Parasta juuri nyt (21.4.2021): I See You, Frida Hyvönen, Sharon Stone, The Nightingale, Catriona Ward

21.04.2021

Helen Hunt elokuvassa I See You.

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Samuli Knuuti on katsonut kauhua, lukenut näyttelijättären elämäkertaa ja kuunnellut ruotsalaista poppia.

1

Elokuvateattereiden pitkittynyt kiinniolo ja ensi-iltojen puute ajaa epätoivoisen ihmisen troolaamaan katsottavaa kaikenlaisen striimausbulkin seasta. Onneksi kuitenkin mukana on pieniä helmiäkin, kuten vuokrauspalveluista löytyvä, Adam Randallin ohjaama kauhuelokuva I See You (2020). Sen alkupuolisko ei mahdottomia lupaa mutta kiinnittää kuitenkin ruudun ääreen: Pikkukaupungissa katoaa lapsia kuten vuosikymmentä aikaisemmin, mutta niistä rikoksista tuomittu mies lusii yhä kakkuaan. Samaan aikaan tapauksia tutkivan poliisin kotona alkaa tapahtua kummallisia asioita, mikä ohjaa katsojaa pelkäämään, onko vihamielisen läsnäolon kohteena perheen teini-ikäinen poika.

Erikoisista kamera-ajoista ja painostavasta musiikista huomaa Hereditaryn ja muutenkin viime vuosien taidekauhubuumin vaikutuksen. Kolmen vartin kohdalla näkökulma yhtäkkiä vaihtuu, tapahtuvat alkavat uudelleen alusta ja I See You onkin muuttunut aivan toiseksi elokuvaksi.

Yllätyskäänne on viime vuosien parhaita, ja Devon Grayen käsikirjoitus osoittautuu usein mutkat suoriksi vetävässä genressä poikkeuksellisen huolellisesti rakennetuksi. Korona-aikana se riittää puoleksitoista tunniksi mainiosti.

2

Ruotsalainen laulaja/lauluntekijä Frida Hyvönen tekee maittavan paluun uudella albumilla Dream of Independence (RMV, 2021), jolla intiimi tarinankerronta yhdistyy kauniisiin pianomelodioihin tavalla, johon hän ei ole kyennyt sitten vuoden 2008 Silence is Wild -levyn jälkeen.

Kertoivatpa nämä laulut sitten ystävän hautajaisista (Funeral in Bainbridge), taiteilijan luovasta prosessista (Painter) tai sellaisen puolison jättämisestä jota ei yrityksestä huolimatta oppinut rakastamaan (Thank You), niiden katse on yhtä kirkas ja viiltävä kuin Hyvösen kroonisen melankolinen ääni.

Nämä tekstit ovat ehkä artistin omasta päiväkirjasta, mutta Frida laulaa kuin kirja olisi sinun.

3

Sharon Stone esitti Basic Instinctissä (1992) elokuvahistorian parhaisiin kuuluvaa femme fatalea ja koska hän menestyksen vuosinaan puhui aina haastatteluissa kiinnostavia, hänen omaelämäkertaansa The Beauty of Living Twice (2021) tarttuu kiinnostuneena. Kirja kuitenkin yllättää, sillä siinä pääpaino on näyttelijäuran sijasta omissa kokemuksissa, isoisän Stoneen ja häneen pikkusiskoonsa kohdistamassa seksuaalisessa ahdistelussa, hyväntekeväisyystyöstä taistelussa AIDSia vastaan ja aivoverenvuodosta, joka vuonna 2001 aiheutti hänelle pysyvän aivovamman ja antoi kirjalle nimensä.

Kokonaisuus on oikuttelevassa assosioinnissaan sen verran muotopuoli, vaikkakin ääneltään lämmin ja omaperäinenkin, että se saattaa jopa olla Stonen itsensä kirjoittama. Harvat anekdootit elokuvauralta vaikuttavat kaiken trauman ja selviytymisen keskellä kuin toisesta elämästä ja toisesta kirjasta eksyneiltä.

4

Australialaisen Jennifer Kentin esikoisohjaus Babadook (2014) oli pieni kauhuklassikko, jossa helvetillisen Herra Huun näköinen piirroshahmo nousee lastenkirjasta piinaamaan uupunutta yksinhuoltajaäitiä ja hänen vaikeaa poikaansa. Toisessa elokuvassaan The Nightingale (2018, nähtävissä vuokrauspalveluissa) Kent esittelee meille konkreettisemman pahiksen, ylimielisen ja kopean englantilaisluutnantin (Sam Claflin), joka vuoden 1825 Australiassa tuo sivistystä villien sekaan sen mitä raiskaamiseltaan ja tappamiseltaan ehtii.

Kun lapsensa, miehensä ja viattomuutensa menettänyt Clare (Aisling Franciosi) lähtee kostamaan luutnantille, tuloksena on vimmainen feministinen aussiwestern, joka viimeisen puolen tunnin aikana väistää genren ilmeisimmät ratkaisut.

5

Catriona Wardin leipälajiksi on muodostunut moderni gotiikka, jonka genremääritelmää hänen kolmas romaaninsa Last House on Needless Street (2021) venyttää entisestään. Ward tarjoaa meille neljä vuorottelevaa kertojaa, sillä ääneen pääsevät vuorotellen lapsenomainen ja jollakin tapaa mielenterveysongelmainen Ted, hänen kopea Olivia-kissansa ja naapuriin muuttanut pakkomielteinen Dee, joka uskoo Tedin kidnapanneen hänen kadonneen siskonsa kymmenen vuotta sitten. Selvää on, ettei kehenkään heistä voi luottaa.

Wardin notkea ja ilmaisuvoimainen proosa luo omaa todellisuuttaan uusiksi sivu sivulta tavalla, joka tuo elävästi mieleen Iain Reidin romaanin I’m Thinking of Ending Thingsin ja Charlie Kaufmanin siitä ohjaaman elokuvan.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This