Viiltävä nuoruus ja sen muisto – arviossa Vigdis Hjorthin Toisto

26.05.2024
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Kuvat: Kansi S&S / Agnete Brun

KIRJAT | Vigdis Hjorthilla on taito kirjoittaa hirveän kipeistä, raadollisista ja ahdistavista kokemuksista intensiteetillä, joka pakottaa lukijan jatkamaan.

”Toisto ei päästä lukijaansa helpolla niin aiheen kuin tekstinkään suhteen.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Vigdis Hjorth: Toisto

  • Suomentanut Katriina Huttunen.
  • S&S, 2024.
  • 160 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Vigdis Hjorthilla on taito kirjoittaa hirveän kipeistä, raadollisista ja ahdistavista kokemuksista intensiteetillä, joka pakottaa lukijan jatkamaan, vaikka kirjan sivuilta huokuva ahdistus saa voimaan pahoin. Aiemmin suomennetut romaanit Perintötekijät ja Onko äiti kuollut (molemmat suomentanut taidolla Katriina Huttunen ja kustantanut S&S) käsittelivät perhesuhteita ja erityisesti lapsuudentraumaa, jonka perhe kieltää. Vaikka molemmissa kirjoissa päähenkilöillä on eri nimet ja eri ammatit, ovat kirjat osa samaa jatkumoa, jossa käsitellään traumaa ja sen seurauksia.

Myös Toisto (S&S, 2024) keskittyy perhesuhteisiin, ja myös Toisto vyöryttää aiempien teoksien tapaan ahdistuksen ja kivun suoraan lukijan silmien eteen. Päähenkilö, 16-vuotias nuori tyttö, on äitinsä jatkuvan valvonnan, jopa kyttäämisen uhri. Äiti haluaa tietää tyttären kaikki menemiset ja tulemiset, haistelee tämän vaatteet ja hengityksen, tutkii pyykkikorissa olevien vaatteiden taskut, seisoo ikkunassa odottaen lasta kotiin. Vankilaa muistuttava kontrolli saa tytön kapinoimaan, keksimään alibeja livahtaa bileisiin tai ajelulle, harhauttamaan valvojaa pöydälle jätetyllä meikkipussilla, josta tärkeimmät meikit on tyhjennetty taskuun. Samat asiat toistuvat uudestaan ja uudestaan.

Äiti pelkää alkoholia, huumeita, ja ennen kaikkea seksiä. Ja kun kyse on teini-ikäisistä, kaikki nämä kiinnostavat, mutta etenkin viimeksi mainittu. Hjorth kirjoittaa osaltaan viiltävän tarkasti ahdistuksesta ja epämukavuudesta, jota minäkertoja kokee – ja osaltaan lähes hellyttävästi nuorten yrityksistä lähestyä toisiaan, ensimmäisistä suudelmista ja hipelöinneistä. Ne kaikki kertoja salaa vanhemmiltaan, mutta kirjoittaa kokemuksistaan päiväkirjaansa. Ja loppujen lopuksi se on tämä päiväkirja, jonka vanhemmat lukevat. Ja sen kautta paljastuu totuus, joka saa tyttären ja vanhempien välit särkymään. Totuudella on hirveä voima.

Vai onko? Onko päiväkirjaan kirjoitettu totuus? Pelkäävätkö vanhemmat tyttärensä puolesta – vai pelkäävätkö he sitä, mitä tytär voi tehdä heille, jos tytär saa selville vielä pahemman totuuden?

* *

Hjorth kirjoittaa elävästi ja taidolla sekä minäkertojan nuoruudesta teininä että myös minäkertojasta kuusikymppisenä, aikuisena joka nyt, vuosia myöhemmin, muistaa nuoruuden, muistaa kivun ja ahdistuksen, ja muistaa totuuden. Ja kuten lapsena ja myöhemmin nuorena, myös aikuisena häneen sattuu. Vaikka trauma olisi jo ohi, sen aiheuttama muisto ja kipu toistuu. Toisaalta myös siitä paraneminen vaatii toistoa, aiheen käsittelyä ja työstämistä.

Raastavuuteensa nähden Toiston ulkoasu hämää. Fyysinen kirja on pieni, kaunis laitos, jonka kannen on taidokkaasti suunnitellut Elina Warsta ja jonka sivut tuntuvat pehmeiltä käsissä. Kuten Hjorthin aiemmat teokset, ei Toisto silti päästä lukijaansa helpolla niin aiheen kuin tekstinkään suhteen. Toistoa esiintyy sivuilla usein, tehokeinona joka vahvistaa tunnetta tekstin aitoudesta, puhetulvasta tai kirjeestä suoraan lukijalle, joka voi vain kuunnella ja myötäelää toistuvan, uudestiaukeavan viillon.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua