Kuvat: WSOY
ESSEE | Antti Selkokari luki kuluneen vuoden aikana Tolkienia ja Tolkienista enemmän kuin koskaan.
”Tolkienin luomistyön mittakaava mykistää, jälleen kerran. Miten kukaan voi jaksaa, haluta ja paneutua vuosiksi mihinkään näin suurisuuntaiseen kuin Tolkienin luoma maailma keksittyine kansoineen, sivilisaatioineen ja keinotekoisine kielineen on?”
Antti Selkokari, teksti
Kolme kirjaa J. R. R. Tolkienista, yksi elämäkerta ja joitain hänen kirjoittamiaan, vain sattui luettavakseni. Kyseessä ei ollut määrätietoinen suunnitelma, näin vain kävi. Ehkä se oli onnellinen sattuma.
Vuosi 2023 alkoi Humphrey Carpenterin kirjoittaman J. R. R. Tolkien: Elämäkerta -teoksen (suom. Vesa Sisättö & Johanna Vainikainen; WSOY, 2022) lukemisella. Syksyyn mennessä eteen tuli Tolkienin kirjallisen jäämistön sirpaleista koottu Númenorin tuho (suom. Jaakko Kankaanpää, Kersti Juva & Panu Pekkanen; WSOY, 2023).
Marraskuun pitkinä harmaina viikkoina otin luku-urakakseni lukea Tolkienin tunnetuimmasta teoksesta julkaistun Kersti Juvan tarkistaman uuden suomennoksen. Taru Sormusten herrasta -kokonaisteos, joka on osin tekijänsä kuvittama, tulisi mitä ilmeisimmin olemaan trilogian definitiivinen versio.
Lukiessani huomasin tekeväni vertailua romaanin ja elokuvaohjaaja Peter Jacksonin siitä ohjaaman elokuvasarjan välillä. Jackson halusi saada elokuvilleen yleisöä, joten hänen versiossaan korostuivat eteenpäin vievä kerronnallisuus ja koukuttavuus. Se tarkoitti monien äkkivilkaisulla pitkästyttäviltä tai hänestä itsestään vähemmän kiinnostavilta tuntuvien osuuksien sivuuttamista. Sinne jäivät Tom Bombadil, Hautakerot ja Konnun puhdistus.
Peter Jacksonin sormuselokuvien pääroolissa Frodo Reppulina nähtiin Elijah Wood.
* *
Olen lukenut Taru Sormusten herrasta -trilogian monia kertoja jo 1970-luvulta lähtien. Tuolloin, 1970-luvun puolivälin tietämillä, ei muistaakseni ollut vielä olemassakaan fantasiakirjallisuutta sellaisena kuin se nykymuodossaan tunnetaan.
Silloiselle teinipojalle Taru Sormusten herrasta tarjosi uudenlaisen tavan katsella maailmaa. Aiemmat lukukokemukset sekä historiallisista seikkailuromaaneista että tieteiskirjallisuudesta auttoivat suhtautumaan Tolkienin luomiin maailmoihin fiktiona.
1970-luvulla luin sormustarun väärässä järjestyksessä. Aloitin Kaksi tornia -kirjasta ja ihmettelin, miksen oikein pääse jutun juoneen mukaan.
* *
Uuden, korjatun suomennoksen lukeminen toi mukanaan paremman ymmärryksen siitä, miten Tolkien loi teokseensa syvälle ulottuvan mytologisen kaikupohjan. Sen elokuvasarja hukkaa, koska elokuvat painottuvat narratiiviseen draiviin. Mytologinen kaikupohja ja sen mukana tuleva tietty nykylukijasta kenties vaivaannuttavalta tuntuva paatoksellisuus on vain Tolkienin omaan aikaan ja hänen kirjailijanidentiteettiinsä kuuluvaa juhlavaa vakavuutta. Selvimmin se näkyy teoksen loppupuolen raamatullista kielenkäyttöä lähentelevässä ilmaisussa.
Kielenkäytön vaihtelut raamatullisuudesta muodolliseen tai kansanomaiseen eivät ole sattumaa, olihan Tolkien kielitieteilijä. Vasta aikuisiän Tolkien-lukemiset ovat tuoneet mukanaan ymmärryksen siitä, että pohjimmiltaan kertomuksissa on kyse taruolentojen myyttiseksi ymmärretyn menneisyyden suuntautumisesta kohti nykypäivää ja heikkouksiltaan arkipäiväisten ihmisten maailmaa kohti.
* *
Viime vuosien aikana käynnit Suomen kansallisoopperassa Richard Wagnerin Ring-oopperasarjan esityksissä ovat avanneet Taru Sormusten herrasta -teoksen sormussymboliikkaa toisenlaisiin ulottuvuuksiin. Wagner yhdisteli oopperoihinsa sitä samaa skandinaavista mytologiaa, jonka jälkiä näkyy Tolkieninkin teoksissa. Oppineena Oxfordin miehenä Tolkien yhdisteli surutta vaikutteita eri lähteistä, joita olivat Raamattu ja muinaiset myyttiset kertomukset.
Tolkienin kielenkäytön niin sanottu raamatullisuus on usein muodollisuutta, jolla on tavoiteltu seremoniallista juhlavuutta. Kielen eri rekisterien vaihteluilla on merkitystä, sillä ne ovat ilmaisevia.
* *
Koko juttu – Tolkienin eri teoksiinsa valuttama mielikuvitusmaailman historia, legendat ja myyttinen tarusto, jotka ovat luettavissa teoksista Númenorin tuho, Silmarillion, Hobitti ja Taru Sormusten herrasta – tulevat tietyllä tapaa, lähinnä pintajuoneltaan, kerratuiksi kokonaisuudessaan Taru Sormusten herrasta -teoksen liitteissä.
Tolkienin luomistyön mittakaava mykistää, jälleen kerran. Miten kukaan voi jaksaa, haluta ja paneutua vuosiksi mihinkään näin suurisuuntaiseen kuin Tolkienin luoma maailma keksittyine kansoineen, sivilisaatioineen ja keinotekoisine kielineen on?
Yksityiskohtaiset kartat kertovat omaa kieltään Tolkienin luoman maailman perinpohjaisuudesta.
* *
Esipuheessaan sormustaruun Tolkien sanoo asian yksinkertaisesti: ”Tämä tarina kasvoi kertomisen myötä.” Tarkistettu käännös siistii joitain alkuperäiskäännöksen kömpelyyksiä tai suoranaisia käsittämättömyyksiä elegantimpaan muotoon.
Niin tarkkaan kaikkea ei tullut luettua, että olisin siinä sivussa opetellut Tolkienin keksimiä kieliä. Haltiakielten, quenyan ja sindarin, salat jääkööt kovimmille asianharrastajille. Mutta näinkin ymmärsin taas vähän paremmin mikä niin monia ihmisiä Tolkienin maailmassa kiinnostaa. Mahdollisuus tulla temmatuksi omasta arjesta tyystin poikkeavaan mielikuvitusmaailmaan vetää vieläkin.
Lue Elsa Lindströmin Kulttuuritoimitukseen kirjoittama juttu Kersti Juvasta ja uudesta Taru Sormusten herrasta -suomennoksesta täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Yksinäinen lapsi lettupinon äärellä – arviossa Karolina Ramqvistin Leipää ja maitoa
KIRJAT | Karolina Ramqvistin henkilökohtainen muistelma ruoasta ja syömishäiriöstä valittiin Ruotsissa vuoden parhaaksi.
Suomen lasten ympäristöhistoriasta nauttii myös aikuinen lukija – arviossa Muutosten maa
KIRJAT | Aukeamittain etenevä tietokirja tarjoaa runsaasti kuvia, paljon knoppitietoa ja pitkän kaaren kotimaastamme, jota muokkasi ensin luonto ja sitten yhä voimallisemmin ihminen.
Kun Japani tarttuu kiinni eikä päästä irti – arviossa Henri Hirvenojan runoteos Nousevan auringon otteessa
KIRJAT | Henri Hirvenoja antaa äänen vaihto-oppilaille. Monet Nousevan auringon otteessa -teokset tekstit ovat kuin pienoisnovelleja.
Punni-palkinto Eveliina Talvitielle ja Jani Ikoselle
PALKINNOT | Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnon voitti Eveliina Talvitien kirjoittama ja Jani Ikosen kuvittama Ai niin, minä olen muuten Lee.
