Cho Sang-woo, Seong Gi-hun ja Sae-byeok sarjassa Squid Game. Kuva: Youngkyu Park / Netflix

1

Koko maailma katsoo Squid Gamea, tuota korealaista yhdeksänosaista survival-draamaa. Niin minäkin. Ilmeisesti sarjaa katsoo myös se penskalauma, joka leikkii sitä pihalla.

Squid Gamea on kritisoitu sen väkivaltaisuudesta, mutta sarjan yhteiskuntakriittisyys on jäänyt lännessä vähemmälle käsittelylle. Tarkemmin katsoessa Squid Game on suoraa jatkoa palkitun korealaiselokuva Parasiten luokkakamppailulle.

Squid Gamen vastaanotto lienee hieman erilainen länsimaissa mitä se on kotimaassaan Etelä-Koreassa. Siellä on huomattu sarjan viittaukset yhteiskunnalliseen eriytymiseen ja työn prekarioitumiseen neoliberalistisessa kapitalismissa, etenkin sitten Aasian finanssikriisin, jonka jälkeen perinteinen itäaasialainen ”elinikäinen työpaikka samassa firmassa” -systeemi purettiin.

Syystä tai toisesta ankaraan rahapulaan päättyneet ihmiset, joiden keskuudesta keskeisten henkilöiden kuusikko nousee, edustavat eri puolia yhteiskunnasta: on viimeisiä elinpäiviään elävä vanhus, pohjoiskorealainen pakolainen, entinen rikollisjengin jäsen, firmansa raha-asiat sotkenut, ulkomaalainen siirtolaistyöntekijä ja päähenkilö, pelinumero 456, taviksenoloinen luuserisymppis Gi-hun, joka yrittää saada tyttärensä tapaamisoikeuden samalla kun taistelee peliriippuvuutensa kanssa. Hänessä lienee hitunen sarjan ohjaaja Hwang Dong-hyukia, joka itsekin oli vuoden työttömänä ja koki tällöin ankaraa rahapulaa. Squid Gamen hän kirjoitti alun perin elokuvaksi, mutta siitä tuli Netflix-sarja.

Jokainen työelämässä, yliopistossa ja apurahasäätiöiden sulkeisissa painiva alkaa kyllä hyvin nopeasti samastua sarjaan, sen verran nokkelasti sen alussa absurdin fantasian tuntuinen tilanne alkaa loksahtaa kiinni omaan elämään. Liikennevalot ja muut lasten leikkien pohjalta kehitetyt pelit ovat kuin Koneen Säätiön brutaali rohkea avaus -hippa tai ET-keskuksen CV-trimmauskurssi, jossa heikot kaatuvat.

Toivotan itse lämpimästi tervetulleeksi tv-draaman, joka laajentaa maailmaa amerikkalaisen brittiläisen ja saksalaisen poliisidraaman ulkopuolelle.

Squid Game Netflixissä. Sarjasta kirjoitti Kulttuuritoimitukseen Petri Hänninen.

2

Outi Heiskanen tuli koko kansalle tutuksi isosta hiuspehkostaan ja esiintymisestään Kymppitonnissa. Gallerioihin eksyneet muistavat hänen upeat eläingrafiikkansa, joissa ihmisyys ja eläimellisyys sekoittuvat, sekä Heiskasen risuviivan. Nyt hänen laajasta tuotannostaan on koottu Ateneumiin hieno näyttely, joka valottaa eri puolia merkittävän taiteilijan urasta ja elämästä. Samalla on julkaistu taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen teos Heiskasesta.

Heiskanen oli performanssitaiteen uranuurtajia, joka pesi hiuksillaan remontin takia väliaikaisesti suljettavan Ateneumin rappuset ja esiintyi monirintaisena hedelmällisyyden jumalattarena toisessa performanssissa. Hän lienee ollut ekologisen performanssin edelläkävijä maassamme. Heiskanen teki maalauksia salanimellä Immi Piilo.

Itselleni oli uutta myös Heiskasen kiinnostus Aasiaan. Hän kävi Tiibetissä useasti ja inspiroitui sen värimaailmasta. Heiskanen ja Tuula Karjalainen jopa kiersivät pyhän tiibetiläisen vuoren; reissusta on Ateneumissa esillä valokuvia.

Näytteillä on myös Heiskasta inspiroineita taiteilijoita, kuten Pentti Kaskipuroa.

Näyttelystä kirjoitti Kulttuuritoimitukseen Seppo Metso.

Outi Heiskanen: Verijuuri (1992). Yksityiskokoelma. Kuva: Janne Laine

3

Bill Violan retrospektiivinen näyttely Amos Rex -museossa Lasipalatsissa on toinen hieno näyttely, jossa käydään läpi merkittävän taiteilijan uraa. Viola on tavallaan tuttu monenlaisesta videotaiteesta musiikkivideoihin saakka, siksi suuri hänen vaikutuksensa on ollut. Ja onhan hän oikeasti myös tehnyt musiikkivideoita, muun muassa Nine Inch Nailsille.

Itsekin elektronista musiikkia tehneen Violan näyttelyssä myös äänimaailma on tärkeä. Virtaavaa vettä, hitaasti muuntuvaa tilaa ja ihmishahmoja sen keskellä kuvaavat video- ja installaatioteokset ovat zeniläistä hitautta, varhaiskristillistä myyttisyyttä, pysähtymistä hypnoottisen hitaan liikkeen edessä, joissa niin taideteoksessa esiintyvä ihminen kuin katsoja käy läpi oudon puhdistumisrituaalin.

Amos Rexissä voi myös pelata Bill Violan virtuaalipeliä Öinen matka.

Bill Viola: Tristan’s Ascension (The Sound of a Mountain Under a Waterfall), 2005. Kuva: Tuomas Uusheimo/ Amos Rex

4

YLEn koukuttava Politiikka-Suomi asettaa monta viime aikojen poliittista kohua kontekstiin ja kehyksiin. Tässä dokumenttipuolen Itsevaltiaissa katsoja pääsee kurkistamaan politiikan kulisseihin viimeisten 50 vuoden ajalta ja huomaa touhun omituisuudet mutta toisaalta myös poliittisten toimijoiden inhimillisyyden.

Viime aikoina tehdyt haastattelut, joissa pääsevät ääneen niin poliitikot kuin heidän touhujaan pohtineetkin, mukana suosikkini, bloggari Saku ”Uuninpankkopoika” Timonen, yhdistyvät mainiosti arkistomateriaaliin.

Politiikka-Suomi Yle Areenassa.

5

Suppilovahveroita on koko syksy kaivettu metsistä ja mikäpä muu antaisi suomalaisruokaan sen viidennen aasialaisen maun eli umamin, kuin sienten metsäinen maku. Jos ei itse löydä sieniä, Facebookin kaupunginosaryhmässä on joku sienihullu, joka on kantanut niitä ämpäreittäin metsistä ja myy ylimääräiset sopuhintaan. Eihän nyt hyvää ruokaa metsään kannata jättää.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua