Jonna Hietala. Kuvat: Ulla-Maija Svärd
HENKILÖ | Jonna Hietala on neulonut ison kasan erivärisiä pipoja. Seuraavaksi ne kuvataan ja Jonna tekee niistä ohjeen Laine-neulelehden verkkosivuille. Tämä on elämäntilanteen yksi puoli. Toinen on se, että hänen kaksisuuntainen mielialahäiriönsä näyttäytyy nyt raskaana masennuksena. Neulominen on siihen lääkettä.
”Käsityöt ovat aineetonta kulttuuriperintöä. Taidekäsityöt ovat arvokasta, arvostettua kulttuuria, tavalliset käsityöt osa kansallisidentiteettiä.”
Päivi Vasara, teksti
Ulla-Maija Svärd, kuvat
Käsityöt ovat aivoille hyväksi. Tutkitusti tämä harrastus pitää aivot hyvässä kunnossa, ehkäisee muistisairautta, laskee sykettä ja tuottaa mielihyvää.
Jonna Hietala perusti vuonna 2016 Laine Magazinen ystävänsä Sini Kramerin kanssa. Neulojille suunnattu aikakauslehti tähtäsi suoraan kansainvälisille markkinoille. Laine on ulkonäöltään korkeatasoinen ja se on menestynyt loistavasti.
– Laineessa paiskitaan nyt hetki töitä ilman minua. Olen sairaslomalla, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt syvänä masennuksena.
Tapasimme Jonna Hietalan päivänä, jolloin talvi oli kauneimmillaan.
Jos apua edes yhdelle
Mielenterveyden ongelmistaan Jonna Hietala on avoin. Niihin liittyy stigmaa ja aihe on tabu edelleenkin. Hietalan masennusta alettiin hoitaa vuonna 2005. Kymmenkunta vuotta sitä pidettiin masennuksena, eikä tunnistettu kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Hietala kokee, että jos hänen avoimuudestaan mielenterveyteen liittyvissä asioissa on apua edes yhdelle, niin se on sen arvoista.
–T ällä kertaa masennuksen luultavasti laukaisi liiallinen työ. Se, että arvioin omat voimavarani väärin enkä kuunnellut itseäni.
Tämän verran syntyi pipoja viikossa. Seuraavaksi niistä kirjoitetaan ohje Laineen verkkosivuille.
Yksi lääke ylikuormituksen hoitamiseen on ollut neuloa pipoja. Viikossa niitä on syntynyt komea kasa, eri värejä, ja muualla kodissa on lisää. Seuraavaksi pipot kuvataan Lainetta varten ja Jonna kirjoittaa niistä ohjeen.
Toimittajasta lankakauppiaaksi
Jonna Hietala on kotoisin duunariperheestä Parkanosta. Hän on perheensä ensimmäinen akateemisesti koulutettu.
– Minun näkemykseni on, että Suomi on edelleen luokkayhteiskunta. En oikein jaksa ymmärtää esimerkiksi nykyistä ylenmääräistä sijoituspuhetta ja vanhaa kulunutta mantraa siitä, että jokainen on oman onnensa seppä.
Jonna on ollut parikymmentä vuotta aikakauslehtitoimittaja ja niiden päällikkötehtävissä, pienen sivuhypyn hän on tehnyt sanomalehteen.
Vuonna 2011 hän oli aivan poikki, burnoutissa. Hän irtisanoi itsensä tyhjän päälle ja muutti Helsingistä takaisin Tampereelle.
Kotijoukkoihin kuuluu kaksi koiraa ja kolme kissaa.
Lisää kaupunkikulttuuria
Seuraava ura oli lankakauppiaana. Liike oli ensin Aleksanterinkadulla ja lopuksi Verkatehtaankadulla. Lankakaupan tärkein tehtävä oli neulovan yhteisön luominen.
– Toisaalta olen erakko, joka viihtyy mökillä puhumatta kenellekään viikon. Toisaalta kaipaan verkostoja, Hietala kertoo.
– Pidin lifestyleblogia jo vuonna 2008. Blogin kautta kutsuin ihmisiä neulomaan kanssani esimerkiksi Helsingin Kampin silloiseen Novita-liikkeeseen. Siellä takahuoneessa tutustuin moniin ihmisiin, jotka jäivät elämääni. Tampereella aloitin kutsumalla neulojia Kahvila Runoon. Syntyi tiivis porukka, josta jäi sydänystäviä. Lankakaupalla oli lauantaisin neuletapahtumia. Osa oli vakiokasvoja ja toisinaan jotkut tulivat Oulusta asti neulomaan.
Jonna Hietalan erakkoluonteen toinen minä kokee velvollisuudekseen koota ihmisiä yhteen ja elävöittää kaupunkikulttuuria. Intohimon kaupunkikulttuurin rikastamisesta hän jakaa puolisonsa kanssa, joka on muun muassa radio-, podcast- ja musiikkiaktiivi. Puoliso järjesti ensimmäiset festivaalinsa 13-vuotiaana.
Kuuden tunnin työpäivä
Viime vuosina Jonna Hietala on rajannut työpäivänsä kuuden tunnin mittaisiksi jaksaakseen. Hän rakastaa matkustamista, mutta kun työmatkoja osuu yhteen sumaan, ne eivät enää ole hupia. Korona on pistänyt ne tauolle.
Jonna Hietala on toisaalta erakko ja toisaalta hän kaipaa verkostoja ympärilleen.
Koronan aikana neulominen voi hyvin, mutta neulovat ihmiset kaipaavat kaltaisiaan, koska festivaalit ja tapahtumat ovat jääneet pois.
– Luotsaan yritystämme ja olen vastuussa monesta asiasta. Kuuden tunnin työpäivä onnistui, mutta sitten tuli viime syksy ja kiireet.
Haluan tehdä romaanin
Jonna kirjoitti kolmannen luokan äidinkielen ainevihkoon, että hän on aikuisena toimittaja, joka asuu Tampereella.
– Johonkin olen lausunut, että haluan julkaista romaanin ennen kuin olen 30-vuotias. Nyt olen 44-vuotias, eikä esikoiskirja ole vieläkään ilmestynyt.
Hän on osallistunut luovan kirjoittamisen opintoihin. Syksyllä Jonna oli viikon Taija Tuomisen kirjoittamisleirillä Kreetalla. Taija Tuomisen opetustyyli on omaa luokkaansa, hän kannustaa positiivisuudellaan ja ammattitaidollaan eteenpäin kirjoittamisen polulla.
– Taijan opit ovat avanneet minulle uuden maailman.
Jonna Hietala on toisaalta erakko ja toisaalta hän kaipaa verkostoja ympärilleen.
Jonna Hietala lukee paraikaa paljon keski-ikäisten naisten kirjoja, niin kotimaisia kuin brittejä ja amerikkalaisia.
– Keski-ikäisen naisen ääntä tarvitaan, ja aivan tavallisessa elämässä on paljon kerrottavaa. Onneksi kirjat ovat niin monenlaisia, sillä se mistä nauttii vaihtelee mielentilan mukaan.
– Vertaan tätä neulomiseeni: joskus haluan tehdä vaikeita käsitöitä, joissa pitää edetä tarkan kaavion mukaan, joskus pitää olla helppo neule, jota voi tehdä katsellessaan vaikka brittirikossarjoja ja sitten on matkaneule, joka on niin pieni, että se kulkee helposti laukussa.
Matkustamaan vihdoin
Jonna Hietalan mieli palaa maailmalle.
– Kun on kaiken aikaa kotona, ainakin minun mielikuvitukseni ehtyy. Kaipaan nyt etenkin Lontooseen ja sen museoihin. Rakastan eniten Italiaa, jonka erityinen valo ja kaikkialta välittyvä historia vetävät minua puoleensa. Haluaisin joskus asua jossakin pienessä italialaiskylässä.
– Myös Toulousen lähistöllä sijaitsevan The Happy Hamletin kirjoituskurssi Katja Kallion ohjauksessa oli mahtava. Tarvitsen kirjoittamiseen visuaalisia virikkeitä: vanhojen talojen seinistä löytyviä yksityiskohtia, erivärisiä ulko-ovia, katuja, joille en ole aiemmin eksynyt.
Arkea on esimerkiksi koirien lenkittäminen. Tavallisessa arjessa on paljon kerrottavaa.
Sanoilla pääsee syvälle
Jonna oli pitkään siinä käsityksessä, että valokuvaus on hänen omin ilmaisumuotonsa. Kaksikymmentä vuotta töissä lehdissä antoi sen käsityksen, että kaikki on nähty, eikä hän halua kirjoittaa enää yhtään lehtijuttua.
– Aloin kuitenkin kaivata sanoja, sillä niillä pääsee niin syvälle. Kaunokirjallinen kirjoittaminen poikkeaa toimittajan työstä: voi sanoa enemmän, keksiä ja maalailla. Opettelen irti kontrollista. Pitää antaa itselleen lupa kirjoittaa paskaa, koska sitä jalostamalla ja muokkaamalla saa hyvää tekstiä.
Jonna Hietalan toimintatapa jo Laine-lehden kanssa on ollut, että asiat voi tehdä eri tavalla ja silti pärjätä. Voi olla vastarannankiiski ja löytää muita, joilla on sama kokemus ja jotka voivat jakaa ymmärryksen.
– Tieto siitä, että en ole yksin, on lohdullinen. Se kannustaa minua eteenpäin, myös kirjoittajana.
Laine Magazinen verkkosivuille täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Näyttelijä Aapo Stavén paljastaa, miten monologi Parikkalan patsaspuiston luojasta Veijo Rönkkösestä syntyi
HENKILÖ | Projektin alkaessa tekstiä oli nolla riviä ja omat tietoni Veijosta rajalliset, Aapo Stavén kertoo Veijo-monologin taustoista.
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
”Sormus ei kuulu kenellekään”, sanoo Tampere-talon Ison saliin palaavan Taru Sormusten herrasta -näytelmän ohjaaja Mikko Kanninen
HENKILÖ | Tampereen Teatterin johtajan Mikko Kannisen mukaan draaman kaaret olivat J. R. R. Tolkienille sivuseikka. Siksi juuri yksityiskohtien on oltava hänen ohjauksessaan tarkalleen oikein ja kirjan hengen mukaisesti.
”Kutsukaa meidät kahville!” – Kirsi Kunnas esitti mutkattoman toiveen, joka johti elinikäiseen ystävyyteen
HENKILÖ | Millaista oli kirjoittaa Kirsi Kunnaksesta? Kirjallisuuden professori (emerita) Leena Kirstinä tutustui Kunnakseen 1970-luvulla ja kirjoitti hänestä neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
