Parasta juuri nyt (8.1.2024): Tiit Aleksejev, Ágota Kristóf, Jani Mäkivalli, Paolo Cognetti, Maritta Lintunen

08.01.2024
MankaKirjat

Kuvat: Enostone / Tammi / Karisto

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Mikko Manka on ahminut kirjallisuutta.

1

Virolaisen Tiit Aleksejevin ensimmäisestä ristiretkestä kertova kirjasarja on edennyt kolmanteen suomennettuun osaansa. Puutarha vailla muureja (suom. Hannu Oittinen; Enostone, 2023) jatkaa aiemmista osista tutulla omalaatuisen historiallisen seikkailuromaanin linjalla. Mitä lähemmäs pyhää matkaa ristiretkiarmeijan matka on edennyt, sitä suuremmaksi mystiikan, hengellisten näkyjen ja unien osuus tuntuu kasvaneen päähenkilö Dieterin elämässä ja olemisessa.

Kirjan mystinen sisältö sopii teemaan erinomaisesti ja muokkaa lukukokemusta perinteisistä historiallisista romaaneista poikkeavaksi. Samalla tarina kuitenkin etenee ja ristiretken tapahtumat nivoutuvat yhteen yksittäisen henkilön matkan kanssa. Harmi vain, että seuraavaa suomennettua osaa saataneen jonkun aikaa odotella: Virossa kirjasarjan osat ovat ilmestyneet vuosina 2008, 2011 ja 2019.

2

Ágota Kristófin trilogia Iso vihko – Todiste – Kolmas valhe (suom. Anna Nordman & Ville Keynäs; Tammi, 2022/2023) isoäitinsä luona elävistä kaksosista toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikana oli kerrassaan hämmentävää luettavaa. Tarina, muistot ja niiden tulkinnat muuttuvat kirjasta toiseen ja lopulta lukijalle ei ole enää selvää, kuka on kuka, mikä kaikki oli totta, mikä mielikuvitusta tai suoranaista valetta.

Kristófin pitkälti päälauseista koostuva tyyli luo vielä oman, erikoisen tunnelmansa tarinaan tai pikemminkin tarinoihin. Etenkin ensimmäisen kirjan tapahtumat ja poikien toiminta olivat paikoin todella rajua luettavaa, mutta silti kirja pitää otteessaan.

3

Jani Mäkivallin kolmas teos, Marssi kuoleman rinnalla (Karisto, 2023), kuuluu sekin oman syksyni hienoihin lukukokemuksiin. Vaikka sotaromaanien genre ei ole ihan omintani, niin Mäkivallin kieli on elävää ja kerronta ottaa mukaansa. Tällä kertaa erityisen hatunnoston voi tehdä Porin murteelle, jota saa harvemmin nähdä kirjoissa.

Aiemmista kirjoista poiketen kuoleman rinnalla marssitaan nyt pitkälti kotirintamalla, veijarihenkeä on vähemmän ja mukaan on saatu myös naisnäkökulmaa.

4

Paolo Cognetin Kahdeksan vuorta (suom. Lotta Toivanen; Bazar, 2017) teki vaikutuksen kahden miehen elämän kestävän ystävyyden kuvauksellaan. Kaupunkilaispoika Pietron ja vuorilla koko elämänsä asuneen Brunon ystävyyden syntyminen lapsuuden leikeistä ja kestäminen eri elämänvaiheissa loitontumisineen ja lähentymisineen on kuvattu kauniisti kuin kirjan vuoristomaisemat.

Cognetti osoittaa, kuinka oman polun löytäminen elämässä voi olla yhtä lailla vaikeaa, oli vaihtoehtoja tarjolla paljon tai vähän. Kirjan yhdeksi teemaksi nouseekin, kuinka ihmiselon murheiden vertailu on lopulta mahdotonta, vaikka ulospäin ongelmat voisivat näyttää pieniltä ja toisen suurilta. Kaikilla on kuitenkin hyvin erilaiset valmiudet kohdata elämän vastoinkäymisiä eikä välttämättä kykyä katsoa omaa tilannetta ulkoapäin. Tämä konkretisoituu etenkin Pietron vaikeassa suhteessa isäänsä, joka taas muodostuu Brunolle hyvin läheiseksi.

Kirjasta on vuonna 2022 tehty myös elokuva, joka on kaunis, mutta ei tavoita kirjan tunnelmia kuin osaksi.

Lue Antti Selkokarin arvostelu elokuvasta täältä.

5

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa (WSOY, 2023) puolestaan kosketti elävällä 1970-luvun siirtolaiskuvauksellaan, kun Suomen syrjäkylien maaseutu ei elättänyt ja oli lähdettävä etsimään parempaa elämää muualta, tässä tapauksessa Ruotsista. Lintunen kuvaa lähtemiseen liittyviä vaikeuksia ja toiveita useamman henkilön kautta, mikä on oivallinen ratkaisu: lukijana alkaa pohtia paikan merkitystä oman identiteetin rakennustyölle, ja kuinka eri tavalla eri ihmiset voivat kokea paikan tai juurten merkityksen elämänkaaren eri vaiheissa.

Lintunen tuo myös erinomaisesti esiin suomalaista vaikenemisen kulttuuria, joka kuitenkin alkaa rakoilla ihmisten ikääntyessä ja uuden sukupolven kysyessä hankalia kysymyksiä. Nämä voivat pakottaa pöyhimään tapahtumia, jotka on lakaistu taka-alalle kauan aikaa sitten. Tällaisia vanhoja ”totuuksia” löytynee varsin monen suvun historiasta. 

Lue Leena Reikon arvio kirjasta täältä.

Mikko Manka

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua