Squid Game ponnahti Netflixin katsotuimmaksi sarjaksi – Genren suosio kertoo nuorison pahasta olosta

Squid Game. Kuva: Petri Hänninen

Etelä-Koreasta tulee paljon viihdyttäviä hittielokuvia ja -sarjoja, tunnetuimpina varmaan Train to Busan sekä Kingdom – ja uusimpana Squid Game, jossa pelataan zombien sijasta kuolemanpeliä eli Battle Royalea.

Squid Game on Netflixin kaikkien aikojen katsotuin tv-sarja, ja panee miettimään miksi. Vastaavia sarjoja ja elokuvia on viime vuosina tehty useita muitakin, niistä menestynein on varmaankin Nälkäpeli-elokuvasarja.

Squid Gamessa kerronta laahaa ja toistaa itseään ja juoni on täynnä epäloogisuuksia. Yleensäkin kuolemanpeli on aiheena hyvin rajattu. Samat psykologiset ajatuskulut ja liittoutumiset käydään läpi kaikissa genren tv-sarjoissa, elokuvissa ja sarjakuvissa. Ne, joita tarinassa seurataan, jäävät lopulta henkiin.

Squid Gamen päähenkilö Seong Gi-hun (Lee Jung-jae) on äitinsä nurkissa pyörivä työtön, keski-ikäinen mies, joka on koukussa ravipeleihin. Hän on kyllä kiltti ja rakastaa tytärtään, mutta hänessä ei ole mitään miellyttävää eikä samastuttavaa. Ei ihme, että sarjalta otti liki kymmenen vuotta päästä tuotantoon.

Tarina lähtee käyntiin, kun Seong Gi-hun tapaa metroasemalla pukumiehen, joka tahtoo pelata hänen kanssaan rahasta. Tappion sattuessa mies tarjoaa vaihtoehtoa: jos hän saa lyödä Seong Gi-hunia, velka on kuitattu. Peli jatkuu ja iskuja jaellaan, kunnes mies antaa korttinsa ja katoaa metroon. Kortin toisella puolella on puhelinnumero.

Salaisessa kompleksissa pelataan lasten pihapelejä, joissa panoksena on elämä. Ensimmäisen pelin nimi on Liikennevalot, suomeksi oikeammin Peili. Kun robotti kääntyy, liiketunnistin havaitsee ne jotka liikkuvat ja tarkka-ampujat lahtaavat kohteet. Ruumiit poltetaan krematoriossa, ja taustalla soi lasten lorua muistuttava pahaenteinen laulu.

Battle Royalen henkeen kuuluu, että pelin aikana pelaajat solmivat ystävyyksiä ja sopimuksia, kunnes lopulta joutuvat pelaamaan toisiaan vastaan. Ystävän pettäminen voisi olla hyvinkin tunteikasta, jos henkilöihin olisi syntynyt jonkinlainen side ja heistä voisi edes jollain tapaa pitää. Squid Gamen henkilöt pysyvät kuitenkin hyvin pinnallisina ja etäisinä. Katsoja ei jännitä kenenkään puolesta.

Pelaamiseen tuo vaihtelua veljeään etsivä poliisi sekä pelin työntekijöiden salaa harrastama elinkauppa. Pelissä mukana oleva kirurgi saa vihjeitä ruokaan piilotettuna. Haluaisin nähdä miten viesti kätketään ehjäkuorisen keitetyn kananmunan sisään.

Squid Gamen Frontmanin naamio muistuttaa Klytuksen maskia Flash Gordon -elokuvasta ja -sarjakuvasta vuodelta 1980. Kuva: Petri Hänninen

Squid Game perustelee perustelemasta päästyäänkin miksi pelaajat janoavat yhä uudelleen mukaan kuolemanpeliin. Heillä on velkoja, sukulaiset ja ystävät on jo petetty, perässä on väkivaltaisia velanperijöitä ja uhkana on rakkaiden menettäminen. Syitä kasataan sen sijaan, että katsoja voisi itse pohtia miksi pelaajat pelaavat. Älyllisyys on korvattu verellä.

Pelinjohtaja latelee maskinsa takaa uusliberalistista mantraa tasa-arvosta; kaikilla pelaajilla on yhtäläiset mahdollisuudet selvitä. Näin ei kuitenkaan ole. Osa peleistä perustuu pelkkään tuuriin, ja jotkut pelaajista ovat paremmassa fyysisessä kunnossa kuin toiset.

Sarja alleviivaa, että ihmisten ongelmat ovat heidän itsensä aiheuttamia. Jos he olisivat pitäneet ahneutensa ja addiktionsa kurissa ja noudattaneet yhteiskunnan ja yhteisön sääntöjä, he eivät joutuisi pelaamaan. Squid Game yrittää kritisoida rahan valtaa, mutta päätyy laulamaan sen ylistyslaulua.

Peli muistuttaakin enemmän puolueen ohjailemaa keskusjohtoista demokratiaa, joka ei käy dialogia kansalaistensa kanssa, vaan asettaa rajat, joiden puitteissa kansalaisten on toimittava. Ota tai jätä.

Battle Royale on erityisen suosittu genre kehittyneissä Aasian maissa, joissa työolojen ja perinteiden paineet ovat ajaneet ihmiset jaksamisen äärirajoille. Kiinnostus Battle Royale -elokuvien ja pelien maailmaan kertoo nuorison pahasta olosta. Genre kuvaa hyvin tätä aikaa ja sen vaatimuksia: olemme suuren ihmisjoukon keskellä, mutta emme tunne heistä juuri ketään. Kaipaamme ystäviä ja yhteisöllisyyttä, mutta elämän pelissä voi olla vain yksi voittaja.

Päättäjät vaativat meitä pitämään yhteiskunnan pyörät pyörimässä, talouden pitää kasvaa, jotta hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää. Talouden kiihtyminen sataa aina omistavan luokan laariin, kun taas inflaatio syö kaikkein köyhimpien tulot. Adam Smithin näkymätön käsi on murtunut.

Squid Gamen suurin vika on, ettei se uskalla kyseenalaistaa yhteiskunnan rakenteita. Siinä kyllä syytetään näkyvästi ahneita johtajia jotka pettävät kanssakansalaisiaan, ulkomaisia sijoittajia jotka elostelevat köyhien kustannuksella, sekä pelaajia itseään, jotka ovat heikkoina haksahtaneet vedonlyöntiin ja futuurikauppaan. Sarja ei ota sanallakaan kantaa siihen, mitkä yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat sen, että rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, ja vievät epäonnistuneilta mahdollisuuden nousta kuopastaan.

Toinen häiritsevä asia on sarjan yksiulotteinen naiskuva. ”Miehet ovat todennäköisimmin parempia peleissä”, toteaa eräs, ja tämän potaskan allekirjoittavat naisetkin. Eikä sarja vaivaudu edes todistamaan väitettä vääräksi.

Kuinka hieno sarja olisikaan, jos se olisi lähtenyt kyseenalaistamaan mustavalkoisia maailmankäsityksiä ja kaivautunut syvemmälle ongelmien syihin. Jokainen ei ole oman onnensa seppä.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua