminkin, mutta julkaisin vasta myöhemmällä iällä. Olen siis aloittanut kriitikkona aikaisemmin kuin kirjailijana. Silloin kun en vielä nähnyt itseäni kirjailijana, olin huomattavasti häijympi. Tästä kokoelmasta olen jättänyt häijyimmät kritiikit pois, koska en enää pidä niistä. Olen ymmärtänyt kirjoittamisen kautta ja toisaalta myös iän tuoman kokemuksen myötä, minkälaisen työn teoksen tekijä on tehnyt. En siksi tahdo enää lähteä julkisesti solvaamaan ketään.

– Kirjoitin Uudessa Suomessa useammankin aika pahan kritiikin. Yksi on jopa kiertänyt esimerkkinä erityisen häijystä jutusta. Nykyisin en arvosta ilkeilyä lajina. Siksi onkin hyvä, että saan Kulttuuritoimituksessa itse valita käsiteltävät teokset laajasta tarjonnasta, jolloin voin valita sellaiset teokset, joista tykkään. Jos en tykkää, jätän arvostelematta, enkä lähde miettimään, miten tästä teoksesta voisi sanoa pahasti. Pyrin ymmärtämään kirjoittajaa. Jos en ymmärrä tai pitkästyn, niin lopetan.

Pohdin juttujasi lukiessa, että vaikka kirjoittaisit teoksesta kriittisemminkin, näet niissä aina potentiaalia. Onko tämä oikein ymmärretty?

– Kyllä tämän tunnistan. Harvemmin kirjoitan pelkkää ylistystä, vaan kyllä mukaan mahtuu myös kriittisempiä huomioita. Risto Ahdin Itse-teoksen kohdalla harmistuin siitä, että se toistaa itseään, mutta silti se on hyvä. Eli piikkejäkin löytyy, vaikka ovatkin vähän pumpulissa.

Risto Ahdin teoksista olet tainnut kirjoittaa paljonkin, ja lisäksi olet toiminut hänen kustantajanaan.

– Kyllä, tosin en ole kirjoittanut kritiikkejä kirjoista, jotka [Kiviniemen oma kustantamo] Sanasato on häneltä julkaissut. Caj Westerbergin kirjoista olen myös kirjoittanut aika paljon. Hänen teoksistaan olen pitänyt alusta alkaen.

Jos katsoo teoksen lopun henkilöhakemistoa, niin erityisen useita mainintoja saavat Fjodor Dostojevski, J.W. von Goethe ja Julia Kristeva.

– Kyllä nämä ovat tärkeitä. Kristevan teoria on selkeää, käyttökelpoista. Esimerkiksi Lacan on mielestäni hämärämpi.

– Sivupolku: Bretonin Surrealismin manifestissa ollaan havahduttu freudilaiseen havaintoon, että ihmisellä on alitajunta, joka ei ole tietoisen järjen asia, ja että se on paljon isompi juttu kuin aikaisemmin oli tunnustettu. Kun ihminen kuvittelee olevansa järkiolento pelkän tietoisen ajattelun kautta, niin silloin hänet voidaan valjastaa teollisuuden ja markkinatalouden käyttöhevoseksi. Tällainen ihminen luulee, että tässä on kaikki, jolloin hänen villi puolensa tukahdutetaan. Hän sairastuu ja vieraantuu. Tämä on edelleen pätevä ajatus. Tähän sopii hyvin Yrjö Varpion korostus, ettei kirjailija ole erillinen nero, vaan hänellä on poikkeuksellisen kollektiivinen suhde kieleen ja yhteisöön.

Olet kustantajana tutustunut lukemattomaan määrään käsikirjoituksia. Onko käsikirjoitusten parissa tehty työ auttanut sinua kriitikkona teoksia arvioidessasi?

– Sillä on ollut erittäin suuri vaikutus. Ensinäkin se on ollut lukuharjoitusta. Kirjojen ja käsikirjoitusten lukeminen on vähän sama juttu, toisia vain ei ole [vielä] julkaistu. Käsikirjoitusten lukeminen on antanut valtavasti tuntemusta kirjallisuuden koko kentästä, sen harrastajakunnan erilaisista puolista. Se on nostanut käsitystä julkaistuista kirjoista, että ne todella ovat sitä huippua. Mutta aina ei ole näin, koska julkaisematta jää myöskin erittäin hyviä käsikirjoituksia siksi, etteivät ne ole kovin kaupallisia.

– Tämä on ongelma, johon olen pyrkinyt puuttumaankin nostamalla muutaman hyvän mutta vaikean teoksen julkaisuun. Yksi tällainen esimerkki on Vilma Panulan teokset. Panula sai myöhemmin Nuoren voiman liitossa loistoarvostelut. Sanasato julkaisi kaksi hänen teostaan, Raa’an verkkokalvolla (2014) ja Kaikujen taivutuksia (2015). Runoilija Juha Rautio nosti hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa massasta merkinnällä ”tässä on jotain”.

– Kustantamoista toki myös Poesia sekä sellaiset kuin Aviador ja Enostone ovat kunnostautuneet vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisijoina. Poesia tekee hienoa työtä ja tahtoisin olla Poesian taustalukija, mutta heillä on kyllä hyvät joukot, eivät varmaan kaipaa vanhuksia mukaan.

Sinulla on paljon kokemusta kirjallisuuden kentällä toimimisesta. Mitkä kaksi vihjettä antaisit aloittelevalle kriitikolle?

– Vältä mielipiteitä. Mielipiteet ovat lopulta aika halpahintaisia. On esimerkiksi realistista kirjallisuutta ja surrealistista kirjallisuutta, molemmat voivat olla yhtä lailla hyviä tai huonoja. Älä mene mihinkään leiriin tai kuplaan. Kriitikko näyttää voimansa silloin, kun hän ei ole millään puolella, vaan on arvaamaton ja tarkkasilmäinen.

– Pekka Tarkka on tästä hyvä esimerkki. Kukaan ei oikein tiennyt etukäteen, mille kannalle hän asettuu, koska hän vain tykkäsi hyvästä kirjallisuudesta. En ole tietoisesti häntä seurannut, mutta nyt tuli mieleen, että hän lienee minulle jonkinlainen esikuva. Häntä vihattiin vähän puolin ja toisin. Vasemmisto vihasi erityisesti, mutta oikeistokin vihasi silloin, kun hän kehui vasemmistolaista tai radikaalia kirjallisuutta.

– Tarkka oli Pispalan papin poika. Niin vain hänestä tuli Helsingissä Suomen arvostetuin kriitikko. Hänet yritettiin sivuuttaa, mutta kukaan ei oikein pärjännyt hänelle ja hänestä tuli ohittamaton.

– Toinen vihje: kehitä omaa näkökykyä. Älä anna oman maailmankuvasi sokaista, vaan näe teoksen toisenlainen maailmankuva. Tällöin kykenet ottamaan vastaan monipuolisesti erilaista kirjallisuutta. En esimerkiksi itse ole hirveän hyvä realistisen romaanin lukija, mutta sielläkin on hyviä. Väinö Linna ei ole suosikkini, vaikka onkin hyvä. Se ei vain ole omaa mielikirjallisuuttani.

– Kaiken kaikkiaan kritiikin kirjoittaminen on jatkuvaa kehittymistä. Mielestäni olen itse juuri nyt parhaimmillani. Lukeneisuus kumuloituu, on yhä enemmän näkökulmaa taaksepäin. Olin nuorena vähän kukko, mutta sekin täytyy ilmeisesti kokea. Tai no ,kaikilla ei ole sitä vaihetta, mutta joillakin on. Esimerkiksi Hesarin Vesa Karosesta tuli ilmiö; sanottiin, että joku teki ”karoset”, kun iski jonkun teoksen alas. Pekka Tarkka ei ollut koskaan nuijiva. Kun Anna Leena Härkösen Akvaariorakkautta sai eräiltä nuivan vastaanoton jonkinlaisena bimbokirjana, Tarkka ei mennyt tähän kelkkaan, vaan kirjoitti pitkän, ylistävän arvion, jossa kehui teosta loistavaksi komediaksi.

Mitä teoksia nostaisit tämän syksyn kirjasadosta?

– En ole lukenut kaikkia, koska kirjoja ilmestyy niin hirveästi. Finlandia-ehdokkaista olen sattunut lukemaan neljä. Ehdokkaat ovat ilmeisesti kaikki hyviä, mutta neljästä lukemastani Pirkko Saision Passio ja Marjo Niemen Kuuleminen ovat mielestäni syksyn teoksia. Passiosta olen juuri kirjoittamassa arviota. (Kuuleminen sai Kiviniemeltä aiemmin täydet viisi tähteä – toim. huom.) Nämä ovat molemmat hyvin erilaisia kirjoja, mutta molemmat moniäänisiä. Passio on eräänlainen kronikka, jossa tapahtuma-aika on 500 vuotta. Ihmiset vaihtuvat, mutta päähenkilönä pysyy kalleudet, korut ja kulta. Teos onnistuu loistavasti.

– Niemen kirjassa on kahdeksan ääntä, kahdeksan monologia. Teoksessa on komediaa, tragikomediaa ja loistava viittaussuhde tähän elämäämme aikaan. Melkein toivoisin Kuulemisen voittavan. Hän on vähän venäläisten suurten kertojien, kuten Gogolin ja Dostojevskin sukua.

– Dostojevskista puheen ollen valitsimme joskus Matti Kuuselan kanssa saman kirjan maailman parhaimmaksi, ja se oli Idiootti. Hänellä oli ollut nuorena tansseissa tapana valita partneri sen perusteella, oliko tyttö lukenut Idioottia vai ei. Tänä päivänä tuolla tavalla ei kyllä pääsisi tanssimaan ollenkaan. Idiootissa mielenkiintoista on, että tämä ruhtinas on tavallaan Kristus-hahmo, mutta ei sitten lopulta olekaan. Lukijan odotukset murskataan. Ehkä sen takia Dostojevski kirjoitti myöhemmin Karamazovin veljekset, jossa Aljosa edustaa toivoa, vaikka tämäkään ei lopulta saa juuri mitään aikaan.

– Vielä yksi suositus on Tiina Poutasen Pyörävaras, jonka arvostelin juuri Ajan lukua -teoksen kokoamisen jälkeen, eli se ei ihan ehtinyt kirjaan. Samoin Aleksandra Salmelan 56 oletan, joka on vähän sukua tuolle Marjo Niemen kirjalle. Siinä on vaan enemmän, eli 56 juttua. Sekin on korona-ajan kirja. Vielä runoista nostaisin Pauli Tapion Tyhjä, suuri ja öinen. Juha Raution Trad on myös hyvä. Siitä olen juuri kirjoittamassa.

* *

Lopuksi vielä jokunen sana Ajan lukua -teoksesta. Löytöretkeilijälle sitä voi suositella kirjalliseen tutkimusmatkailuun, jossa Kiviniemi on lukeneisuudessaan ja avarakatseisuudessaan oiva matkaopas. Henkilöhakemisto teoksen lopussa on laaja, kattava ja kiinnostava. Esiin nousee monia enemmän tai vähemmän unohdettuja mestariteoksia sekä toki ajattomia klassikoita, joita toivottavasti kukaan ei ole unohtanut.

Teosta voi ostaa hyvin varustettujen kirjakauppojen lisäksi ainakin Galleria Koppelosta (Kauppakatu 14, 33210 Tampere), sekä tilata suoraan tekijältä postitse. Erkki Kiviniemen Kulttuuritoimitukseen kirjoittamat jutut löydät täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua