Kalmalaiset, piimäsammakot, Sika Sippurahäntä ja Dominus Krabbe

Martti Haavio. Kuva: Historian kuvakokoelma / Pietisen kokoelma

Martti Haavion (1899–1973) kirjallinen tuotanto on kaiken kaikkiaan valtava. Kaksiosainen saksankielinen väitöskirja, tuhansia sivuja kansanperinnettä ja mytologiaa, seitsemän runokokoelmaa sekä tuhoton määrä satuja, kuvakirjoja, aapisia, loruja ja lastenrunoja.

Haavio oli kansanrunouden, kansanperinteen ja mytologian tutkija, sotien jälkeen myös alan professori. SKS on julkaissut uusintapainoksina kaikki Haavion pääteokset. Tiiliskivikirjoja lukiessa saa tuon tuostakin hämmästellä kirjoittajan valtavaa tietämystä. Suomalaiseen perinteen lisäksi Haavio tunsi myös kansainvälisen taruston ja myytit. Haavio oli tiedemiehenäkin runoilija: lennokas, uhkarohkea ja suurpiirteinen, loistava kirjoittaja. Koristeellinen, vanhahtava tyyli voi tosin vieroittaa nykylukijaa.

Suomalaisen muinaisrunouden maailma voisi kiinnostaa kauhukirjallisuuden ja salatieteiden harrastajia. Kalmalaiset, manhon väki, männinkäiset ja möröt säikyttelevät lukijaa monen hahmoisina. Alahärmässä nähdään nyljetty vasikka kiipeämässä seinää ylöspäin. Perhossa valkoinen ja karvainen pölkky hyppii tasakäpälää ja ahdistelee naisia. Pöyrät ryskäävät, metsästä kuuluu rääyntää. Ihtiriekot ja liekkiöt häiritsevät metsässä kulkijoita. Liekkiön saa lakkaamaan matkimasta, kun kysyy: ”Missäs sinä silloin olit, kun Kristus oli ristillä?” Noidan arkku on niin raskas, että pitää olla kaksi hevosta vetämässä ja nekin on vaihdettava matkalla kolme kertaa. Isäntä lupaa leikillään itsensä pirulle, kunhan piru tuo nahan takaisin. Piru nylkee isännän saunassa, laittaa nahan orrelle, ja vie nyljetyn isännän mukanaan.

600-sivuinen Suomalaiset kodinhaltiat kertoo koti-, vilja- ja saunatontuista, riihen- ja tallinhaltioista, elättikäärmeistä ja -sisiliskoista, kaivo- ja piimäsammakoista sekä läävämadoista. Kodinhaltijat voivat olla talon suojelijoita, mutta myös pirujen tai peikkojen tapaisia pelottavia olentoja. Yli 500-sivuinen, tiheään pienellä präntillä ladottu Suomalainen mytologia kuvaa suomalaisten vanhoja jumalia sekä suomalaisen muinaisuskon yhteyksiä muiden kulttuurien myytteihin ja legendoihin.

Kirjasta Esseitä kansanrunoudesta kannattaa kaivaa esille ainakin essee Nurinkäännetty maailma. Haavio marssittaa esseeseensä esimerkkihahmoja ympäri historiaa ja maapalloa Aaro Hellaakoskesta Kongon laakson pygmi Ngolleen ja Maskun kirkkoherra Hemmingistä Kaarle Suuren aikaiseen runoilijaan Theodulfiin.

Haavio ja hänen puolisonsa Elsa Enäjärvi eivät kuuluneet Hitlerin ihailijoihin. Jatkosodan alussa he silti (monen muun kulttuurihenkilön tavoin) ajautuivat mukaan Suur-Suomi-kiihkoiluun heimoajattelun pohjalta. Karjalan venäläistaustaiset suunniteltiin siirrettäväksi tulevan Suur-Suomen ulkopuolelle. Nykyään tällaista toimintaa kutsuttaisiin etniseksi puhdistukseksi. Jatkosodan lopputulos oli pariskunnalle suunnaton pettymys.

* *

Sotien jälkeen Haavio tutustui Aale Tynniin. Tynnistä tuli Haavion muusa. Elsa Enäjärvi kuoli syöpään vuonna 1951. Tynni sai edellisestä liitostaan avioeron vasta vuonna 1960. Haavion ja Tynnin suhde oli pitkään kulttuuritahojen julkinen salaisuus. Jos media olisi 1950-luvulla ollut yhtä röyhkeää kuin nykyään, kohuparin suhdetta olisi reposteltu viihdelehdissä kyllästymiseen asti. Seiskan salakuvaaja olisi jo 1940-luvulla räpsinyt parin kävelyretkistä kuvan jos toisenkin.

Haavion salanimi runoilijana oli P Mustapää. Haavio saattoi keksiä nimen Tallinnan Mustapäitten talosta, jonka rakennutti Mustapäiden veljeskunta -niminen kauppiaiden kilta. Killan suojeluspyhimys oli pohjoisafrikkalainen Pyhä Mauritius.

Kiinnostuneiden kannattaa hankkia kotiin Mustapään Kootut runot (kolmas lisätty painos tai uudempi). Kirjaa saa antikvariaateista muutamalla eurolla. Martti Haavion elämävaiheiden voi (kirjallisuustieteen teorioista piittaamatta) kuvitella pilkahtelevan epäsuorasti esiin P Mustapäänkin tuotannossa: ihastuminen Elsa Enäjärveen, tunteiden hiipuminen ja uusi rakkaus, Elsan kuolema, jatkosodan lopputuloksen aiheuttama pettymys ja illuusioiden katoaminen. Mustapään ote on usein kevyt ja leikkisä, mutta samalla myös haikea ja surumielinen.

Runoutta vähemmän harrastavatkin saattavat tuntea Mustapään runoihin sävellettyjä lauluja. Tunnetuimpia Mustapää-lauluja ovat Sininen uni (”Joka ilta kun lamppu sammuu”) ja Kansansävelmä (”Vain autius lehtipuissa”). Paras Mustapää-tulkinta saattaa kuitenkin olla Kim Kuusen säveltämä Pihasoittajien kappale Kansansatu (LP:llä Kontaten kotia, 1975).

Karjalaiseen kansansatuun perustuvassa runossa Tuhkimus saa pillillään kaikki iloitsemaan ja tanssimaan. Paitsi ei prinsessaa, joka jää yksin itkemään ja vie lopuksi kaiken ilon pois soittajaltakin. Toinen onnistunut levytys on Kaj Chydeniuksen säveltämä, Eino Grönin esittämä Viimeisestä illasta (”Istuimme kahden tanssilavan luona”). Levyllä Kaipuulaulut on 23 Chydeniuksen säveltämää Mustapään runoa.

Monet Mustapään runoista ovat vapaana soljuvan rytminsä vuoksi hyvin sopivia ääneen luettaviksi. Kuusiosainen Dominus Krabbe on kauhuromanttinen balladi papista, joka ei saa haudassaan lepoa ja nousee luurankokummituksena kirkkoon saarnaamaan. ”Oli haamulla rillit nenän päässä ja jalassa pieksun hylyt, / kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.” (Kokeiltu on, toimii ja nostaa lapsikuulijoilta niskakarvat pystyyn.) Eräs tuntemani runoudenharrastaja pystyy tuosta vaan rallattelemaan ulkoa useammankin läkkiseppä Lindblad -runon yhtään säettä unohtamatta.

* *

Pentti Saarikosken mukaan P Mustapää oli runoilijana ”yksi niistä, jotka ovat todella suuria”. Mia Berner kertoo kirjassaan Merkintöjä suruvuodelta, kuinka Pentti ja Mia yrittivät kumpikin kääntää ruotsiksi runoa Muisto (”Sen jonka saimme, tuskin saimme ensinkään”), mutta eivät koskaan julkaisseet yritelmiään. ”Penttis II försök för att bevisa att denna är en dikt som överskrider alla som P har läst.” Saarikosken kanssa on helppo olla samaa mieltä.

Suuri osa Martti Haavion saduista on koottu satukokoelmaan Iloinen eläinkirja eli kaksitoista viisasta mestaria. Kirjan sadut perustuvat kansansatuihin, jotka Haavio on muokannut lapsille sopiviksi ja ääneen luettaviksi. Suomalaisten satujen lisäksi mukana on virolaisilta, lyydiläisiltä, votjakeilta ja jopa Uudesta-Guineasta asti kerättyjä satuja.

Haavio sovitti Iloiseen eläinkirjaan myös osan Karhu Mesikämmenen, Susi Hukkasen ja Kettu Repolaisen kansansatuseikkailuista maanviljelyksen parissa. Karhun ja suden jauhinkivet sanovat myllyllä tissis tassis, mutta ketun kivet jyrin järin. Ketun jauhoista tulee valkoisia, suden ja karhun jauhoista mustia. Naurissadosta kettu saa alimmaiset ja karhu ylimmäiset. Vehnäsadosta karhu saa alimmaiset.

Iloisesta eläinkirjasta on ehditty julkaista pitkälti toistakymmentä eri painosta. Haavion kuvakirjoja on aikojen saatossa painettu sadoin tuhansin kappalein. Haavion lastenrunot ja runosuomennokset julkaistiin 1980-luvulla yhteen koottuina Iloisessa lorukirjassa.

* *

Yle Areenasta voi kuunnella 19-osaisen sarjan Haavion saduista tehtyjä pikkukuunnelmia. Lukijoiden iloksi pikakertaan tässä lopuksi kolmen Haavion tunnetun sadun tapahtumat.

Pullapoika lähtee maailmalle seikkailemaan. Se tapaa matkallaan Jänö-Pupun, Repo-Ketun, Susi-Hukan ja Nalle-Karhun. Kaikki neljä haluaisivat syödä pojan: ”Syönpä, syönpä, miksi en söisi.” Perhonen, ampiainen ja kyyhkynen auttavat Pullapojan selässään takaisin kotiin. Kotona Hilkka odottaa nälkäisenä, nostaa pojan suuhunsa ja haukkaa palasen. Poika kysyy: ”Maistuukos hyvältä?” ”Maistuu”, sanoo Hilkka ja popsii Pullapojan parempiin suihin.

Sika Sippurahäntä rakentaa yksinurkkaista Onnentupaa. Pässi Päkäpää kysyy: ”Veliseni, veikkoseni, mitäpä täällä nikertelet, nakertelet?” Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää päättävät tehdä yhdessä kaksinurkkaisen tuvan. Jänis Vääräsilmä, Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta tulevat mukaan, ja Onnentupa rakentuu nelinurkkaiseksi. Susi Hukkanen tulee nälkäisenä oven taakse. Sika Sippurahäntä pukkaa sutta kärsällä mahaan, Pässi Päkäpää puskee otsaan, Kissa Kirnauskis kynsii silmät sokeiksi, Jänis Vääräsilmä ravaa edestakaisin ja Kukko Punaheltta laulaa: ”Kukkokiekaa.” Susi pelästyy ja juoksee pois.

Kukko Punaheltan ja Kissa Kirnauskiksen talolle tallustaa Sika Sippurahäntä ja sanoo: ”Minun on kova nälkä. Minä olen Sika Sippurahäntä, enkä minä pelkää mitään.” Sen kärsä on ohut kuin pakettinappula (tai kuin lyijykynän pätkä). Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen pyrkivät taloon sisään. Sika Sippurahäntä sanoo: ”Ei hätä ole tämän näköinen.” Sadun kuluessa Sika Sippurahäntä on ehtinyt syödä kaksikymmentäneljä voileipää, kahdeksan kananmunaa, lautasellisen kauraryynivelliä ja kaksi litraa perunoita. Sen maha on kuin tynnyri ja kärsä kuin perunanuija. Sika Sippurahäntä röhkäisee RÖH niin pelottavalla äänellä, että susi ja karhu pakenevat maailman ääriin.

No hyvä. Mainittakoon vielä, että Sika Sippurahäntä saa kuvatekstissä urotyöstään arvonimen Porsas Urhea.

Pekka Henttonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua