Yksinäinen lapsi lettupinon äärellä – arviossa Karolina Ramqvistin Leipää ja maitoa

Kuvat: Gummerus

Karolina Ramqvist käy muistelmateoksessaan Leipää ja maitoa (suom. Laura Kulmala; Gummerus, 2024) läpi lapsuutensa ruokalajeja ja niihin liittyviä hetkiä ja muistoja hätkähdyttävällä tarkkuudella. Yksinhuoltajaäidin kasvattina ruoka merkitsee Ramqvistille lohtua: tuttu aamiainen luo rutiinia, ja isoäidin pakastimeen leipomat pullat yksinäinen lapsi syö joskus jäisinä.

Jo alusta asti on selvää, että Ramqvistin suhde ruokaan ei ole terve. Hän on perinyt äidiltään inhon rasvaan, kermakakkuihin ja pikaruokaan, mutta ahmii esimerkiksi leipää tai suklaata kykenemättä hillitsemään itseään. Erityisen ristiriitainen suhde Ramqvistilla on lettuihin, joita hänen äitinsä paistaa tyttärelle joutuessaan olemaan yön poissa kotoa. Lettupino merkitsi eroa äidistä, johon Ramqvist oli kiintynyt, mutta hän ei voinut jättää lettuja syömättä.

“En halunnut lettuja, mutta tiesin illasta ennalta varmuudella vain sen, että söisin ne ennemmin tai myöhemmin. Tarvitsin niitä samalla tavoin kuin tarvitsin asunnon valoja, ja ilta järjestyi mielessäni aterian ympärille. Yleensä istuin lattialla ja katsoin lastenohjelmia samalla kun söin. Letut olivat ehtineet jäähtyä ja sokeri oli sulanut. Kiteistä oli irronnut nestettä, ja ne rahisivat kuin pienet hiekanjyvät hampaideni välissä.”

Lettujen lisäksi Ramqvist puhuu usein riisivanukkaasta, jota hänen isovanhempansa hänelle tekivät. Alussa hän kertoo siitä, miten teki riisivanukasta omalle lapselleen halutessaan jakaa tyttärensä kanssa rakastamansa ruokalajin. Ramqvist kuvaa vanukasta niin suurella rakkauden ja kaihon tunteella, että lukija yllättyy kuullessaan, että hän ei halunnut lapsena syödä ruokaa itse. Tarvittiin monta kymmentä yritystä isovanhemmilta, kunnes tyttärentytär vihdoin suostui maistamaan riisivanukasta – ja siitä tuli hänen lempiruokansa. Mutta kun Ramqvistin tytär ei suostu edes maistamaan ruokaa, Ramqvist suuttuu tälle. Ja myöhemmin katuu.

Äiti-tytär-suhde on toinen kirjan keskeisistä teemoista ja suhteista. Ramqvist kuvaa miten ihaili äitiään ja miten koki tämän pettäneen hänet, kun äiti alkoi tapailla miestä, jonka luona tämä vietti öitä vastaamatta puhelimeen. Äiti välittyy kirjassa kylmempänä hahmona kuin isovanhemmat, jotka osoittavat rakkautta hellyydellä ja itsetehdyllä ruualla.

Myös äiti tekee ruokaa, mutta hänen keittiössään oleminen liittyy useimmiten edellämainittuihin lettuihin tai näyttävien illallisten tekemiseen ystäville; äidin ja tyttären yhteiset ateriat jäävät harvemmalle. Mutta kyllä äitikin tytärtään rakastaa.

* *

Ramqvistin teos on kauniisti kerrottu aikamatka ja ruokamatka, joka herkästi herättää lukijan mielessä omia ruokamuistoja – ja pakottaa tämän pohtimaan omaa suhdettaan ruokaan. Ramqvist jättää syömishäiriöstään puhumisen taustalle: sitä on vaikea nimetä, ja vaikka Ramqvist loppujen lopuksi hakeutuu hoitoon, ei hän mene yksityiskohtiin. Mikään nimetty syömishäiriö ei tunnu kuvastavan juuri hänen oireiluaan. Ja vaikka hän kokee parantuneensa, tai ainakin saaneensa ongelman hallintaansa, on hänen suhteensa ruokaan edelleen erilainen kuin muiden hänen ympärillään.

Ramqvist kuvailee ruokaa ja syömisen kokemukisa vavahduttavalla intensiteetillä ja vimmalla. Samalla hän kuitenkin säilyttää teoksessa herkkyyden ja tuo esiin muistojen kauneuden. Välillä teksti kuitenkin katkeilee, poukkoilee, siirtyy muualle, kun toivoisi vielä hieman lisää juuri tästä muistosta ja juuri tästä ruokalajista. Ja kun käsitellään syömishäiriötä, sen tunnistusta, hoitoa, ja parantumista, Ramqvistin ote tuntuu löyhtyvän. Lukiessa toivoisi enemmän uskallusta ja vahvempaa tekstiä teemaan, joka kulkee kirjan läpi – ja johon varmasti moni voi samastua. Itse ainakin samastuin.

* *

Oman lisänsä teokseen tuo sen luokkasidonnaisuus. Ramqvistin isovanhemmat ovat hyvin maanläheisiä ja syövät melko arkista ruokaa. Tunnistan palapaistin ja aamiaisen yksinkertaiset voileivät. Sen sijaan koen hämmennystä, kun Ramqvist kertoo lapsuudessaan syöneensä hummereita tai tuoretta artisokkaa. Itse en ennen yliopistoa edes tiennyt, miltä tuore artisokka näyttää – kunnes ruotsalainen ystäväni kokkasi sitä minulle.

Ei liene sattumaa, että Ramqvistin teosta kehuttiin mestarilliseksi kuvaukseksi Ruotsista, kun taas suomalaisissa arvioissa moni on huomannut yhtymäkohtia Niko Hallikaiseen Suureen märkään salaisuuteen, jossa siinäkin yksinäinen lapsi syö turvaansa. Olisi liioiteltua väittää, että Ramqvist teoksellaan vahvistaa stereotypiaa ruotsalaisista suomalaisia hienostuneempina ja hienostelevampina, mutta välillä lukiessa kiinnittää enemmän huomiota kahden maan eroihin kuin tekstin tarinaan.

Siitä huolimatta Ramqvistin teos on kiehtova ja ajatuksia herättävä. Miten paljon ruoka voikaan merkitä, miten monenlaisia muistoja siihen liittyykään. Ramqvistin tarkka teksti saa kaipaamaan nautinnollista ruokaa ja kokkaamisen tuomaa tyyneyttä. Ja etenkin, jos on itse oireillut syömishäiriön tai vääristyneen ruokasuhteen kanssa, on Ramqvistin empaattinen teksti helpottavaa luettavaa.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua