Kuva: Jonne Räsänen / Otava
KIRJAT | Kimmo Ohtonen kirjoitti Pohjolan naalin ”epävirallisen historian”. Yhtä paljon kuin naalista kirja kertoo ihmislajin ylivallasta, metsästyksestä, petovihasta ja ilmastonmuutoksesta.
”Kirja kertoo myös sinnikkäistä tutkijoista ja luonnonsuojelijoista, joiden ansiosta tunturiketulla on jälleen toivoa.”
ARVOSTELU
Kimmo Ohtonen: Tunturikettu – Pohjolan naalin tarina
- Otava, 2023.
- 320 sivua.
Vuonna 2016 toimittaja Kimmo Ohtonen löytää sattumalta netistä uutisen Kaldoaivin erämaassa pesintää yrittäneestä naalipariskunnasta. Uutinen päättyy surullisesti: maakotka nappaa naarasnaalin ennen kuin tämä ehtii saada poikasia.
Uutinen jää vaivaamaan Ohtosta. Hän alkaa kerätä tietoa siitä, miksi naali katosi Suomen Lapista ja lähes kokonaan koko Pohjolasta ja miksi se ei ole palannut takaisin, vaikka laji rauhoitettiin jo vuosikymmeniä sitten. Näin alkaa keriytyä kokoon tunturiketun tarina.
Tunturikettu – Pohjolan naalin tarina (Otava, 2023) on myös tarina siitä, miten ihminen on vallannut alaa muilta luontokappaleilta ja muuttanut peruuttamattomasti luonnon ekosysteemiä. Vielä 1850-luvulla Fennoskandian tuntureilla eli 10 000 – 15 000 aikuisen yksilön naalikanta, Suomen tuntureillakin eli toista tuhatta naalia. 1900-luvulle tultaessa metsästys alkoi pienentää kantaa, varsinkin kun naalin valkoisesta ja sinertävästä turkista tuli muotiluomus Euroopassa. 1930-luvulle tultaessa Pohjolan tuntureilla eli enää noin kaksisataa naalia. Laji rauhoitettiin viime tipassa, Ruotsissa vuonna 1928, Norjassa vuonna 1930 ja Suomessa yleisen käsityksen mukaan vuonna 1940.
Ohtonen kaivaa arkistoja Riihimäellä metsästysmuseossa ja saa selville, että rauhoituspäätös tehtiin Suomessa itse asiassa jo vuonna 1930, eli samoihin aikoihin kuin naapurimaissa. Silti naalikannat eivät kääntyneet kasvuun. Tähän mysteeriin Ohtonen etsii vastausta lukemalla niin naalitutkijoiden kuin Samuli Paulaharjun kaltaisten kansanperinteen kerääjien ja eräkirjailijoiden tekstejä. Pienen tunturiketun kohtalo osoittautuu monien tekijöiden summaksi.
Tässä yhteydessä täytyy esittää eräs huomio kirjan tyylistä. Kimmo Ohtonen kuvaa seikkaperäisesti omia tutkimusmetodejaan ja -retkiään. Hän tekee tavallaan naalin ohella itsestään kirjan toisen päähenkilön. Tämähän on tuttua jo Karhu – Voimaeläin -kirjasta (Docendo 2016), vaikka samalla tavalla Ohtonen ei naaliin samastu kuin samastui karhuun. Varsinkaan kirjan alkupuolella tällainen tarinallisuus ei tuo mitään lisäarvoa kerrontaan ja jopa häiritsee lukunautintoa. Ainakin itseäni kiusaa lukea Ohtosen krapulan kuvauksesta samalla kun hän kohtaa ensimmäistä kertaa naalin.
Kertomuksen edetessä pääosaan nousevat onneksi naalin suojelijat – kenttätyötä tekevät biologit ja metsähallituksen virkamiehet. Tarinan intensiteetti kasvaa ja lukija imaistaan mukaan jännittämään, miten naaliparalle lopulta käy.
* *
Rauhoitus ei pysäyttänyt petovihaa, vaan naalia saalistettiin edelleen levittämällä myrkkyansoja pesäkolojen suulle tai savustamalla naalit ulos koloistaan ja nuijimalla ne kuoliaiksi. Porotaloudesta elävät saamelaiset halusivat hävittää mailtaan niin sudet ja ahmat kuin myös tunturiketut, koska ajattelivat näiden tappavan poronvasoja. Naalin osalta käsitys oli väärä, sillä naali seurailee susia päästäkseen niiden jättämille haaskoille. Kun sudet karkotettiin tuntureilta, heikkeni naalinkin ruuan saanti. Myrkkypyynti kiellettiin Suomen tunturialueilla vasta vuoden 1993 metsästyslaissa.
Naalin rauhoitus ei myöskään pysäyttänyt ilmaston lämpenemistä. Se on vaikuttanut suuresti naalin elinoloihin. Naalin valkoinen turkki on suojannut sitä lumipeitteisillä tuntureilla joutumasta isompien saalistajien, kuten maakotkan saaliiksi. Kun talvet lyhenevät ja lumipeite vähenee, on valkoinen naali helppo saalis. Myös sopulikannat ovat heikentyneet ilmaston lämmetessä. Kun leudot ja kylmät ilmat vuorottelevat entistä äärevämmin, sopulien ravinto lumen alla jäätyy eivätkä ne pääse siihen käsiksi. Sopulien määrän vähetessä vähenee myös naalien määrä. Ilmaston lämpeneminen tuo tuntureille myös yhä lisää kettuja, ne valtaavat naalien ikiaikaiset pesäkummut ja sen jälkeen naaleilla ei ole niihin enää mitään asiaa.
Kolmas ongelma, johon rauhoitus ei purrut, oli naalikannan sisäsiittoisuus. Kun kanta pieneni ja naalit elivät eristyneinä populaatioina, kannassa ei tapahtunut tuiki tarpeellista geneettistä muuntelua. Sisäsiittoiset eläimet altistuivat sairauksille ja yhä harvempi naalipentu selvisi aikuiseksi jatkamaan sukua.
* *
2000-luvun alussa Norjan ja Ruotsin tuntureilla elää enää 40–60 aikuista naalia. Suomessa viimeinen naalin pesä havaitaan vuonna 1996. Suojelutoimista huolimatta Pohjolan naalikanta näyttää kuolevan sukupuuttoon.
Kimmo Ohtonen lähtee tapaamaan naalitutkijoita ja naalin suojelusta vastaavia virkamiehiä Norjan, Ruotsin ja Suomen tuntureille. Lukija pääsee moottorikelkan kyytiin todistamaan, miten naalin suojelua käytännössä tehdään. Se on raskasta käytännön duunia erämaiden armottomissa oloissa. Työn tuloksia mitataan neljänneskvartaalissa, jossa yksi kvartaali on 25 vuotta, kuten Suomen naalikannan suojelusta vastaava Metsähallituksen luonnonsuojelun erityisasiantuntija Tuomo Ollila on sanonut. Naaleille on asennettu satoja ruokinta-automaatteja, joista niille tarjotaan koiranruokanappuloita. Kettuja metsästetään naalien pesäkumpujen ympäristössä ja riistakameroiden avulla seurataan naalien liikkeitä.
Nämäkään jo 1990-luvulla alkaneet toimet eivät synkkää kehitystä katkaisseet. Vasta kun 2000-luvun alussa Norjassa alettiin tarhata luonnonvaraisia naaleja ja päästää vapaaksi tarhassa syntyneitä poikueita, tapahtui käänne. Ensin Norjassa, sitten Ruotsissa alkoi naalikanta kasvaa ja eristyksissä eläneisiin populaatioihin saatiin tarhassa syntyneistä eläimistä uutta verta.
Lopulta myös Norjan ja Suomen rajalle lasketaan vapaaksi tarhassa syntyneitä naaleja siinä toivossa, että ne vaeltaisivat Suomen puolelle ja asettuisivat sinne. Kirjan viimeisillä sivuilla riistakameraan tallentuukin iloinen perhetapahtuma. Vuosikymmeniä tyhjänä olleeseen naalin pesäkumpuun on keväällä 2022 asettunut naalipariskunta ja kesällä siellä temmeltää viisi naalinpoikasta.
Tänään Pohjolan tuntureilla elää noin 500 yksilön naalikanta, ja Suomenkin tuntureilla syntyi viime kesänä 16 naalin poikasta.
* *
Tunturikettu on kertomus siitä, miten ihminen käyttää tietojaan, taitojaan ja suurta valtaansa muiden eliölajien tuhoamiseen, myös miten voimme käyttää valtaamme myös muiden lajien suojeluun ja elinmahdollisuuksien parantamiseen.
Kirjan sanomaa ja luettavuutta olisivat vahvistaneet valokuvat naalin elämästä. En tiedä, miksi niitä ei ole haluttu liittää kirjaan. Kuvia olisi kyllä ollut tarjolla, sillä Kimmo Ohtonen teki tammikuussa 2023 julkaistun tv-dokumentin Naalin paluu samasta materiaalista kuin kirjan. Vaikuttava dokkari kannattaa katsoa Yle Areenasta.
Pauli Välimäki
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.
