Kriisimiete päivän ratoksi: Ihmisroskalla on asiaa

Hanna Telakoski
01.04.2020

”Toisille koronatilanne näyttäytyy sellaisena, että aikaa olisi enemmän. Ei sitä ole. Sitä ei ole myöskään sen vähempää. Sitä on.” Kuva: Wiki Commons

Hanna Telakoski tajusi koronan aiheuttamien poikkeusjärjestelyn alkaessa, kuinka hänen todellisuutensa ei istu siihen puhumisen tapaan, jonka tilanne on synnyttänyt. ”Uusi tilanne ei ole aiheuttanut arkeeni mitään järisyttäviä muutoksia.”

Koronaepidemia on valtava isku niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Se vie peruskysymysten äärelle. Olennainen korostuu, mutta samalla ihminen etsii turvaa. Sitä haetaan niin vessapaperista, pastahyllyltä kuin alkoholistakin.

Kun asian äärelle pysähtyy, turvan oikeaa sijaintia ei ole vaikeaa paikallistaa. Se on meissä kaikissa, toisessa ihmisessä, minussa. – Tätä tosiasiaa alleviivaa vastuun ja luottamuksen keskeinen merkitys.

* *

On kiistatonta, että elämme hyvin poikkeuksellista, jopa dystooppisia piirteitä saavaa aikaa. Toivon, että tilanteesta selvitään mahdollisimman nopeasti ja että ihmisillä riittää ymmärrystä toimia järkevästi näissä hyvin erilaisissa olosuhteissa, toisiaan tukien.

Koronan aiheuttamien poikkeusjärjestelyn alkaessa tajusin kuitenkin, kuinka minun todellisuuteni ei istu siihen puhumisen tapaan, jonka tilanne on synnyttänyt.

Tämä uusi tilanne ei ole aiheuttanut arkeeni mitään järisyttäviä muutoksia. Viihdyn yleensä hyvin pitkiäkin aikoja itsekseni, toki rajansa silläkin tietysti on. Ainoa selkeä muutos on ollutkin sosiaalisten kontaktien (live) entisestään vähentynyt määrä.

Toisaalta yhteyttä ovat ottaneet sellaisetkin ihmiset, joista en hetkeen ole kuullut, eli ajoittain olen ollut jopa normaalia sosiaalisempi.

* *

Minä olen työtön. Olen ollut sitä tällä kertaa noin neljän ja puolen kuukauden ajan. Työttömyys katalysoi ihmisessä ulkopuolisuuden tunnetta. Toisin oleminen vieraannuttaa ja tekee ajan kokemisesta erilaisen.

Toisille tämä koronatilanne näyttäytyy sellaisena, että aikaa olisi enemmän. Ei sitä ole. Sitä ei ole myöskään sen vähempää. Sitä on.

Ymmärrän ihmisten hankalan tilanteen koronatoimien keskellä. Työt on organisoitava mahdollisuuksien mukaan etänä suoritettaviksi. Perheellisillä lapset ja/tai puoliso ovat kotona. Omaa rauhaa ei ole senkään vertaa kuin yleensä, harrastuksiin ei pääse ja niin edelleen. Muutos on ollut nopea.

* *

Minun arjestani on tullut tietyllä tapaa monen muunkin arkea. Tai ainakin hyvin samankaltaista. Epäselvää, kaoottista, välillä tyhjää.

En ole ollut karanteenissa ennen tätä tilannetta, eikä liikkumisiani tai tekemisiäni ole tietenkään rajoitettu. Niin on tavallaan ajoittain kuitenkin käynyt.

Työttömyyteenkin toki tottuu, mutta silti olemistani värittävät ajoittain erilaiset opitutkin tunnetilat.

  • Äkillinen tunne siitä, että on yhä peruskoulussa; että on arkena keskellä päivää luvatta jossain muualla kuin oppitunnilla ja vieläpä koulun alueen ulkopuolella. Syyllisyys.
  • Ajan kulumisen tunteen hahmottomuus ja häviäminen. Aika voi vaikuttaa valuvan ”sormien läpi” tai se ei kulu ollenkaan, matelee.
  • Aloitekyvyttömyys ja lamaantuminen.
  • Kokemus siitä, että tekee jotain väärin, vaikka ei tekisi mitään.
  • Omien kykyjen kyseenalaistaminen.
  • Omien valintojen kyseenalaistaminen.
  • Sen kyseenalaistamien, että on kykenevä kyseenalaistamaan kumpaakaan edellä mainituista.
  • Taloudellisen niukkuuden kirot lukemattomissa eri muodoissa.

Väitän, että nämä tunnetilat ovat nyt läsnä hyvin monen arjessa, nopeasti muuntuen, hämmennystä, pelkoa ja huolta aiheuttaen.

* *

Asiantuntijalääkäri luetteli tänään radiossa tuntemuksia, joita tilanne on ihmisissä aiheuttanut. Ahdistuneisuutta, vihaa, ärtyneisyyttä, pelkoa, stressiä… Nämä tunnistan ajoittain omassa arjessani aaltoileviksi, ihan ilman koronaakin.

Nyt kun olemme poikkeustilassa, on oma työttömyyden kautta eskaloitunut epäonnistuneisuuteni ihmisenä painunut taka-alalle. Olen yhtäkkiä enemmän muiden kaltainen.

Metsässä tule päivällä vastaan ihmisiä, jotka katsovat minua kuin kuuluisimme samaan heimoon. Nyt on jotenkin enemmän oikeutettua käydä päiväkävelyllä metsässä.

Vietän päiväni lähinnä kotona, mutta sehän on ihan ok, niin tekevät kaikki vastuulliset kansalaiset.

* *

Jos halutaan nähdä hyviä asioista tässä tilanteessa, niitäkin on. Ainakin:

  • Karanteenien ja eristämisen aikakaudella ihmissuhteiden arvokkuus korostuu. Me tarvitsemme toisiamme ja tulemme näkyviksi, oleviksi toistemme kautta.
  • Etätöiden mahdollisuus hyvinkin erilaisilla aloilla tulee todennetuksi ja kriisitilanteessa kehittyy. Epämukavuusalue on melkoinen, mutta silti työelämän mahdollisuudet ja jopa uudetkin käytännöt kasvavat.
  • Luovuus saa erilaisia, epätavallisia ilmenemiä ja kekseliäitä toteutuskeinoja.
  • Turha kiire siirtyy taka-alalle.
  • Rajallisuuden läsnäolo saa ihmiset elämään tässä ja nyt.
  • Arkisen, tavallisen elämän arvostus nousee arvoon arvaamattomaan.
  • Yhteisöllisyyden merkitys eristyksen yhteiskunnassa näyttää voimavarojemme sijainnin.
  • Epätyypilliset ihmisten kohtaamiset, naapuriapu ja muu vastaavankaltainen välittäminen voi versoa uusia ystävyyksiä.

* *

Kevät on aika pitkällä jo. Nautitaan siitä, vaikka se onkin vuodenajoista väkivaltaisin ja virpominenkin on kielletty.

Itse olen virpomisesta ja sen pelosta yleensä lähinnä vaivautunut ja ahdistunut. Kerrostaloon muuttaminen oli lähinnä helpotus, koska alaovi on lukossa. Uhkana ovat tietysti aina taloyhtiössä asuvat lapset.

En osaa olla luonteva moisen äärellä. Muutenkin minkäänlaiset yllätysvierailut, edes oven suussa, ovat suoraan saatanasta ja herättävät lähinnä paniikkia ja äkillistä halua piiloutua.

Taustalla on myös omakohtainen trauma naapuruston tädistä, joka veti oven nenän edestä kiinni, kun pelokkaana lapsena uskaltauduin muutamaan tarkkaan valittuun kohteeseen. – Se ei unohdu, ikinä.

Kyllä joku vielä kehittää jonkun hauskan sähköisen perinteen virpomista paikkaamaan, ja Mignon-munatkin olivat jo lähikaupan kassalla tyrkyllä!

Hanna Telakoski

Pin It on Pinterest

Share This