”Kirsi Kunnasta tarvittaisiin taas” – tuore essee ja 17 vuoden takainen haastattelu avaavat kirjailijan ajattelua

15.11.2021

Kirsi Kunnas kotonaan vuonna 2004. Kuva: Pertti Julkunen

HENKILÖ | ”Suomessa sellaiset sanat kuin ’vastuullisuus’ ja ’kestävä’ muuttuivat 2010-luvulla saastuneeksi ilmaksi, jota ei pääse syksyllä 2021 pakoon missään”, Pertti Julkunen kirjoittaa tyhjennettyjä käsitteitä ja edesmenneen Kirsi Kunnaksen suomen kielen puolesta käymää taistelua käsittelevässä esseessä. Sen perään saadaan lukea, mitä Kunnas kertoi 80-vuotishaastattelussaan joulukuussa 2004.

Vaimoni ja minä keskustelimme aamuteellä 9.11.2021 Kirsi Kunnaksesta (1924–2021). Tasan 17 vuotta aikaisemmin olin keskustellut Kunnaksen itsensä kanssa ja tehnyt hänestä haastattelun, josta Karjalainen ja Kouvolan Sanomat julkaisivat katkelmat. Kunnas puhui taistelusta kielen puolesta ideologiaa vastaan. Kieli oli hänelle tärkeintä.

Suurvoitto suomen puolesta saatiin 1950-luvun alussa. Modernilla runoilija Kirsi Kunnaksella oli voitossa monin verroin suurempi ansio kuin pystytään kuvittelemaan. Myöhempinä vuosikymmeninä ideologia pyrki tietysti uudelleen totaaliseen valtaan, joten Kunnas kävi uusiin otteluihin ja uusiin voittoihin. Nyt aamuteellä ihmettelin, miten tyytyväinen Kunnas oli tuolloin voittoihinsa ja miten tyytyväinen minä olin haastattelijana hänen tyytyväisyyteensä.

”Nyt runoilijan pitäisi herätä ja nousta Tuonen kunnailta uusiin voittoihin ajattelun mahdollisuuksien puolesta”, sanoin puolisolleni.

”Ei onnistu”, vastasi vaimoni. ”Kieli on nyt kuin saastutettua ilmaa, sitä on pakko hengittää”, hän jatkoi.

* *

Sodan ja sotaa edeltäneen ajan kieli, josta Kunnas kertoo saaneensa nuorena runoilijana niskalenkin, oli sananmukaisesti totaalista, koska kielen tyhjät käsitteet olivat mukana jokaisessa tilanteessa, jossa käsiteltiin niin sanotusti yhteisiä asioita. Järjestelmän virallisesta sfääristä ne tunkeutuivat ihmisten elämismaailmaan ja pyrkivät hallinnoimaan sitä. Koska yhdet ja samat käsitteet pätivät kaikkeen, ne eivät eronneet toisistaan eivätkä siis tarkoittaneet mitään. Tyhjennetyt käsitteet saivat vahinkoa aikaan juuri siksi, että ne olivat tyhjiä.

Kunnaksen muistelu herätti aamuteellämme kaksi ajankohtaista kysymystä. Onko uskottavaa, että totaalisesti ideologisoiva kieli on tullut takaisin, ja että se on tapahtunut vasta vuoden 2004 jälkeen? Ja toisaalta: onko ideologian kieli ollut välillä ollenkaan poissa totaalisesta tilanteenhallinnasta?

* *

Pidin perjantaina 5.11.2021 Tampereen yliopiston kirjaston valtaustapahtumassa puheen, joka keskeytettiin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan tutkimusjohtaja Matti Hyvärisen käskystä. Opiskelijat olivat järjestäneet valtauksen vastalauseeksi yliopiston johdon suunnitelmalle hävittää yliopiston kirjasto ja muita kiinteistöjä sekä sanoa irti iso joukko henkilökuntaa. Olisin puhunut vahingoista, joita yliopiston johdon käyttämän tyhjiin abstraktioihin perustuva kieli aiheuttaa yhteiskunnalle.

Tampereen yliopiston tapaus tarjoaa värikkään esimerkin ideologian kielen tuhoisuudesta. Se saa ajattelemaan, että kyllä ideologia on ehkä hyvinkin saanut takaisin entisen voimansa, ja voimaantuminen on hyvinkin voinut tapahtua vasta vuoden 2004 jälkeen.

Simone Weil puhuu toista maailmansotaa edeltäneitä tapahtumia analysoidessaan käsitteiden tyhjenemisen seurauksista. Weilin mukaan se absolutisoiva tapa, jolla näitä käsitteitä käytetään poliittisessa puheessa, riistää niiltä kaikki nimettävissä olevat viittauskohteet. Niiden merkityspotentiaalista tulee näin rajaton siten, että millä tahansa voidaan perustelle mitä tahansa. Weilin mielestä rajoittamattoman väkivallan ennakkoehtona ovat rajattoman puhumisen muodot, joissa toimintaa ohjaavat sanat ensin poistetaan vanhoista käyttökonteksteistaan ja sitten absolutisoidaan tavalla, joka rappeuttaa ne puhtaaksi fantasmaksi. (Eilenberger 2021, 168).

Kirsi Kunnas päätyi vuoden 2004 keskustelussamme samaan päätelmään kuin Weil nyt Wolfram Eilenbergerin kirjassa. Ideologisoitujen käsitteiden voima on juuri siinä, että ne eivät tarkoita mitään. Mitään tarkoittamattomat käsitteet eivät välttämättä ole vain selittelyjä väkivallan ja muun vahingonteon oikeuttamiseksi, vaan ne luovat ihmisten välille suhteita, jotka tuottavat väkivaltaa välttämättä.

* *

Suomessa sellaiset sanat kuin ”vastuullisuus” ja ”kestävä” muuttuivat 2010-luvulla saastuneeksi ilmaksi, jota ei pääse syksyllä 2021 pakoon missään ja johon on siis pakko jossakin määrin turtua. Ne yskittävät vasta, kun yliannokset pöhisevät, kuten tapahtuu Tampereen säätiöyliopistossa, jossa johto perustelee kirjaston hävittämisen kertomalla tarkastelevansa strategiassaan vastuullisuuden alalajeja ja toteamalla, että tarkastelu ”nivoutuu hyvin yliopiston tavoitteeseen, eli rakentaa yhdessä kestävää maailmaa”.

Johtajien pöhinä tarjoaa esimerkin Kunnaksen ja Weilin tarkoittamasta tyhjien käsitteiden ja aiheutettujen vahinkojen järjestyksestä. Kieli on ensin. On ensin omaksuttava eroja tekemätön ja rajoja tuntematon, kuulijan arvostelukyvyttömyyteen luottava ja puhujalle arvostelukyvyttömyyttä tuottava kieli. Pahanteko käy päinsä vasta, kun pöhinä on pilannut vuorovaikutuksen tavat.

Kun rajallisesta käyttökontekstistaan irronnut käsite käy kaikkien asioiden perusteluksi, se ei siedä loukkauksia. Tampereen säätiöyliopiston yksitoista perustajaisää ja yksi perustajaäiti vaativat Aamulehden yleisönosastossa 29.10.2021, että yliopiston hallitukselle on annettava työrauha. Rauhan menetyksen syyksi perustajat ilmoittivat Aamulehdessä 21.10.2021 ilmestyneen artikkelin, jossa ”Tampereen yliopiston sisäinen kädenvääntö saa jo suhteettomasti palstatilaa”.

Suhteettomuus löytyi nopeasti, sillä toimittaja Markus Määttäsen artikkelissa haastateltiin neljää yliopistoyhteisön jäsentä, joista yksi esitti yliopiston johdon toimista kriittisiä kommentteja. Ideologia ei saa työrauhaa siellä, missä sananvapautta on havaittavissa.

* *

Vaimoni ja minä tulemme teen jäähtyessä siihen kieltämättä epämääräisesti perusteltuun tulokseen, että kyllä totaalinen ideologia oli suomesta poissa joitakin vuosikymmeniä, vaikkakin se pyrki koko ajan takaisin. Vuonna 2004 kirjoittamani haastatteluteksti kertoo mielestäni yllättävänkin osuvasti, miten monella suunnalla Kunnas oli kampittamassa ideologiaa. Hän esimerkiksi toimi vuosina 1975—1980 sananvapausjärjestö PENin Suomen puheenjohtajana. Kunnas puolusti sananvapautta, uhattiinpa sitä piiloisesti ja automatisoituneesti tai vuoden 2021 yliopistotyyliin avoimesti.

Kunnas kohotti vuoden 2004 keskustelussamme kielen elinmahdollisuudet näkökulmaksi, josta hän tarkasteli muita esiin nostamiamme asioita. Satuja on luettava lapsille, jotta he pääsisivät jatkamaan siitä, mihin loru kulloinkin loppuu ja pitäisivät hauskaa omien itsenäisesti ajateltujen ajatustensa kanssa. Lasten valistamispyrkimyksiä vastaan Kunnas kävi kamppailun ja voitti senkin.

Kielestä oli kyse myös perinnepolitiikassa. Kunnas pyysi aikuisiakin kaupunkilaisia kuuntelemaan sitä kulttuuriperinteen kieltä, jota rakennettu ympäristö voi puhua. Tässä hän joutui vastatusten kieltä tappavan byrokratian kanssa. Siinä tuli voittoja ja tappioita.

Tamperelaisilla ei olisi kauppahallia, jos heillä ei olisi ollut voittoisaa Kirsi Kunnasta. Toisaalta oli valitettavasti niin, että Tampereen kansallismaisemaan kuuluneen värjäämörakennuksen tuhoamista valmisteltiin samoina hetkinä, kun Kunnas kertoi minulle, miten kaupunki puhuttelee ihmisiä, jos sen annetaan puhutella.

Tätä kirjoittaessani Tampereen kaupunki uhkaa pilata Pyynikintorin alueen kaupunkikulttuurisen kokonaisuuden rakentamalla Heinäpuiston päälle kerrostalon. Kulttuuriperinnettä ei vieläkään hyväksytä hyvän elämän välttämättömyydeksi.

* *

Kirsi Kunnas syntyi Helsingissä ja muutti Tampereelle vuonna 1957. Hänen huolenaiheensa oli universaali, ja hän toimi ajan- ja paikankohtaisesti. Ainakin meistä, jotka emme tunteneet häntä läheisesti, hänen toimensa tuntuivat huolettomilta, huumorintäyteisiltä ja käsittämättömän tarmokkailta. Hän tuntui vaikuttavan Tampereella elämää puhaltavasti jokseenkin kaikkiin hyviin asioihin. Tuntui myös siltä, että hän sai Tampereen vaikuttamaan elävöittävästi muuhun maailmaan. Se ei ollut ”vetovoimaa” eikä ”pitovoimaa” vaan hyvän elämän luomista ketään vetämättä, vedättämättä tai pidättelemättä.

Hyväksi pieneksi esimerkiksi kelvannee suomirock. Juice Leskinen imi vaikutteita Tiitiäisen satupuusta (Ahola 2021). Hyvää englantia puhunut Leskinen lauloi suomeksi, kun vähän aikaisemmin monet bändit olivat täysin kielitaidottomia ja käyttivät silti englantia ”biiseissään”. Myös normaalit eput Martti Syrjä ja Mikko Syrjä ovat ehkä saattaneet saada vaikutteita Kirsi Kunnakselta. Siitä emme voi tietää mitään. Kunnaksen usein tavannut Tamperelaisen päätoimittaja Petteri Mäkinen nimittäin kertoo, että Kunnas katkaisi alkuunsa kaikki uumoilut vaikutuksestaan Eppu Normaali -yhtyeen riimeihin.

”Kielen oivalluksista pitää palkita oivaltajaa. Ehkä tämä on loppujen lopuksi tärkein osa Kirsi Kunnaksen perintöä”, tuumaa Mäkinen.

Ansio oivalluksesta kuuluu oivaltajalle eikä muille, ja jos näin ei ole, niin oivalluksia ei ole olemassakaan ja kieli kuolee yleisen ja yhtäläisen ideologian alle yhdessä itsenäisen tahdon kanssa.

* *

Kirsi Kunnaksen antaman haastattelun uskallusta antava muisteleminen ja Tampereen yliopiston johdon edessä tuntemani voimia uuvuttava kauhu sattuivat samoille päiville. Yliopisto päättää kirjaston tuhosta 12.11.2021, eli samoihin aikoihin, kun kirjoitan tätä virkettä. Kirjastonsa tuhoamalla yliopisto voi hyvinkin päästä haaveidensa mukaisesti kansainväliseksi vaikuttajaksi saamalla paljon vahinkoa aikaan.

Lohdullista on, että itsenäisen ajattelun tuhoamiseen tarvitaan raskas institutionaalinen koneisto, samalla kun yksi melko pienikokoinen nainen voi saada itsenäisen tahtonsa varassa paljon hyvää aikaan ajattelun vapauttamiseksi.

Pertti Julkunen

Alla Kirsi Kunnaksen 80-vuotishaastattelu joulukuulta 2004. Kouvolan Sanomat ja Karjalainen julkaisivat katkelman haastattelusta Kunnaksen 80-vuotispäivänä 14.12.2004.

Runoilija Kirsi Kunnas puhuu lapsessa kasvavalle aikuiselle ja aikuiseen piiloutuneelle lapselle

  • Kirjailijan tehtävänä on vapauttaa lukijansa autoritaarisesta ajattelusta.
  • Kaavamainen massa-ajattelu rumentaa kaupungit ja väsyttää ihmiset.
  • Kulttuurin elämälle on tärkeintä, että lapsille luetaan ääneen satuja ja runoja.

Pertti Julkunen, teksti

Kirsi Kunnas on suomalaisen lastenkirjallisuuden uudistaja. Samalla hän on aikuisille kirjoittava lyyrikko, yksi 1950-luvun modernismin perustajista. Kunnas on myös perinnepoliitikko, kaupunkien historiallisen identiteetin ja kaupunkielämän elävyyden puolustaja.

Kunnas asuu vanhassa kivitalossa Tampereen keskustassa yhdessä miehensä, kirjailija Jaakko Syrjän kanssa. Paikka on yksi niistä, joita tekee mieli sanoa kaupungin parhaaksi. Takana on Keskustori, vieressä Kehräsaari ja edessä Laukontori ja Ratinan suvannon ranta, josta kesän sisävesilaivoja lähtee etelään.

Laukontorin kulmalla on helppo virittäytyä runoilija Kirsi Kunnaksen elämäkerran yleistunnelmaan. Tunnelmassa tuntuu taistelu huumorin, työn ilon ja vapauden puolesta.

Kysyn, mitkä ovat olleet kielen uudistajan elämän kohokohtia? Kunnas sanoo, että elämästä on vaikea ottaa erikseen mitään huippuhetkiä. On ollut työonnea, perheonnea, kaupunkionnea ja luonto-onnea.

Kirsi Kunnas kamppailee työssään kaavoittunutta kieltä vastaan. Jos mennyttä muistelee tästä näkökulmasta, niin se sisältää neljä suurta voittoa. Ensimmäinen tuli hyökkäyksessä sodan ja kansallisen propagandan kaavoittaman kielen kimppuun. Se tapahtui 1950-luvun alussa, kun Kunnas osallistui modernin lyriikan luomiseen Helsingissä. Vuonna 1957 hän muutti Tampereelle ja alkoi uudistaa lastenkirjallisuutta. Kolmas voitto tuli 1970-luvun alussa. Byrokraattinen ja taloudellinen väkivalta yritti tuhota silloin sen kielen, jota kaupungin historialliset rakennukset puhuvat. Neljäs ottelu käytiin samalla vuosikymmenellä, kun ideologinen ja poliittinen kieli yritti uusvalistuksen muodossa revanssia lastenkirjallisuudessa. Kunnas vastasi kirjoittamalla Kani Koipeliinin kuperkeikat.

Luottavainen omenapuu

Aloitamme keskustelun kirjailijantyön alusta. ”Villiomenapuu” ilmestyi vuonna 1947. Kerron tekijälle lukuelämyksistäni. Hän hymähtää monimielisen hyväksyvästi sille, miten vaikuttunut olen siitä, että tiedän lukevani 22-vuotiaan naisen tekstiä. Nuori esikoisrunoilija käsittelee hyvin vakavia asioita: elämää, kuolemaa, yhteyttä maahan, luovuuden tuskaa, meren aaltoja. Hänellä on humoristeille ominainen kyky sietää vakavuutta. Samalla teoksessa kuultaa hyvin erikoislaatuinen luottavaisuuden mieliala. Miten lukuelämykseni vastaa Teidän muistojanne teoksen kirjoittamisesta?

– No, minä olin ollut rintamalla vuonna 1943, Lieksan takana Repolassa. Sieltä minä sain keuhkovian ja olin parantolassa hoidettavana vuosina 1944, 1945 ja 1946, joten elämä oli jo näyttänyt kovaakin pintaansa.

– Keuhkotauti oli vielä silloin runoilijoiden kohtalontauti ja monet kuolivat siihen nuorina. Äiti sanoi minulle, että ne kuolevat, jotka heittäytyvät traagiseen itsesääliin ja alkavat ruikuttaa. ”Sinä et kyllä rupea miksikään uudeksi saimaharmajaksi”.

– Niin minä sitten päätin jatkaa elämistä. Kirjoitin Villiomenapuun siinä mielialassa. Siinä syntyi se runon luottavainen henki, josta mainitsitte.

Tehän olitte siihen aikaan Edith Södergranin ihailija? Hänkin kuoli keuhkotautiin…

– Kyllä, Södergran on niissä runon kuvioissa mukana. Villiomenapuu ei muutenkaan ole vielä 1950-lukua eikä sen tyylilaji ole modernismia. Se ei ole vielä myöskään tietoista sodan kielen murtamista. Uivat saaret ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Se oli jo irrottautumista, uuden kielen etsimistä. Siinä oli kielen murrosta ja sodan maailman ulkopuolelle astumista. Nuori polvi hahmotti silloin minän ja maailman suhdetta.

– Sota-ajan kieli oli autoritääristä, kaavamaista ja valheellista massakieltä. Viisikymmenluvun modernismin tarkoituksena oli elävän kielen luominen ja maailman avaaminen.

Miten vanhan kielen kimppuun tehty hyökkäys onnistui. Voititteko vanhan vallan? Kunnas vastaa epäröimättä:

– Voitimme. Ei kukaan enää kirjoita sellaisella kielellä. Nuoriso tietysti ivaa aina vanhempia polvia, mutta kyllä silloin tosiaan saatiin aikaan harvinaisen suuri muutos ajatteluun kielessä ja muodossa.

Kysyn helsinkiläisen modernismin suhdetta ajankohdan tamperelaiseen kirjallisuuteen. Minkälaisiksi Te muistatte 1950-luvun modernistien ja niin sanottujen realistien suhteet? Oliko paljon puhuttu skisma olemassa?

– Kyllä skismaa oli, mutta se ei koskenut suhdetta sodan kieleen. Esimerkiksi Väinö Linna oli aivan samalla asialla kuin mekin. Myös hän oli sodan valheellisen kielen paljastaja.

Lapsi on aikuisen opettaja

Kirsi Kunnaksen elämässä tapahtui paljon toimeliaana vuonna 1956. Vaeltanut ilmestyi. Sen kirjoittaja kiinnostui andalusialaisesta Federico Garcia Lorcasta. Kunnas toimitti Aarteiden kirjan, kirjoitti teatteriarvosteluja ja otti käännöstöitä. Hän meni naimisiin Jaakko Syrjän kanssa ja muutti Helsingistä Tampereelle. Hän ryhtyi lastenkirjailijaksi, aivan äkkiä. Tapahtui jonkinlainen ”niksaus”. Ja äkkiä Kirsi Kunnas on lastenkirjailija. Tiitiäisen satupuu ilmestyi.

– Elävä lastenrunous puuttui Suomesta melkein kokonaan. Joitakin hyviä, lasten filosofisia taitoja kunnioittavia klassikoita tietysti oli. Uudemmassa lastenkirjallisuudessa kieli oli kaavamaista, ylhäältä alaspäin katsovaa.

Lastenkirjallisuudessa kielen elvyttäminen oli vielä haastavampi tehtävä kuin keskeislyriikassa:

– Lapset ovat paljon fiksumpia kuin aikuiset yleensä luulevat. Lapsille kirjoittaminen on siinä mielessä vaativaa työtä, että siinä joutuu koko ajan kuuntelemaan tarkasti itsessään olevaa lasta. Siinä joutuu koko ajan pohtimaan omaa kieltään. Miksi minä teen juuri tällaisia lauseita, enkä jotakin muuta?

Näin unta, että näen unta

Kirsi Kunnas huomasi lapsena jatkuvan kuvan. Siis loppumattoman sarjan, jossa kuvan sisällä on kuva. Se oli pesuainemainos. Siinä oli pyykkäri ja pesuainepaketti, jossa oli pyykkäri ja pesuainepaketti. Lapsi jatkaa mielessään: ”ja jossa oli”…

Muistan Tiitiäisen tuluskukkarosta hienostuneen muunnelman, joka alkaa siitä, että on avain, mutta ei lukkoa ja päättyy oven ja talon kautta siihen, että on lukko, mutta ei avainta. Siitä tulee äärettömän suoran sijasta ikuinen ympyrä.

Muistelen ääneen, miten elämyksellisesti suurenmoista kansakoulun pihalla oli keskustella ”näen sellaista unta, että näen sellaista unta” -äärettömyysleikkiä. Erityisen herkkä vaihe oli kääntää suuntaa ja sanoa, että olen joskus aikaisemmin nähnyt unta siitä, että näen nyt unta siitä, että näen unta. Syntyi hyvä ongelma: kääntyykö suunta itse asiassa sittenkään mihinkään? Aika ja ajan suunta joutui seitsenvuotiaiden hyvällä asenteella tehdyn ihmettelyn kohteeksi.

Kirsi Kunnas muistaa saman unileikin. Lastenrunous on hänelle filosofista runoutta koska lapsenelämä on filosofista elämää. Lapsi kysyy: ”miksi?”

– Lasten kirjallisuus käsittelee filosofisia ongelmia. Satu on yksi filosofisten ongelmien käsittelyn tyylivalinta, runo on toinen.

– Lastenkirjallisuuden ei tarvitse olla ollenkaan opettavaista. Kielikin köyhtyy opettavaisessa projektissa. Opettavaisuuden pitää antaa kulkea toisinpäin. Lapsi on aikuisen opettaja.

Lapsi ei kaipaa valistusta

Autoritäärisyyden ja valheellisuuden sulamisessa koitti eräänlainen takatalvi noin kaksikymmentä vuotta Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun ilmestymisen jälkeen.

– Koitti kulttuurisen uusvalistuksen aika. Se jäi onneksi lyhyeksi. Silloin laskettiin sanojen frekvenssejä lastenkirjallisuudessa. Jotkut sanat olivat suotavia, toiset taas ei-toivottavia. Uusien sanojen käytössä olisi pitänyt olla hyvin varovainen.

– Ei lapsia voi varjella maailmalta. Ei lapsille saa valehdella. Eihän mikään ole lapsesta hienompaa kuin uusi sana!

Muistelemme ääneen, miten opettelimme pikkulapsena uusien sanojen käyttötapoja. ”Ehkän” harjoittelu tulee hyvin elävästi mieleeni. Kirsi Kunnas ymmärtää täysin, mitä tarkoitan ja innostuu mukaan ”ehkään”. Hän tekee laajan kaaren kädellään, ottaa mahtipontisen lapsenilmeen ja lausuu ”ehkä” juuri siinä sanan uuden käyttötavan haltuunoton herkänylpeässä hengessä, jota hain mielessäni.

– Ja ”joskus” on jännä sana. Joskus täytyy miettiä, mitä ”joskus” tarkoittaa, kun sanoo ”joskus”!

Ihmettelemme, miksi monet aikuiset kohtelevat lapsia sillä tavalla, kuin eivät muistaisi omaa lapsuuttaan. Se on maailman umpioimista ja kummallista pelkuruutta.

Väkivallan kieli kaupungissa

Muistia hävitetään ja maailmaa mykistetään myös rakennuksia tuhoamalla. Kirsi Kunnas toimi Pirkanmaan Perinnepoliittisen yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana. Toiminta alkoi vuonna 1972.

– Kyse oli aluksi ennen kaikkea yhdestä asiasta, siitä että Tampereen kauppahalli saataisiin pelastetuksi. Se pelastettiin. Siinä on suuri ansio nuorempien polvien käymillä uusintaotteluilla.

– Tuli myös tappioita. Taistelu Verkatehtaasta hävittiin, mutta sota voitettiin. Syntyi uusi motiivi pelastaa Tampereen historiallinen identiteetti. Historiatyö saatiin henkiin. Kaupunki oli silloin hirveässä vaarassa. Esimerkiksi raatihuone oli ollut menossa jo 60-luvulla!

Nyt on menossa vanha värjäämö. Elementtivuokratalo halutaan rakentaa Tampereen kansallismaiseman historiallisesti arvokkaimmalle paikalle! Ehdottomasti juuri sinne, ei minnekään muualle. Mitä ajattelette asiasta?

– Parempi ajatus voittaa varmasti. Kaupunki puhuu aina työn ja elämisen historiasta. Sitä pitää saada kuunnella ja siihen pitää saada vastata. Kaupungilla on ihmisten työssä ja elämässä syntynyt sielu. Sielukasta oliota ei saa kohdella miten sattuu.

– Kaupungissa on aina rakentajien eetos näkyvissä. Eetokseen kuuluu ammattiylpeys tai sen puuttuminen. Tampereesta oli 1970-luvulla tulossa ikään kuin sodassa hävitetty Leningrad. Hävityksen jälkeen oli ollut pakko pystyttää mahdollisimman nopeasti betonislummia.

Tampereella hävittäjinä ei ollut vihollisen tykistö, vaan oman maan talouselämä ja oman kaupungin poliitikot. Kysyn, mistä moinen sydämettömyys oikein johtui. Miksi kaunis ja käyttökelpoinen haluttiin tuhota? Miksi rumaa ja toimimatonta tahdottiin tilalle?

– Mistä muka johtuu? Ahneudesta. Silloin olivat tuottavat neliöt kaikki kaikessa. Nyt riistetään sitten ihmisiä entistä häikäilemättömämmin.

– Ihmisten loppuun uuvuttaminen tekee iltalukuhetkestä entistä tärkeämmän.

Iltaluku antaa iloa ja vapautta

Kysyn iltalukuhetkestä. Kielelle, kulttuurille ja hyvälle elämälle otollinen perustilanne on siis se, jossa äiti tai isä lukee ääneen pienelle lapselle satua tai runoja. Siinä on yhtä aikaa tuttu ja turvallinen suhde isään tai äitiin sekä outo ja arvaamaton suhde sadun tai runon maailmaan. Suhde vanhempiin tulee entistä läheisemmäksi. Samalla opetellaan vieraiden ihmisten asemaan asettumista, toisten purkamattoman outouden kunnioittamista ja erilaisten tunteiden tuntemista taideteoksen maailmassa. Näinkö iltarunossa tapahtuu?

– Kyllä, ja siinä opetellaan myös muodonantoja ja kielen tajua. Ja nautitaan kielen rytmistä. Mitta ja rytmi on tärkeämpi lapsille kuin aikuisille. Kielen pitää kulkea sydämen mukaan ja vaihdella hengityksen tahtiin.

– Omien vanhempien kanssa vietetty yhteinen iltasatuhetki on nyt vielä tärkeämpi kuin ennen. Nykyäänhän yksi vanhempi ei enää pysty elättämään perhettä. Olemme köyhtyneet niin paljon. Lapset viettävät päivänsä päiväkodissa. Se on tietysti pakko ja on siinä hyvätkin puolensa. Joka tapauksessa on niin, että lapsi tekee päiväkodissa käydessään täyden työpäivän monenlaista pakkosopeutumista.

– Iltasatuhetkellä perheenjäsenet voivat tutustua rauhassa toisiinsa ja tunnustella yhdessäoloaan. Päiväkodin suurissa ryhmissä vietetyn päivän jälkeen lapsi saisi olla vähän aikaa kaiken keskipiste, se jolle puhutaan. Lapsi tarvitsee omaa aikaa ja omaa rauhaa.

– Nykyään kaikki ihmiset ovat väsytettyjä. Vanhemmat ovat väsyneitä. Lapset ovat väsyneitä. Päiväkodin hyvää tarkoittava täti on väsynyt.

– Loppuunuuvutuksessa kielikin köyhtyy helposti. Siitä tulee signaalikieltä. Kieli koostuu käskyistä ja kielloista, siis erilaisista komennoista. Kieli ei ole enää ajattelemisen ja maailmassa olemisen tapa.

Kulttuuri elää äidinkielessä

Tietokonepeleissä pelaaja komentaa biteistä koostuvia hahmoja. Ne ovat melkein aina tappajahahmoja. Ne kai puhuvat enimmäkseen Suomen ilmavoimien nykyistä komentokieltä, nato-englantia.

Ehkä videopelit ovat vaarattomampia kuin aikaisempi sodan kieli. Pelit puhisevat omissa kopeissaan, eivät joka paikassa niin kuin viime vuosisadan totalitaristinen propaganda. Tai ehkä ne eivät sittenkään ole vaarattomia. Ehkä ne muokkaavat muuta kieltä. Ehkä on niin, että sodan kieli ei ole sodan seurausta, vaan sodat ovat keskusteluun kelpaamattoman, kaavamaisen kielen tulosta. Tässä ”ehkä” ei ole samassa hauskanleuhkassa käytössä kuin varhaislapsuudessa, vanhan pienkerrostalon takapihalla.

Kysyn, mitä moderni runoilija ajattelee tietokonepeleistä.

– Ne eivät ole hyviä korvikkeita vanhemmille tai elävälle kielelle. Olisi hyvä, jos lastenkirjallisuutta olisi olemassa peleistä huolimatta.

– Haluan ennen kaikkea sanoa sen, että on erittäin tärkeää, että lapsille luetaan runoja ja satuja.

– Satu tai lastenruno on taideteos. Hyvää lastenkirjallisuutta ei synny, jos esimerkiksi lasketaan sanojen esiintymistiheyksiä tai listataan muuten sopivia ja sopimattomia sanontoja.

– Hyvää lastenkirjallisuutta syntyy, jos muistetaan, että lapsi on fiksu ja opinhaluinen olento. Sanojen uusien käyttötapojen ja käyttömahdollisuuksien harjoittelu viehättää lapsia. Sadut ja runot ovat lapsille ajattelemisen opettelemista. Niiden pitää tarjota myös emotionaalista jännitystä. Hyvä lastenkirjallisuus antaa mahdollisuuden kokea myös kateutta, pelkoa ja vihastumista. Lapsi on utelias ja tarvitsee yhteyksiä maailmaan samalla tavalla kuin me muutkin. Runo ja satu ovat mielikuvituksen ruokkimista ja kaikenlaisten tunteiden turvallista harjoittelemista. Ne ovat elämään valmistautumista.

– Ei ole olemassa mitään kulttuuria, jos ihmisiä yhdistämässä ei ole elävää, omilta vanhemmilta ja sisarilta lapsena opittua äidinkieltä. Kielen laatu ratkaisee, miten ihmiset löytävät itsensä ja toisensa, tuntevat tunteensa ja luovat kulttuurinsa.

Kirjallisuus

  • Aarnio, Antti & Halme, Esa & Helle, Minna & Jokinen, Jari & Lehti, Juhani & Markkula, Pekka & Solja, Erkki & Teppo, Tapani & Tilli, Harri & Toikkonen, Mikko & Vastamäki, Teuvo & Yli-Rajala, Juha. (2021) Yliopiston hallitukselle annettava työrauha. Aamulehti // Perjantaina 29.10.2021.
  • Ahola, Suvi. (2021) Runoilijoiden etujoukossa. Kirsi Kunnas 1924–2021. Helsingin Sanomat keskiviikkona 10.11.2021.
  • Eilenberger, Wolfram. (2021) Vapauden tuli. Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933–1943. Suomentanut Tommi Uschanov. Tallinna: Kustannusosakeyhtiö Siltala.
  • Julkunen, Pertti. (2004) Kirsi Kunnas uudisti lastenkirjallisuuden. Lastenkirjaili­ja Kunnas on myös aikuisille kirjoittava lyyrikko ja kaupunkien historiallisen identiteetin puolustaja. Karjalainen tiistaina 14.12.2004.
  • Julkunen, Pertti. (2004) Lapsessa kasvavalle aikuiselle ja aikuiseen piiloutuneelle lapselle. Kouvolan Sanomat tiistai 14.12.2004.
  • Julkunen, Pertti. (2004) Lastenrunot opettavat ajattelemaan. Kouvolan Sanomat tiis­tai 14.12.2004.
  • Kunnas, Kirsi. (1947) Villiomenapuu. Porvoo: WSOY.
  • Kunnas, Kirsi. (1950) Uivat saaret. Porvoo: WSOY.
  • Kunnas, Kirsi. (1956) Tiitiäisen satupuu. Porvoo: WSOY.
  • Kunnas, Kirsi. (1956) Vaeltanut. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.
  • Kunnas, Kirsi (toim.). (1956) Aarteiden kirja 2. Kerro äiti. Porvoo: WSOY.
  • Kunnas, Kirsi. (1979) Kani Koipeliinin kuperkeikat. Porvoo: WSOY.
  • Kunnas, Kirsi. (2000) Tiitiäisen tuluskukkaro. Porvoo: WSOY.
  • Mäkinen, Petteri. (2021) Suuri oivalluttaja. Tamperelainen | Keskiviikkona 10.11.2021.
  • Määttänen, Markus. (2021) Tampereen yliopistossa keskustellaan nyt vilkkaasti konsistorista, joka käyttää merkittävää valtaa – mikä se on ja mistä kuohunta johtuu? Aamulehti 21.10.2021.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua