Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kari Pitkänen on lukenut Ossi Kamppisen tarinoita Neuvosto-Karjalan suomalaisista rakentajista ja aikoo palata Vernen seikkailujen pariin.
1
Suomessa ei ole turhaa vaadittu, että itärajan taakse 1920- ja 1930-lukujen aikana lähteneiden punaemigranttien kohtalot olisi selvitettävä. Aika lailla varmaa tietoa löytyy jo kirjallisuudesta, kuten sotahistorioitsija Ossi Kamppisen viime vuonna ilmestyneestä kirjasta Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat (Docendo 2019).
Yksi kirjan mielenkiintoisimmista tarinoista on Aunukseen noussut Säde-niminen kommuuna ja sen nousu ja tuho. Säde oli Kanadasta ja Suomesta sosialismia rakentamaan tulleiden miesten ja naisten yhteinen luomus. Kommuuna – ei siis kolhoosi – toimi myös esikuvana Ikitie-elokuvan Hopea-kolhoosille ja sen asukkaiden karmealle kohtalolle Karjalan hiekkakuoppien reunoilla. Säde nousi kukoistukseen ja sosialistiseksi mallitilaksi aivan armottomalla suomalaisella työmoraalilla ja ammattitaidolla ja sai toimia esikuvana niin kauan kuin poliittiset suhdanteet sen sallivat. Vuosina 1937–38 Säde ja säteeläiset pyyhkäistiin historian hämäriin kansallisuuspolitiikan muutoksissa ja Stalinin vainoharhaisissa vainoissa.
Viimeinen säteeläinen on Kanadassa 1919 syntynyt Vieno Zlobina, jolle Otepäässä järjestettiin yksityisnäytös Ikitie-elokuvasta. ”Kyllä se täytyy pystyä katsomaan, kun on sen pystynyt elämäänkin”, vanharouva oli kuitannut epäilyt siitä, olisiko realistinen elokuva hänelle kokemuksena liian rankka.
Säteestä ei ole jäljellä rakennustakaan, mutta peltoaukeat kuulemma erottuvat Aunuksenkaupungin kupeessa, Yllösen ja Nannulan kylien välillä. Vaan mikäs pahan tappaisi, sillä Venäjällä leimakirves heiluu yhä ahkerasti etsittäessä ”ulkomaisia agentteja”.
2
Säveltäjän syntymästä tulee 250 vuotta, ja sitä juhlitaan asiankuuluvalla hartaudella. Saksassa asia on niin tärkeä, että juhlavalmistelut kuuluvat osana hallitusohjelmaan. Minulle sävelnikkareista suurin on aina ja ikuisesti Johann Sebastian Bach, ja nuorempi virkaveli Ludwig van Beethvoen lähinnä Erittäin Hyvä Säveltäjä.
Eniten ison B:n tarinassa puhuttelee hänen kuuroutensa – voisiko juuri säveltäjää rankaista millään pahemmalla vaivalla? Beethoven itse ei oikeasti koskaan kuullut suurinta osaa parhaista teoksistaan, vaan hän joutui säveltäessään eläytymään eri soitinten, laulajien ja orkesterin tuottamiin ääniin ja säveliin. Ja miten hän se teki, sillä lopputulos on useimmiten käsittämättömän hienoa.
Eivätkö korvat olleet edes hänen ainoa vaivansa. Jari Sinkkosen ohjelmasarja eri säveltäjien tautihistoriasta saa ihmettelemään, miten wieniläisten suosikki ylipäänsä selvisi edes noin pitkälle. Esimerkiksi elämän viimeisinä päivinä Ludwig-paran vatsasta tyhjennettiin parikymmentä litraa sinne keräytynyttä verta ja nestettä. Uhhuh.
Pianomusiikissa ja pianokonsertoissaan LvB on usein herkimmillään ja koskettavimmillaan. Pirkanmaalaisille avautuu ovi tähän maailmaan Kangasala-talossa 30.1.2020 kello 19, jolloin Olli Mustonen soittaa neljä mestarin pianosonaattia, muun muassa kuuluisan Pateettisen sonaatin.
3
Kun lapsena kirjastoautolta haettiin kirjoja – ihan tosi, silloin pojatkin vielä lukivat kirjastokirjoja – mukaan tarttuivat Tarzanit, Viisikot, Kolmet etsivät ja vuosien varrella lähes kaikki Jules Vernen romaanit.
Juuri Verne oli minulle se paljon puhuttu väylä kirjojen kautta aivan toisiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin. Erityisesti mieleen jäi kolmen kirjan sarja (jotka saattoivat olla sidottuna yhdeksi niteeksi) eli Pohjoista kohti, Talvi napajäissä ja Kapteeni Hatteras. Kirjakolmikko sytytti minussa elinikäisen kiinnostuksen naparetkeilyä ja naparetkeilijöitä kohtaan, mikä näkyy myös kirjahyllyssäni.
Ja nyt: aion lukea nuo kirjat uudelleen. Hatteras löytyi jo antikvaarista kuudella eurolla, muista on vielä haku päällä. Saa vinkata.
4
Saksalainen Georg Philipp Telemann (1681–1767) oli aikoinaan barokkisäveltäjistä suosituin – siis kuuluisampi kuin Bach. Menestys perustui hänen valtavaan tuotantoonsa – yli 3 000 nimikettä – sekä miehen liikemiesvainuun. Telemann lienee ensimmäisiä, jotka osasivat hinnoitella itsensä oikein ja pitivät huolta myös tekijänoikeuksistaan.
Viime vuosina Telemannin tuotanto on kaivettu esiin taas kiitettävästi. Joulun pyhinä bongasin yhden tällaisen löydön Ylen Klassista kahteen -konsertista: iloisen, eloisan, ilmeikkään ja melodisesti mahdottoman kauniin 1. joulupäivän kantaatin Schmecket und sehet, wie freundlich der Herr ist eli Maistakaa ja nähkää, kuinka hyvä on Herra. Kuinka ihanasti barokkimusiikki svengaa!
5
Tämä menee omalta osaltani kylläkin Pahinta juuri nyt -osastoon.
Olenko ainoa Suomessa, jota ylistetyn, kiitetyn ja matkitun Fingerpori-sarjakuvan useimmiten navan alle vievät sanaleikit eivät enää jaksa naurattaa? Syntyykö kestävää huumoria siten, että jokainen puujalkavitsi väännetään eteemme kolmen kuvan kaksimieliseksi stripiksi?
Myönnetään, joskus, edes joskus, se toimii painetussa muodossa. Mutta Fingerpori-elokuva? Eikö tässä maassa kukaan säätele tai tarkista, kuinka luokattomiin tarkoituksiin elokuvien tuotantotukea jaetaan?
Onneksi tuokin möläys poistui valkokankailta nopeasti. Kari Väänänen: odotin sinulta enemmän itsekriittisyyttä.
Kari Pitkänen
