Ellingin ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 1.11.2019.

Antiikin ajoista on mietitty, mitä taide on, ja millaista sen tuli olla. On pohdittu, onko se niin sanottua todellisuutta jäljittelevää, ja tulisiko sen tehdä niin. Toisaalta joskus näyttää siltä, että arjen maailma yrittäisi jäljitellä taidetta ja sen kertomuksia. Nykyään kenties ajatellaan, että nämä mimesis-teoriat ovat vanhentuneita, ja että taide on samanlaista kielellisiin rakenteisiin perustuvaa toimintaa kuin kaikki muutkin ihmisen puuhat – ehkä primaarisia biologisia tarpeitamme lukuun ottamatta. Joka tapauksessa taide synnyttää käsityksiä ja mielikuvia asioista, joita emme omassa arjessamme tunne.

Taiteessa ja populaarikulttuurissa on viime vuosina alettu puhua siitä, kenellä on oikeus esittää marginalisoituja tai sorrettuja yksilöitä tai ihmisryhmiä, ja millaisissa yhteyksissä heitä esitetään. Kulttuurisesta omimisesta ja ”toiseuttamisesta” puhutaan eri tavalla kuin aikaisemmin.

Miltei joka ikinen hyvää tarkoittava taiteilija ymmärtää ajatuksen. Silti tamperelaisilla ammattinäyttämöillä on vaikkapa viimeisen kahden vuoden aikana voinut nähdä vaikkapa blackfacea tai vammaisen tuhoutumista haaveita tavoitellessaan.

* *

Mielenterveyden haasteiden kanssa painivien tai autismin spektrillä elävien kuvaaminen ei poikkea edellisistä esimerkeistä. Autistisen henkilön esittäminen söpönä ja itkuisena, tunteita herättävänä draaman instrumenttina ei ole kunnioittavaa, vaan vastenmielistä ja ihmistä pienentävää.

Ellingin näyttämöllepanosta ei tässä mielessä ota selvää. Näytelmän käsikirjoitus on elänyt omaa elämäänsä jo reilut 20 vuotta. Alun perin se oli osa Ingvar Ambjörsenin romaanisarjaa, minkä jälkeen se tuli tunnetuksi elokuvaversiona. Suomessakin tarinaa on nähty näyttämöillä paljon. On siis vaikea erottaa, mikä sen olemus on taideteoksena – jäljitteleekö se Ambjörsenin alkuperäistä, asiantuntevaa ja hyväntahtoista teosta, vai kenties jotakin toista versiota.

Edellä sanotun pohjalta esitystä katsoessa herää paljon kysymyksiä.

Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä ensi-iltaansa tullut Elling näyttää laadukkaasti tehdyltä ja helposti lähestyttävältä teatterilta. Markkinointimateriaali lupaa ”hellänkirpeää komiikkaa”. Teatterisalissa on mukavaa ja lämmintä. Frenckellissä on aina intiimi tunnelma ja näyttämö on lähellä.

Päähenkilö Ellingiä esittävä Johannes Korpijaakko tekee suurimman osan aikaa tarkkaa ja innostavaa työtä. Sosiaalisesti estyneen aikamiespojan voimaantuminen ja unelmien löytäminen voi olla inspiroiva kasvutarina. Hahmon herkkyyttä maltetaan näyttää ja sitä on varmastikin ajateltu.

* *

Esityksessä on kuitenkin ongelmalliset puolensa. Sen yllä leijuu suurimman osan aikaa katsojan miellyttämisen ja söpöilyn tähtipöly. Ellingin parasta kaveria Kjell-Arnea esittävän Ville Majamaan puhetapa on lapsellinen ja sirkuttava kuin huonossa lastennäytelmässä.

Kohtaus, jossa päähenkilöt yrittävät ensimmäistä kertaa ravintolaan, lypsää nauruja ahdistuksesta, eikä se tunnu hyvältä, jos kärsii itse samanlaisista asioista. Toisaalta haluaisin nähdä myös sellaista kipua, johon uskon, ja josta ei tehdä vitsiä. Nyt kivusta tehdään tilannekomiikkaa, mikä on positiivista ja hauskaakin, mutta muunlaista kipua ei esityksessä nähdä.

Esitys onnistuu olemaan ajoittain hauska. Tässä kontekstissa se on kuitenkin enemmän hämmentävää, sillä haluaisin mieluummin olla, nauttia, ja edes joskus vaientaa päässäni kieppuvat kiusalliset kysymykset. Tämän esityksen pitäisi puhua kavereista, jotka kotiutuvat laitoksesta, ja kohtaavat maailman kohtuuttomuudet, mutta tuntuu, että katson näyttelijöitä, joilla on mielenterveyden häiriöissä mielenkiintoista näyteltävää.

Aksu Piippo