Krasznahorkai & Applebaum. Kuvat: Gyula Czimabal / Maciej Zienkiewicz

1

Edellisen Parasta juuri nyt -palstani tapaan myös tämänkertainen listani on ainakin osittain sodan värittämä, kuten kaikki näinä aikoina valitettavasti on.

Puolalaisamerikkalainen Anne Applebaum on kuuluisa Neuvostoliiton synkkien puolien tutkija. Hänen läpimurtoteoksensa suuren yleisön tietoisuuteen oli vuonna 2004 julkaistu Gulag: A History. Applebaumilta on suomennettu teos Punainen nälkä: Stalinin sota Ukrainassa (Siltala, 2018), joka tuntuu oudon ajankohtaiselta tämän päivän julmien tapahtumien varjossa.

Teos taustoittaa Moskovan ukrainalaisvastaisuuden historiaa. Ukraina on iät ja ajat ollut maataloudelle erittäin hedelmällistä mustan mullan maata, mikä on näkynyt Ukrainan alueen maatalousvaltaisuutena. Jos tätä luulee siunaukseksi nälkää näkevässä maassa, niin Neuvostoliitossa asia oli päinvastainen. Neuvostoliiton puolue-eliitissä suhtauduttiin jo Leninin aikaan erittäin epäluuloisesti kaikkiin maanviljelijöihin.

Mutkat suoristaen tästä seurasi, että koko Ukraina leimattiin Stalinin pahimpina vainovuosina ”kulakkien” maaksi; miljoonat ihmiset tapettiin nälkään tai summittaiseen väkivaltaan Holodomorissa, kansanmurhassa, jonka tavoitteena tuhota ukrainalaisten pieninkin kritiikki keskustavallan toimintaa kohtaan.

21. helmikuuta, kolme päivää ennen hyökkäyssodan aloittamista Ukrainassa, Putin väitti puheessaan ”nykyisen Ukrainan” olevan ”täysin Venäjän luoma”. Putinin mielestä aikaisemmasta Venäjän imperiumin osasta tehtiin neuvostoaikoina keinotekoinen kansallisvaltio, mikä oli ”enemmän kuin virhe”.

Applebaum mielestäni osoittaa kirjallaan, että nämä Putinin ”historialliset tosiasiat” todellisuudessa kytkeytyvät samojen ”Ukrainan luojien”, Leninin ja Stalinin, istuttamaan Moskovan keskustavallan myrkylliseen epäluuloon Ukrainaa ja ukrainalaisia kohtaan sekä yleiseen vihamielisyyteen kaikkia ”rajaseutujen” itsenäisyyspyrkimyksiä vastaan.

2

Luettuani Applebaumin teoksen olisin mielelläni jatkanut hänen mainitulla Gulag-kirjallaan, mutta sen suomennos odottaa vielä ilmestymistään. Suomennosta odotellessa on kuitenkin syytä muistaa myös kotimaiset tekijät.

Aiheesta nimittäin löytyy jo hieno, vain parisen vuotta vanha teos suomeksi, joka on lisäksi suomalaista käsialaa: Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Luiden tie: Gulagin jäljillä (Like, 2019).

Teos etenee matkakertomuksen muodossa avaten runsaasti mielenkiintoisia faktoja sieltä täältä. Rikoksia ihmisyyttä vastaan tehtailtiin ympäri laajaa maata. Vangeilla teetettiin monenlaisia nykyisinkin käytössä olevien infrastruktuurin palasten rakennustöitä. Vankileirit sijaitsivat usein rautateiden yhtymäkohdissa – tai vangit olivat itse rautateiden rakentajia, mikä tarkoittaa, että aivan syrjäisimpiä helvettejä lukuun ottamatta junalla pääsee rikospaikoille yllättävän kätevästi.

Matkakertomusmuodostaan huolimatta kirjan tyyli on viileän analyyttinen, turhia osoittelematon. Kammottavat yksityiskohdat tuodaan esiin taidolla, asioista yritetään myös löytää toinen puoli. Vankileirit alkavat teoksen edetessä näyttää niin olennaiselta osalta Neuvostoliiton ja sitä kautta koko Venäjän historiaa, että niihin liittyvän puolueettoman tutkimuksen nykyinen hyssyttely tai (yhä useammin) suoranainen kieltäminen ja kriminalisointi alkavat vaikuttaa yhä irvokkaammilta hankkeilta.

3

Unkarilaisen László Krasznahorkain alun perin vuonna 1989 julkaistun teoksen Vastarinnan melankolia suomennoksen ilmestymistä vuonna 2022 (Teos) voi pitää yhtenä suomenkielisen kirjallisuuden merkkipaaluna, samoin kuin saman suomentajan Minnamari Pitkäsen toista Krasznahorkai-käännöstä Saatanatangoa, joka ilmestyi vuonna 2019 (alkup. 1985).

Krasznahorkain Unkari on kylmä ja pimeä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kilometrien mittaiset tajunnanvirtavirkkeet maalailevat ihmismielen outoja syvyyksiä vangiten otteeseensa kuin loitsu. Teoksen hahmot elävät loputtomissa illuusioissaan, piehtaroivat katkeruudessaan ja alkoholismissaan, kunnes kohtaa kansaa villitsevän oudon sirkusseurueen ja suurella vaunulla kuljetettavan, haisevan valaan.

Minun on vaikea verrata Vastarinnan melankolian lukukokemusta oikein mihinkään muuhun aikaisemmin lukemaani – jos johonkin niin Saatanatangoon. Teos on pituuttaan raskaampi, mutta sitäkin palkitsevampi proosan mestariteos.

4

Memoria on thaimaalaisen ohjaaja Apichatpong Weerasethakulin korkealle ylistetty ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Se onkin ehdottomasti vangitseva ja mieleen painuva kokemus kaikessa arvoituksellisuudessaan. Pitkät ja pelkistetyt otokset tuovat meditatiivisuutta, jota tukee paikoin äärimmilleen riisuttu äänimaailma.

Teosta on vaikea pukea sanoiksi. Se täytyy kokea. Olen iloinen, että kävin katsomassa sen Tampereen elokuvateatteri Niagarassa. Siinä ympäristössä kykenin rauhassa virittymään elokuvan verkkaisesti rakentuvaan tunnelmaan.

5

Otan viimeiseksi kohdaksi YLElläkin esitettävän ja Areenassa katsottavissa olevan dokumentin Tangoa Putinin kanssa (alkuperäinen nimi F@ck this job). Se on venäläisestä riippumattomasta tv-kanavasta Telekanal Doždista kertova dokumentti, jonka katsominen on vähän sydäntäsärkevää. Kuinka raa’asti kunnianhimoisten toimittajien unelmat vapaasta tiedonvälityksestä murskattiin.

Tällä hetkellä Dožd on ”väliaikaisesti keskeyttänyt” toimintansa. Syynä keskeyttämiseen on, ettei heidän annettu tehdä työtään ja raportoida sodan tapahtumia, vaan heidän olisi pitänyt vain toistella puolustusministeriön virallista totuutta ”erikoisoperaatiosta”. Uskon kuitenkin vahvasti, että Dožd vielä palaa, kuten he itsekin uskovat korostaessaan tiedotuksessaan keskeytyksen väliaikaisuutta.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua