Parasta juuri nyt (26.3.2021): Kaikki irti eläimistä, WWF:n ruokakurssi, Raahe 1852–1856, Tampere Film Festival, Annetaan runo

Emakoita pidetään tiineytyshäkeissä neljä viikkoa. Kuva: Yle

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kirsi Haapamatti on katsellut eläindokumentteja, seikkaillut menneisyyden Raahessa ja tähyillyt kauppojen ilmoitustauluille.

1

Riikka Kaihovaaran dokumentti Kaikki irti eläimistä on niin tärkeä, että kaikkien sellaisten suomalaisten, jotka syövät jotain eläinperäistä, pitäisi katsoa se. Sen jälkeen luulisi, että moni päättäisi vähentää eläintuotteiden syömistä, ehkä jopa lopettaa sen kokonaan. Erityisesti siasta kertova jakso oli hätkähdyttävä. Ei siksi, että siinä olisi ollut itselleni jotain yllättävää. Olen tietoinen kotieläintuotannon käytännöistä. Hätkähdyttävä se oli siksi, miten kylmäävän kliinistä sikojen oloja tutkivien ja tuotantoa tehokkaammaksi kehittävien ihmisten puhe oli. Todettiin esimerkiksi, että häkkiin pantu emakko ei voi hyvin, koska siltä estetään luontainen tarve rakentaa itselleen pesä.

Samalla hommaa kuitenkin jatketaan, kuten muitakin käytäntöjä, jotka tekevät sikojen olosta yhä ankeampia, mutta hoitajalle kai mukavampia. Aika viihtyisä tästä saatiin, eräs ammattilainen dokumentissa toteaa lihasikalasta. Kysymys kuuluu, viihtyisä kenelle?

Huomionarvoinen oli myös toteama, että eläimiä pitää olla valtava määrä, jotta touhu elättäisi tilanpitäjän. Sikajaksossa sikoja pienimuotoisesti (ja sikamaisen mukavasti) kasvattava henkilö kertoi käyvänsä päivätöissä, koska pienimuotoisuus ei nyt vain elätä. Tällainen tilanne ei ole tilallisten vika. Eläintuotannon tukeminen ja samalla kuluttajahintojen alas painaminen on luonut tällaisen kestämättömän kierteen. Jospa vain eläinten pito olisi kannattavaa pienimuotoisemmin, se olisi eläimelle mukavampaa, ehkä silloin lihaa ja maitoa ja munia voisi kuluttaa hyvällä omallatunnolla – paljon nykyistä vähemmän toki.

Aivan toiveikas en uskalla olla, että Kaihovaaran tärkeällä dokumentilla mullistavia vaikutuksia silti olisi. Eräs suosikkiohjelmistani, Sohvaperunat, ainakin heitti vettä toivoni liekkiin. Eräs sohviksista totesi jotenkin näin, että ”aivan sama mitä kuvia mulle näytetään, syön lihaa silti”. Tympeän ylimielisesti sanottu, mutta ehkä hän sanoitti enemmistön ajatukset. (Ja perhana soikoon, aiheutti särön pitkään jatkuneeseen ystävyyteeni Sohvaperunat-sarjan kanssa.)

Jotta tämä ei jäisi taas sille ”jotain tarttis tehdä” -tasolle, vinkkaan tuoreesta Eläinoikeusraportista ja ympäristöpolitiikan tutkija Ville Lähteen artikkelista siinä. Lähde kirjoittaa, että askeleita kohti kestävämpää ruuantuotantoa voidaan ottaa. Yksi esimerkki on pienimuotoisemman eläintuotannon integrointi osaksi kasvituotantoa. Eläimistä kun saadaan kakkaa, joka on lannoitetta. Lisäksi eläimet hyödyntävät sellaista biomassaa, joka ei käy ravinnoksi. Hän kritisoi nykytilannetta, jossa kasvituotanto ja eläintuotanto eriytetään toisistaan voimakkaasti ja eläintuotantomäärät ovat kasvaneet suuriksi.

Kaikki irti eläimistä Yle Areenassa.

2

Vaikka sikojen, kanojen, kalkkunoiden, lehmien, lampaiden ja vuohien elinolot eivät tuntuisikaan itselle tärkeiltä, miten olisi hiilijalanjäljen pienentäminen? Ruoka muodostaa 20 prosenttia yksityisen kulutuksen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä, yhtä paljon kuin liikenne.

WWF:n uusi ruokakurssi sopii hyvin Kaihovaaran dokumenttisarjan jälkiruuaksi. Maksuton sähköpostikurssi on tuonut meiliini useita kiinnostavia kasvisruokareseptejä.

3

Tampereen elokuvafestivaalit verkossa olivat järjestäjän mukaan suksee. Ohjelmistoa katsottiin 60 000 kertaa.

Itse akkreditoiduin etukäteen muutamiin keskustelustriimauksiin, joita sai seurata linkin takaa Youtubessa. Tove Janssonin elämäkertaelokuvan käsikirjoittaja Eeva Putron haastattelu oli mielenkiintoinen. Putro valotti, miten elokuva-alalla tuntematon kirjoittaja sai jalkansa oven väliin ja nimeä käsikirjoittajana.

Kiinnostava oli myöskin Sisäilmaa-draamasarjan käsikirjoittajien Tiina Lymin ja Juha Lehtosen haastattelu. Tosin tunti ja kolme varttia tuntui aika pitkältä ajalta seurata keskustelua, joka oli paikoin melko hidastempoinen. Eniten keskustelussa kiinnosti kuulla, millaista on työskennellä parityönä saman tekstin äärellä.

4

Heikki Lahnaojan Raahe 1852–1856 (2020) mainitaan kustantaja Kolin Kellyn esittelyssä pienoisromaaniksi. Kirjan fantastiset tapahtumat sijoittuvat Raahen kaupungin historiaan, josta en tiedä juuri mitään. En osaa arvioida, millaisia viitteitä kirjassa on todellisiin tapahtumiin, mutta kyllä teos minut entisaikain Raahen kaduille sai vedettyä.

Kirjan kansi on niin kaunis, että pidän kirjaa keittiön pöydällä koristeena. Joku moitti kirjaa liian lyhyeksi (47 sivua pieniä tarinoita), ja niin minäkin ensin. Sitten ajattelin, että näin on tarkoitettu. Lukija saa täyttää aukot ja antaa ajatustensa lentää.

Joka mökin piipusta tuprusi savu, ja varakkaampien porvareiden taloista useammasta piipusta. Köyhimmissä pirteissä ei vielä ollut korsteeneja laisinkaan vaan savu tungeksi kohti korkeuksia seinissä tai katossa olevista räppänistä. Kaupungin yllä se kaikki kietoutui yhteen niin että ei voinut erottaa oliko sauhu peräisin köyhien vai rikkaitten uuneista.

raahe 1852 1856

5

Annetaan runo -projekti/kampanja/tempaus, mikä ikinä onkaan, tuli vastaan Instagramissa. Siinä joku oli keksinyt viedä markettien ilmoitustauluille vanhoja kunnon repäise tästä -lappuja, runosisällöllä. Myöhemmin luin, että homma oli järvenpääläisten äidin ja tyttären Merja Turpeisen ja Siiri Koposen yhteinen sanataideprojekti. Todella hieno idea ja toteutus!

Erityisen mahtavaa tämä on nyt, kun ilmoitustauluilla ei ole juuri mitään. Joku saattaa myydä klapikonetta tai etsiä kapeaa päältätäytettävää pesukonetta, mutta tapahtumailmoituksia ei näy.

Kuka tahansa voi nyt lähteä tähän Annetaan runo -juttuun, sillä käytännön aseet on annettu projektin nettisivulla.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This