Arppa viipyilee parhaimmillaan herkullisesti – arviossa Muovipussi kummittelee

Kuvat: Andre Pozusis / Johanna

Arppa on kulkenut kolmella ensimmäisellä albumillaan tuottaja Väinö Karjalaisen osaavassa ohjauksessa kohti kotimaisen popkentän eturiviä. Jazzisti polveileva, värikkään pehmeästi maalaileva ja keulakuvansa Arppa Airolan persoonallisella laululla hurmaava kaava ulottuu munakkaan funkkaavista purkauksista pelkistetyn haaveileviin pohdiskeluihin. Neljännellä levyllään yhtye kulkee pääasiassa jälkimmäisten syleilyssä.

Muovipussi kummittelee (Johanna, 2024) esittelee Eero Sepän yhtyeen basistina ja herra onkin ihan oikeanlainen seppä yhtyeen soundipalikkaan: vahvasti jazziin kallellaan oleva, mieluummin vähän kuin liikaa soittoaan annosteleva taitoniekka. Aika lailla siis jatketaan siitä, mihin Antti Ahoniemen kanssa edellisellä levyllä jäätiin.

* *

Öisen raukea avausraita Hyvä päivä tiivistää elettyä nimensä mukaiseksi, tuttujen häissä keikan soittaneena ja kaikkensa antaneena. Johtotähden pienesti hymyilevä näppäily haaveilee nahkasisustuksella varustetuista Mersuista. Autolegendan tunnuksesta nimensä napannut kappale ei ole ensimmäinen, jossa Arppa syleilee saksalaista automerkkiä. Keinutteleva kappale tuo twinpeaksmäisen kuulailla bassonäppäilyillään hymyn huulille.

Purppurat silmillä svengailee jykevämmin nuoruusmuistoissa, jolloin kaikki jaettiin, huomisesta ei huolehdittu ja muistiakin meneteltiin. Karjalaisen lap steel ja Arpan trumpetti laventavat avaran raukeaa tunnelmaa entisestään. Suomenruotsalaisiin purjehduskenkiin ja rapujuhliin sukelletaan ihanan leppoisasti Kerran Turussa -kappaleessa. Haitaria ja Wurlitzeria kappaleella soittavan Jiri Kurosen kanssa sävellettyä näppäilyä taustoitetaan leppoisalla viheltelyllä ja aurinkoisella taustahälyllä.

Kappaleiden viehätysvoima kasvaa alkulevyllä biisi biisiltä. Arpan kone alkaa käynnistyä.

Sokerisesti heruttaen käynnistyvä Kavereita, Hilma askeltaa marssitahdillaan veikeän nytkivästi. Energiatasot alkavat heräillä kunnolla vasta puolivälissä levyä, mutta virkeämpänäkään Arppa ei luovu leppoisasta pohdiskelustaan. Anna Airolan ja Eeva Mäkisen taustalaulut tuovat toimivasti lisäväriä asteittain säröisempään ja täydemmäksi ahdettuun soundiin kasvavaan kappaleeseen.

Levyn nimibiisissä kuullaan sitä kokonaispalikkaan olennaisesti kuuluvaa Arppafunk-vaaniskelua, jossa Arppa tiputtelee puhelaulua ja yhtye nytkyttelee leuka pitkällä.

Vasenta kaistaa raukeilee savuisella melankolialla ja luo kitaristi Ville-Veikko Airaniemen munakkaalla vinguttelulla ja Karjalaisen mellotron-mausteilla piilevästi ja hillitysti vaaniskelevaa svengiä. Rumpali Okko Saastamoisen jousisovitukset kasvattavat Missä sä oot -kappaleen kuulaan leppoisasta nytkyttelypopista mukavan isoa poskivalssia.

Jos vuoden 2020 Laavalamppuja-debyytillä kaipailtiin Juhanin palauttamatta jättämiä musakamoja, nyt ei Hannua näy mailla eikä halmeilla – Arppa tuntee aika epäluotettavia herroja. Keskilevyn kipakkuudesta laskeudutaan asteittain kohti päätösraidan autereisesti viipyilevään Hannun perään kyselyyn. Tuomas Airolan sello vinguttaa kuulasta taustaväriä pienesti hipsuttelevaan askellukseen, joka kasvaa hienosti hypnoottiseen loppujankkaamiseen.

Öisestä raukeudesta rapujuhlien kautta hillittyyn Arppa-funkiin ja takaisin hipsutteluun kulkevalla albumilla Arppa ei juuri mailaa purista vaan malttaa ja malttaa. Alkulevyn käynnistelyssä menee hetki jos toinenkin, loppupään laskuissa ei enää huomio herpaannu.

Mutta onko mukana festariyhteislauluja, jalkoihin käyviä vauhtiklassikoita tai saman tein erottuvia moderneita klassikoita? Ei ainakaan vielä tältä kuulemalta, mutta Muovipussi kummittelee onnistuu silti olemaan kiehtova ja vähintään melkoisen hyvä levy. Tunnelma tarttuu, soittosuorituksissa on juuri sopivasti eikä liikaa ja kokonaisuus kantaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua