Viime aikoina luettua. Kuva: Petri Hänninen

1

Nuorena luin paljon vakoiluromaaneja, koska ajattelin, että ne ovat jänniä. No, eivät ne olleet. Voi olla, että John Le Carré olisi pudonnut muiden mukana samaan mitättömyyksien laariin, jos olisin hänen kirjojaan lukenut, sillä tuskin olisin ymmärtänyt niiden upeita nyansseja.

Kuuntelin Kirja vs. leffa -keskusteluohjelman jakson Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -romaanista ja elokuvasta ja vaikutuin suitsutuksesta. Kun en erään kerran löytänyt kirjastosta mitään kivaa luettavaa, päätin antaa Le Carrélle mahdollisuuden. Viimeinen henkäys -romaani (Crime Time, 2022; suom. Ilkka Rekiaro) oli myös tilanteeseen sopivan ohut.

Kirjan kieli vei heti mennessään. Le Carré kirjoittaa kiemurrellen ja runollisesti ja nappaa sanan sieltä ja toisen tuolta rikastamaan lausetta. Vaikutelmana on, että tässä itsevarma kirjailija kirjoittaa kokemuksen suomalla rennolla otteella ja antaa palaa.

Le Carrén kirjoissa ei paukutella pyssyjä eikä käytetä kummallisia agenttivimpaimia. Henki on perin realistinen ja kerronta etenee kuin hiipien. Alusta asti on selvää, että tarinassa on piste, johon kaikki juonet tähtäävät. Matkalla kylvetään epäilyksiä, ja mysteerit kasaantuvat. Valheen ammattilaisten maailmassa keneenkään ei voi luottaa.

Koska Viimeinen henkäys oli niin mahdottoman hyvä, päätin saman tien ahmaista Le Carrén mestariteoksen Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tammi, 1974; suom. Eero Mänttäri). Mitähän seuraavaksi? Mies kylmästä? Uskollinen puutarhuri? Sota ilman sankareita?

Lue Kulttuuritoimituksen Antti Selkokarin arvostelu Viimeinen henkäys -romaanista täältä.

2

Kiira Korven Hyppää vaan! (Otava, 2023) on parjattu teos, jota on lyöty kuin vierasta sikaa. Ovathan nämä tekstit runoiksi liian pinnallisia, aforismeiksi liian latteita ja mietelmiksi liian lyhyitä, mutta teos on kuitenkin mainettaan parempi.

Monesta ajatuksesta olisi saanut justeeraamalla kelvon runoutta, ja näin ollen kritiikki ei ole kohdistunutkaan Korpeen vaan kustannustoimittajaan ja kustantajaan, jotka ovat päästäneet teoksen käsistään liian helposti. Nyt joukossa on legendaarisia lauseenparsia, joista on jo muodostunut lentäviä lauseita, kuten: ”Huh huh HUH” ja ”Jep jep jep. Tässä sitä nyt ollaan.”

3

Thomas Taylorin viisiosainen Aaveranta-sarja päättyy teokseen Mermeduusa (WSOY, 2024; suom. Jaana Kapari-Jatta). Taylor on mielestäni paras brittiläinen lasten- ja nuortenfantasiakirjailija sitten Diana Wynne Jonesin.

Olen viime aikoina lukenut (tai yrittänyt lukea) monta käännösfantasiaa, joita vaivaa se, että ensin esitellään päähenkilö, sitten hänen äitinsä, isänsä, paras kaverinsa, koulunsa ja kissansa, kunnes vihdoin kirjan puolivälin tienoilla päästään itse asiaan eli siihen mistä kirjassa oikein on kyse, ja pahiskin saattaa ilmaantua kuvioon.

Taylor hallitsee kirjoittamisen perussäännöt, kuten jännitteen rakentamisen. Aaveranta-sarjassa ei jahkailla. Viisiosaisesta kirjasarjasta omat suosikkini ovat olleet aloitusosa Malamanteri sekä vahakabinetista ja villiintyneestä jättiläisrobotista kertova Festergrimm.

Lue Thomas Taylorin haastattelu täältä.

4

Tappajan jäljet (Täysi Käsi, 2020; suom. Juri Nummelin) on Donald E. Westlaken kirjailijanimellä ”Richard Stark” kirjoittama pulp-romaani, joka aloitti hänen pitkän Parker-sarjansa.

Parker on kovaotteinen periaatteen mies, jossa ei ole yhtään pehmeää kohtaa, josta tavallinen lukija saisi otteen. Parker on juna, jota ajaa kosto.

Vuonna 1962 ilmestynyt romaani on täynnä maskuliinista uhoa. Naisviha, seksismi ja esineellistäminen pursuavat kirjan sivuilta niin räikeästi, että nykylukijalla valuu hiki.

Westlaken hirtehinen John Dortmunder -sarja on ollut suosittu meilläkin. Siinä missä Dortmunder on eräänlainen venko, joka hankkii itsensä kuiville tempusta jos toisesta, Parker on ihmisenä vastenmielinen.

Darwyn Cooken sarjakuvaversiossa äsken mainittuja piirteitä on siloiteltu, eivätkä tarina ja hahmo ole enää niin karkeita. Pakko tunnustaa, että minulla on Kvaak Kirjan mukana sormeni pelissä Cooken Parker-sarjakuvateosten Suomi-julkaisuissa.

Sarjakuvissaan Cooke loihtii romaanin tekstin upeaksi kuvakerronnaksi, joka ei tarvitse sanoja tuekseen. Piirrosjälki on ilmavaa ja tavoittaa 1960-luvun hengen. Vaikka Cooke ehti elämänsä aikana niittää useita sarjakuvapalkintoja, hänen varhainen poismenonsa oli sarjakuvakulttuurille iso menetys.

5

Toinen omakohtainen julkaisu näki päivänvalon, kun sain uskomattoman tilaisuuden koota Carl Barksin sankarit: Pelle Peloton -sarjakuvakokoelmakirjan Story House Egmontille (2024; suom. Antti Hulkkonen, Kati Valli ja Aku Ankka -lehden toimitus). Barks-kokoelman kokoaminen on ollut yksi pitkäaikaisista haaveistani.

Valitsin teokseen niitä Pelle-seikkailuja, joista itse pidän. Mukana ovat muun muassa lapsuuden suosikkini Teräsmadot sekä Tarua ihmeellisempää. Vähän vanhempana olen pitänyt esimerkiksi tarinoista Mielikuvituskone ja Aika arkinen keksintö. Mielikuvituskoneen toimintaperiaate oli lapsena vähän hankala ymmärtää, eikä juttu vielä silloin noussut suosikkien joukkoon, vaikka sen aihe olikin kiinnostava.

Erityisen riemuissani olen siitä, että sain mukaan tarinan Pelle keksii talon. Mielestäni se on yksi Barksin kaikkien aikojen nerokkaimmista ankkasarjakuvista. Tarinassa Pelle lähtee piknikille tutkimaan, miten eväsretken oloja voisi parantaa.

Pelle rakentaa lattian, jotta muurahaiset eivät pääse kiipeämään liinalle. Hän rakentaa katon sateensuojaksi, ja seinät tuulensuojaksi, ja huomaa sitten keksineensä talon eli juuri sen asian, josta ihmiset lähtevät pois päästäkseen luonnon helmaan. Barks tuli osuvasti kuvanneeksi ihmiselämän ristiriitaisuutta.

Lue täältä Kimmo Ylösen arvostelu teoksesta täältä.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua