Parasta juuri nyt (1.5.2021): Paluumuuttajat, Ei haukku haavaa tee, kissavideot, Godzilla, Piki-hamsteri

01.05.2021

Ei haukku haavaa tee -sarjassa Hannele Lauri on koira, muut ihmisiä.

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aleksi Leskinen listaa vapun kunniaksi viime aikojen parhaat eläinasiat.

1

Takapihaltamme näkyy pieni lampi, joka on kuin vesilintujen ABC. Päivisin on hiljaista, mutta illalla se alkaa oudosti vetää puoleensa pikkupurtavan ja sosiaalisen pöhinän perässä liikkeelle lähteneitä siipiveikkoja.

Talon vastakkaisella puolella sijaitsevalla tienpätkällä nilkkalihaksiaan verryttelevät motoristit jäävät yllättäen keväisen mekkalan tuottajina sivuosaan, kun pari pitkäkaulaista kaveria laittaa tienoon kaikuominaisuudet testiin. Kaikkinensa nokikanojen ja fasaanien täydentämä kakofonia on pirteää kuultavaa.

Jonain päivänä vielä leikin oman elämäni Eino Juhani Rautavaaraa ja kenttä-äänitän kaakatuksista kehyksen kantaatille.

luontokuva

Vuoden luontokuva 2021. Kuva: Aleksi Leskinen

2

Viime vuonna käynnistynyt sitcom Ei haukku haavaa tee pyörii Viaplayssa ja tarjoaa pienin erin nautittuna sopivan pienimuotoista, mutta riittävästi todellisuudesta irtaantunutta huumoria. Ylityöllistyneen perheenäidin (Pirjo Heikkilä) arki mullistuu, kun äkillisesti menehtynyt anoppi (Hannele Lauri) ilmaantuu takaisin koiran muodossa.

Kokonaisuus on hupaisa yhdistelmä absurdia, ajankohtaistakin näkökulmaa ynnä klassista koko perheen komediasarjaa. Kiusaantuneiden ja mieltä lämmittävien hetkien tasapaino on yllättävän vahva, sekä hahmojen vastakohtaisuudet kohtuullisen räikeitä. Jarkko Lahden esittämä perheenisä (Jarkko Lahti) ynnä perheen lapsikolmikko (Kanerva Paunio, Milo Snellman, Julia Shepstone) täydentävät Heikkisen ja Laurin nokittelua. Joskus isot mietteet pyörivät parhaiten eteenpäin kevein askelin.

3

Ihmisyys on monimutkaista, ja varsinkin länsimaisen ihmisen turhamaisten tuskien taival – voi, kuinka se sattuu. Sosiaalisessa mediassa tulee edelleen vietettyä paljon aikaa.

En uskalla arvioida, onko se erityisen suomalainen juttu, mutta enimmäkseen vastaan tuleva materiaali on värikästä, mutta ennen kaikkea negatiivista: tavattoman tyhjänpäiväiset puskaradio-valitukset (näistä voisi koota best of -listan?) kamppailevat samasta tilasta, jossa otetaan kantaa hieman omaa kuplaa kookkaampiin yhteiskunnan ja ihmiselon puutteisiin. Mikään aihe ei ole vailla kritiikkiä, jota toki nykysivilisaatiossa kaikki osaavat yhteisymmärryksessä ja rakentavast….eikun ai niin joo, ei.

Aina kun tekee mieli kadota internetistä kokonaan, kerään toivonhippuseni kasaan kissavideoin. Aina on toivoa.

4

godzilla

Hirviöiden kuningasta hellitään Criterionin boksilla. Kuva: Criterion.com

Sain alkuvuonna loppuun saatetun tutkinnon myötä lahjaksi Criterionin Godzilla-kokoelman. Upea kirjanen sisältää koko ensimmäisen Godzilla-sarjan eli vuosien 1954–1975 välillä valmistuneet 15 elokuvaa alkuperäisessä japanilaisessa olomuodossaan.

Nyt, kun tuorein amerikkalaistuotanto Godzilla vs. Kong saapuu niin sanottuihin teattereihin, ottakaamme tämä hetki muistellaksemme lämpimin miettein kumipukuihin pukeutuneita näyttelijöitä, jotka miniatyyrilavasteissa sekoillen herättivät myyttiset monsterit henkiin. Heille ei nykyisin juurikaan hommia piisaa – olkoonkin, että digitaaliset hirviöt työllistävät väkeä aivan eri malliin.

Leffojen kuluessa Godzillan olemus muuttuu ydinsodan vertauskuvasta oman elinkuntansa puolustajaksi, ja vielä kertaalleen lapsiystävälliseksi sankarihahmoksi. Samassa suhteessa itse olennon käytös muuttuu raa’asta luonnonvoimasta kohti inhimillisiä piirteitä omaavaa, samaistuttavampaa tasoa.

Puvun kaksitoista kertaa putkeen ylleen pukeneen Haruo Nakajiman elämäntyö saa toisaalta juuri näin osakseen ansaitsemaansa arvostusta: nykymaailmassa edes likimain samantyyliseen tulokseen päästäkseen tarvitaan aika paljon prosessoritehoa.

En varsinaisesti suosittelisi vanhoja Godzilla-leffoja kaikille, mutta myönnän auliisti nauttivani niistä entistä enemmän nähtyäni ensimmäisen sarjan kokonaisuudessaan.

5

piki

Pikkuruinen setä harmaantuu arvokkaasti. Kuva: Petra Stolt

Valtavista hirviöistä voidaankin siirtyä lopuksi sympaattisiin otuksiin. Yläkerrassamme asustava, talvikkojen saralla sinänsä suurikokoinen setä se jaksaa heilua. Pitkulasta pieneen myttyyn joustava nappisilmä jemmailee aarteitaan, järjestelee asumustaan ja rullailee pyörällään askelmittareiden maksimilukemat halki.

Yllättävät, pienimuotoiset viittaukset luottamukseen ja tyytyväisyyteen tuntuvat miellyttäviltä onnistumisilta. Kaveri ulkoilee rajatulla alueella mielellään, kiipeilee sormien ulottuville ja taktisesti osoitetut rapsutuksetkin menevät perille ilman vastarintaa.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua