Unohtamisen yli – Miksi tarvitsemme kirjastoa enemmän kuin koskaan

Stuttgartin kaupunginkirjasto. Kuva: Wiki Commons

Saksalainen filosofi Ernst Cassirer (1874–1945) vieraili ensi kerran Hampurissa Warburgin kirjastossa 1920-luvun alussa. ”En voi koskaan palata tänne, tai eksyn ikuisiksi ajoiksi tähän labyrinttiin”, hän totesi kokoelman hoitajalle, tohtori Fritz Saxlille. 

Niteet eivät olleet aakkosjärjestyksessä, vaan esillä taidehistorioitsija Aby Warburgin (1866–1929) kehittämän ”hyvän naapuruuden” periaatteen mukaisesti kuvaten miten inhimillinen kulttuuri ja sen dynamiikka on historiallisesti rakentunut.  

Kokemus oli Cassirerille järisyttävä, koska kirjaston järjestys muistutti hänen pohdintojaan kulttuurista symbolisten muotojen järjestelmänä. Hän oli alkanut luonnostella näitä ajatuksiaan työmatkoillaan raitiovaunun tungoksessa Berliinissä. No, ensikokemuksesta toivuttuaan Cassirer tietenkin palasi Warburgin kirjastoon ja siitä tuli vuosiksi hänen ajattelunsa keskeinen inspiraation lähde. 

Cassirerille ihminen on symboleja käyttävä olento (animal symbolicum). Symbolisia muotoja ovat muun muassa kieli, tiede, taide ja uskonnot, joiden välityksellä ihminen luo omia merkityksiään. Jaottelu auttaa havainnoimaan erilaisten symbolisten muotojen logiikkaa ja ehtoja maailmassa, jossa ne toimivat rinnakkain. Kuten ”painovoima” ja ”armo”, omissa kielimaailmoissaan. 

Sivistys on tulemista tietoiseksi siitä, miten erilaiset symboliset järjestelmät jäsentävät todellisuutta. Se ei ole vain tietojen kartuttamista ja muodollista oppimista, vaan se on itsereflektiota suhteessa omaan kulttuuriseen ja kognitiiviseen kehykseen. 

* *

Tarkastelen tässä kirjoituksessa kirjastoa kuten se on klassisesti ymmärretty: systemaattisesti järjestettynä kokoelmana sekä oppimisen ja henkisen kehittymisen paikkana. Kirjasto on nykyään muutakin, mutta ilman tätä puolta ei voida puhua kirjastosta. 

Kirjastojen kokoelmat ovat parhaimmillaan erilaisten symbolisten muotojen aarreaittoja. Tätä taustaa vasten on hätkähdyttävää, että kymmenessä vuodessa kuntien kirjakokoelmat ovat vähentyneet kuudella miljoonalla kirjalla. Painettuihin kirjoihin kirjastot käyttivät viime vuonna seitsemän prosenttia kokonaismenoistaan. Kokoelmien kaventuminen merkitsee todellisuuden kaventumista.  

Ongelma ei useinkaan ole vanhojen, usein päällekkäisten niteiden poisto, vaan uutuushankinnan riittämätön taso ja siten kokoelman uusiutumisen hitaus. Se merkitsee sisältöjen monimuotoisuuden köyhtymistä kuten lajien katoaminen merkitsee luonnon köyhtymistä.  

Kirjastot ovat aineistovalinnassaan kustantamojen yhä yksipuolisemmaksi moititun tarjonnan varassa. Niin toivottavaa kuin kustantamojen laaja-alaisempi kulttuuriote olisikin, useille kirjastoille se merkitsisi nykytilanteessa ilmestyvän kirjallisuuden entistä suurempaa aukkoa valikoimissa, koska rahaa ei ole. 

Kirjastot ovat lakisääteinen palvelu, mutta normit tai suositukset vuosittaisten hankintojen tasosta loistavat poissaolollaan. Sellaisista on myös turha uneksia: elämme normien purkamisen aikaa. 

Tilastot tuovat vahvasti esiin, että kirjastojen lainausaste noudattelee suurelta osin kirjahankintojen tasoa. Myönteisenä esimerkkinä kirjastojen priorisointi lastenkirjoihin näkyy tilastoissa kasvavina lainauslukuina. Jos tämä puoli ei ole kunnossa, kirjastojen muu kiitettävän aktiivinen kirjallisuustyö ei auta tilannetta pelastamaan.  

Kirjastot ovat maksuttomia, kaikille avoimia tiloja. Kirjastoideologiassa on tänäkin päivänä keskeistä tasa-arvo, saavutettavuus ja elinikäinen oppiminen. Kirjasto ei kehity tyhjiössä, vaan muuttuva yhteiskunta ja teknologinen kehitys määrittää ja haastaa jatkuvasti sen roolia uudelleen. Tänään se elää tekoälyn, hakukoneiden ja sähköisten aineistojen maailmassa ”ekologisessa lokerossaan”. Asema on toinen kuin kirjapainotaidon valtakaudella.  

Käyttäjän arjessa kirjoitetun ja puhutun tekstin eri mediamuodot lomittuvat. Itselläni kirjojen suoratoistopalvelu, painetut kirjat, podcastit, tekoäly ja digitaaliset lehdet muodostavat vyyhdin, jossa yksi asia johtaa usein toiseen. Kirjastoon se johtaa yleensä pari kertaa viikossa. 

Kirjallisuuden suoratoistopalveluita on perustellusti kritisoitu kirjallisuuden ”halpuutuksen” vuoksi. Kuitenkin kuihtuvan kirjakauppaverkoston, kirjaston kapenevien kokoelmien ja pitkien varausjonojen aikana ne ovat kirjallisuutta harrastavalle lukijalle tärkeitä foorumeja seurata kirjallisuutta. Ne pitävät osaltaan kirjallisuutta esillä yhteiskunnassa, ihmisten arjessa. Jos niitä ei olisi, kirjallisuus olisi huomattavasti enemmän marginaalissa.

Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Tampereen pääkirjasto Metso valmistui vuonna 1986. Kuva: Ulla-Maija Svärd

* *

Suomalainen kirjastolaitoksen vahvuus on, että pyrkiessään monipuolisuuteen, se on samalla maanläheinen ja elitismiä vierastava. Kulttuurijulkisuuden taipumus eroja tekevään, korostuneen arvottavaan puheenparteen on kirjastoissa ylitetty. Lukija luo vapaasti omia merkityksiään. Tämä ruohonjuuritason tuntuma on keskeistä kirjastojen jatkuvan suosion taustalla. 

Kansansuosion kääntöpuoli on, että kun kirjastot halataan erilaisissa palvelukyselyissä miltei hengiltä, kehittymisen kannalta välttämätön kriittinen itsereflektio jää helposti puolitiehen. Kirjasto on niin hieno idea, että se jo mielikuvana luo ympärilleen hymistelyn kehän, vaikka aineistomäärärahoista olisi kadonnut puolet, henkilöstöä olisi vähennetty minimiin, eikä kirjaston johdossa olisi kirjallisuuteen ja kulttuuriin perehtynyttä kokopäiväistä johtajaa. Kirjastoa rakastetaan, kunnes sitä ei ole. 

Kirjastoilla on usein huutava rahapula ja ne tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen. Samalla niiden on julkisrahoitteisena kyettävä priorisoimaan läpinäkyvästi toimintansa, kuten ne ovat esimerkiksi lasten lukuharrastusta painottaen tehneet.  

Autoritaarisissa maissa viranomaiset tekevät iskuja kirjastoihin, kustantamoihin ja kirjakauppoihin ja takavarikoivat nimekkeitä. Liberaalidemokratiassa tarjonnan kaventuminen tapahtuu kysyntäperusteisesti tai sivistyksellisen näköalattomuuden vuoksi.  

Kirjaston kokoelmien parissa vaeltelu on parhaimmillaan kuin vaeltelua sienimetsässä. Kirjastossa käynti on erilainen aistikokemus kuin verkon selailu kotisohvalla. Ei ole yhdentekevää, miten suunnistamme tiedon verkostoissa. Kirjastojen nykyinen pitkälti uutuuksien varaamiseen perustuva pika-asiointi ohjaa huomaamatta kirjaston käyttöä entistä harvempiin nimekkeisiin, tuttuun ja turvalliseen.  

Ihmisellä on usein vahva tarve myös ylittää rajojaan. Neurotieteilijä Charan Ranganathin mukaan inhimilliselle edistykselle on keskeistä uteliaisuus, motivaatio hakea tietoa:

”Hienoimmat saavutuksemme kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa, kaikki löydöt, jotka olemme tehneet tutkiessamme tieteen ja tunnetun maailmankaikkeuden rajaseutuja, saattavat hyvinkin juontaa juurensa siihen, kuinka reagoimme odottamattomaan ja sisäsyntyiseen tarpeeseemme löytää vastauksia ja näiden väliseen yhteyteen.”  

Sen sijaan reagoimattomuus uuteen ja yllättävään saattaa Ranganathin mukaan olla varhainen indikaattori Alzheimer-riskistä. Ilman inhimillistä uteliaisuutta tuskin kirjastoillakaan olisi vuosituhantista historiaa.   

Olisiko niin, että henkinen ”Alzheimer” voi koskea myös kulttuuria ja yhteiskuntia. Suomen tämän hetken käpertynyt henkinen ilmapiiri on vaaravyöhykettä myös tässä mielessä. Sivistyksessä on kyse sisäistetyistä arvoista, jotka ilmenevät käytännön toiminnassa. 

* *

Maapallo elää valtaisien haasteiden edessä ilmastonmuutoksineen, sotineen ja vihanpitoineen leireihin jakaantuneessa maailmassa. Ihmisen moraalinen kehitys ei ole pysynyt kehityksen tahdissa mukana, kun metsästäjä-keräilijän aivoilla pitäisi kehittää globaalia tietoisuutta.  

Psykologi ja filosofi Joshua D. Greene on todennut, että ihmisen kyky intuitiivisesti vastata nykyisiin globaaleihin ongelmiin edellyttäisi kognitiivista ihmettä. Lääkkeeksi on ehdotettu Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin ”hidasta ajattelua”.   

Tiede, laatujournalismi, kirjallisuus, taide ja kirjastot edustavat parhaimmillaan mielen hajaannuksen vastavoimia, monimuotoisuutta ja ”hidasta ajattelua”. Tästä nopeatempoinen aikakausi yrittää ravistella niitä irti. Elämme totuuden muuntelun ja tunneperäisen mielikuvatuotannon aikaa. 

Epävarmoina aikoina ihmisiä ohjataan riviin, yhdenmukaisiin mielipiteisiin ja tarinoihin. Tutkimuksissa on havaittu, että ryhmän vuorovaikutuksessa kollektiivisilla muistoilla on taipumus yksipuolistua, jolloin yksilötason muistot karsiutuvat. Siksi tarvitsemme kulttuurin vahvaa monimuotoisuutta. Henkinen vapaus ja itsenäinen ajattelu edellyttävät paitsi herkkiä tuntosarvia myös taitoa ottaa etäisyyttä aikaan. 

Ajatukset eivät siten synny vain ajattelemalla tai lukemalla, vaan ihmisen aistimellisessa toiminnassa laajemmin. Sisäisten ja ulkoisten maailmojen jatkuvan peilaavuuden ja vuorovaikutuksen vuoksi on kaikkea muuta kuin samantekevää, miten arjessa toimimme ja mihin suuntaamme kiinnostuksemme.  

Filosofi Cassirerin humanismin tapa nähdä tietoisuus pelkän vastaanottamisen sijaan myös aktiivisena merkitysten tuottajana saa vahvistusta nykyajan neurologiasta. Neurotieteilijä Anil Seth pelkistää, että olemme taipuvaisia ajattelemaan havainnon tapahtuvan ”ulkoa sisään”, mutta se pääosin tapahtuu ”sisältä ulos”. Mielikuvitus on aina mukana havainnossa.

Admontin luostarin kirjastoa Itävallassa pidetään yhtenä maailman kauneimmista kirjastoista. Kuva: Wiki Commons

* *

Taiteen kokemisessa puhutaan ”katsojan osuudesta”. Taidekokemus välittyy oman elämänkokemuksemme läpi. Ilmiö toimii myös toisin päin. Taide eri muodossaan vaikuttaa tapaamme havainnoida ja ympäristön tulkintaamme.

Aivotutkija Riitta Hari kirjoittaa: ”Kirjallisuus, kuvataide, elokuvat ja valokuvaus eivät ainoastaan kuvaa ja dokumentoi ympäristöämme vaan myös muokkaavat tapaa, jolla sen näemme ja koemme.”                                              

Kaikesta lukemastamme kehittyy jokaiselle ainutlaatuinen ”sisäinen kirjasto” kuten mieleen kertyy arkisto kokemuksistamme.

Kirjailija Maritta Lintusen romaanissa Sata auringonkiertoa (2023) on hieno kuvaus lukijan sisäisen maailman kasvusta:

”Salissa vallitsi hämäränkirkas pyhyyden tunne. Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan. Maailmani paisui, minuun kasvoi uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi.” 

Lukemisen avulla ihminen luo merkityksiä ja avartaa näköalaansa. Parhaimmillaan se auttaa liikkumaan tiedon ja elämysten hyllyvällä suolla, ymmärtämään erilaisia ihmisiä, symbolijärjestelmiä ja asioiden suhteita. Kuten filosofi Ernst Cassirer alkoi hahmotella raitiovaunussa reilu sata vuotta sitten. 

Ernst Cassirerin kaltaiset kulttuurihahmot ovat katoavia dinosauruksia, mutta heitä ei ole syytä unohtaa. Ohipuhumisen maailmassa erilaisten symbolisten muotojen hahmottaminen luo ymmärrystä erilaisten maailmankatsomusten välillä.  

Ernst Cassirer näki Warburgin kirjaston fyysisenä ilmentymänä sen, mitä ajattelussaan ja mielikuvituksessaan tavoitteli. Kirjastot ovat fyysisiä paikkoja ja henkisiä todellisuuksia.

Kulttuurifilosofi Wolfram Eilenberger kirjoittaa kauniisti: ”Oikein ymmärrettynä kirjasto ei ole vähempää kuin utopia yhteisyydestä ja keskinäisestä riippuvuudesta, jonka huomaaminen ja tunnustaminen ei toisinaan vaadi kuin pienen askeleen tai hypyn unohduksen vesien ylitse.” Tällaisia hyppyjä unohduksen yli tarvitsemme enemmän kuin koskaan.  

Jari Paavonheimo 

* *

Lähteet

• Wolfram Eilenberger: Taikurien aika – filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929 (2018 / suom. Tommi Uschanov; Siltala, 2019). Ernst Cassireria koskevat tiedot. 
• Riitta Hari: Jos sinulla olisi kanan aivot – kiehtovia kysymyksiä aivoista ja mielestä (Gaudeamus, 2025) 
• Teea Hortetmäki, Markku Oksanen & Mikko Puumala (toim.): Kestävyyden filosofia (Gaudeamus, 2025) 
• Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY, 2023)
• Charan Ranganath: Miten muisti toimii (suom. Sirpa Parviainen; Atena, 2025) 
• Adam Zeman: The Shape of Things Unseen – A New Science of Imagination (Bloomsbury Circus, 2025) 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua