Lucas Cranach vanhemman näkemys paratiisista. Kuva: Wiki Commons

”Pieni hetki riittänee”

Espanjan Aurinkorannikolla asuu talviaikaan yli 25 000 suomalaista, eivätkä he suinkaan ole seudun ainoita ulkomaalaislähtöisiä. Costa de la Luzin ja Motrilin seudun välisellä kaistalla törmää usein myös ruotsalaisiin, saksalaisiin ja englantilaisiin etelään lentäneisiin, kuin myös Afrikasta tavalla tai toisella Euroopan puolelle hankkiutuneisiin.

Andalusia ja sen aurinkorannikko ovat kuin paratiisi, joka vetää puoleensa yhtä lailla pohjoisen kylmänpakolaisia kuin etelän köyhyydestä eroon halajavia. Pohjoisesta tulevat hakevat yhä parempaa ja rattoisampaa elämää, etelästä saapuvat ylipäätään elämää.

Yhdet lentävät etelään koska voivat, toiset keinottelevat pohjoiseen koska on pakko. Eivätkä vastakkaisista suunnista tulevat välttämättä koskaan kohtaa, ainakaan tarkoituksellisesti ja tasaveroisina.

Aiheeseen tarttui hyvätasoinen suomalais-espanjalainen tv-sarja Paratiisi, jossa suomalaiset poliisit selvittävät yhteistyössä espanjalaisten kollegoidensa kanssa maanmiehiinsä liittyviä, pitkälti juuri Costa del Solilla tehtyjä ja siellä aukipunoutuvia rikoksia. Sarja myös äityy viimeistään toisella tuotantokaudella vahvan yhteiskunnalliseksi. Näkökulma kansainvälistyy, globalisoituukin, ja tarinassa näkyvät ja tuntuvat tutut maailmanpolitiikan ja filosofian dualismit: pohjoinen ja etelä, hyväksikäytetyt ja hyväksikäyttäjät, me ja ne.

Paratiisi on ollut suosittu ja myös kriitikoiden kehuma. Kulttuuritoimitukseen kirjoittavan Anne Välinoron mukaan sarjan kakkososa on jopa ”hyytävän hyvä”. Hyytävä tai ei, niin ainakin sarja on saanut erinomaisen sattuvan nimen. Yksi sen tapahtumia ja niiden näyttämöä luonnehtiva tunnelmaulottuvuus on juuri paratiisillisuus mutta myös eteläisen hehkun kauniin pinnan alainen onttous ja valheellisuus, sen varaan kasattujen toiveiden turhuus.

Sarja muistuttaa, että on tavoittelemamme paratiisi olemassa tai ei, niin harva meistä sitä löytää, ja jos löytääkin, niin se on paratiisillinen vain hetken. Sitten elämä muuttuu taas harmaaksi ja kovaksi arjeksi, joillekin jopa helvetiksi. Henkiin jääneet ymmärtävät erehdyksensä ja alistuvat tai lähtevät, useat pakotetaan lähtemään. Elämä ja parempaan hapuilu jatkuvat.*

Liza Marklundin dekkari En plats i solen (Paikka auringossa, suom. Päivi Kivelä; Otava, 2008) vuodelta 2008 muistuttaa asetelmaltaan erityisesti Paratiisin ensimmäisen tuotantokauden sisältöä ja asetelmaa. Nyt löydetään naapurimaa Ruotsin kansalaisia murhattuna Aurinkorannikolta, ja paikka auringossa muuttuu paikaksi varjossa. Murhien selvittelyssä ovat mukana pohjoisesta tulleet ammattilaiset kuten Paratiisissakin. Marklundin päähenkilö tosin on poliisien edelle entävä journalisti Annika Bengtzon, joka päätyy omissa tutkimuksissaan lopulta Afrikkaan asti. Marklundin tarinaan laajan kansainvälisen horisontin tuo suuren mittakaavan huumekauppa. Eurooppaa herätellyt vuosi 2015 ja siitä eteenpäin jatkunut pakolaisten aiheuttama paine maanosan rajoilla olivat teoksen ilmestyessä vasta edessä.

* *

”Paratiisi” on tiheään käytetty sana kirjojen, muiden taideteosten ja kulttuurituotteiden nimissä sellaisenaan tai taivutettuna, nimien osanakin. Myös Liza Marklund käytti sitä jo vuonna 2000 kolmannessa kirjassaan Paradiset (Paratiisi, suom. Outi Knuuttila; Otava, 2001).

Tuolloinen Marklundin paratiisi ei sijainnut perinteisen paratiisillisessa paikassa vaan keskellä Tukholmaa. Eikä tuokaan paratiisi ollut nimensä veroinen vaan oikeastaan sen vastakohta, kauhun ja iljetyksen talo.

Vuoden 2021 Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnah julkaisi Paradise-teoksensa vuonna 1994 (Paratiisi, suom. Einari Aaltonen; Tammi, 2023). Gurnah kuljettaa lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen Itä-Afrikkaan. Eurooppalaiset ovat vallanneet maanosan ja kohtelevat paikallista alkuperäisväestöä julmasti ja välineellisesti, mutta Gurnahpa kysyy, oliko elämä ennen heidän tuloaan sen parempaa?

Ei ollut, sillä arabikauppiaat ja muut kaukaa tulleet olivat jo vuosisatoja ryöstäneet ja orjuuttaneet itäafrikkalaisia, tuleva Nobel-voittaja opettaa. Eikä maallisen paratiisin rikkirepimiseen olisi tarvittu koskaan minkään nimisiä muukalaisia; afrikkalaiset – kuten me kaikki muut – osasivat ja osaavat tehdä sen itsekin.

Paratiisi tuntuisi olevan ainakin maallisen toteutumisen tai toteutettavuuden tuolla puolen. Se on kuin Platonin idea optimaalisen hyvästä elämästä tai auvon tilasta: se on kyllä olemassa ja totta, mutta maan päällä ja ihmisten kesken siitä voi korkeintaan ottaa mallia. Voi pyrkiä rakentamaan jotain, joka kyllä jo määritelmän mukaan on vain paratiisin idean valju varjo, mutta kuitenkin keskimääräistä raadollista arkeamme parempi olotila.

Mikko Heikka sivuaa samaa ajatusta yhdistäessään Paratiisi ajattelee meissä -esseessään yhteiskunnalliset utopiat paratiisiajattelun traditioon. Heikan mukaan Marx ja Engels tekivät ”suurenmoisen työn” sulauttaessaan samojen kansien väliin itseään edeltäneiden ajattelijoiden utopistiset ideat. Kaksikon suurtyö ei kuitenkaan muuttanut ihmiselämää ainakaan paratiisillisemmaksi. Heikan sanoin: ”Lopputulos on historian arvioitavana. Paratiisin sijasta maan päälle laskeutui kadotus. Marx ja Engels eivät muistaneet, että paratiisissa oli myös käärme.”

Vai ajattelivatko Marx ja Engels itse asiassa loogisemmin kuin Heikka?

Ehkä he muistivat, että raamatullinen alkuparatiisi, johon Heikka käärmeellään viitannee, oli ihmis- ja eläinkunnan rikkumaton, Jumalan säätämä lähtöruutu, ja sitähän marxismin ikonit eivät tietenkään olleet tavoittelemassa. Elämän pelissä lähtöruutuun ei ole palaaminen, eivätkä Marx ja Engels sisällyttäneet käsitteistöönsä myöskään tuonpuoleista. Ennemminkin he olivat matkalla päivitettyyn versioon Thomas Moren Utopiasta, oikeudenmukaiseen, tasa-arvoiseen ja niin hengen- kuin ruumiintarpeet täyttävään maalliseen ihanneyhteiskuntaan.

Kirjoitin, että olivat matkalla. En tietystikään tiedä, mitä tuo kuuluisa parivaljakko perimmäisesti asiasta ajatteli, mutta itse uskon niin historiankirjoituksesta löytyvien esimerkkien kuin omien havaintojeni ja oman pitkän elämänkokemukseni perusteella, että ihmisten paratiisi ei ole missään perillä, missään maallisessa tai taivaallisessakaan paikassa. Me ihmiset olemme onnellisimmillamme – jos sallitte näin vahvan ilmaisun – matkalla maaliin, tavoitteisiimme, mihin vain mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena. Ja ”matkalla” on tässä tulkittava niin kuvaannollisesti kuin konkreettisesti. Perille pääsy voi olla riemukasta, mutta täyttymys ja tyytyväisyys haihtuvat kuin kesäisten sadelätäköiden vesi. Riemu asettuu tyytyväisyydeksi, kunnes sekin väljähtyy, ja mieleen hiipii rauhattomuus ja epäröinti.

Olemme sielultamme edelleen metsästäjä-keräilijöitä, matkalla sinne missä hedelmät juuri nyt kypsyvät ja missä riista laiduntaa; matkalla parempaan tai mielenkiintoisempaan. Ja tilanne on parahultaisin, jos tie on osa päämäärää.

* *

Vaikka paratiisi ei olekaan ihmiselle sopiva paikka pitkäaikaista tai ikuista oleskelua varten, on se monien uskontojen, joskus vaikuttaneiden ja nykyisten, oleellinen elementti. Kaiken lisäksi eri uskontojen paratiisikuvailujen välillä on hämmentävän vähän vaihtelua.

Kognitiivisen uskontotieteen asiantuntijan Jani Närhen mukaan paratiisien kuvailuille ja kuvituksille on tyypillistä vehreä ja elinvoimainen luonnonympäristö virvoittavine vesineen, erilaiset elossapysymistä edistävät elementit, rajattomat resurssit ja ihmisasutus. Lisäksi paratiisit sijaitsevat jossain saavuttamattomassa mutta tutunoloisessa paikassa, ja niihin liittyy jokin intuition vastainen tai yliluonnollinen asia tai olio.

Eivätkä paratiisikuvat olleet luontokeskeisiä ja keskenään samanlaisia vain entisaikoina. Näin esimerkiksi Rauli Badding Somerjoki Paratiisi-biisissään 1970-luvun alussa:

”Perille kun saavuttiin, kukat kukki tuoksui niin
meri vaahtosi kuin olut kuohuaa

Heti rantaan kuljettiin, liiat kuteet riisuttiin
oli tunnelma niin huumaava”

Vaikuttaa siltä, että paratiiseista on pyritty rakentamaan jonkinlaisia harmonisia rauhan tyyssijoja, joissa kaivattu paratiisillisuus rakentuu vähintään yhtä paljon häiriöiden ja pahan puuttumisen kuin mielenkiintoisen ja kutkuttavan hyvän olemassaolon varaan. Puhtaus ja seesteisyys korvaavat eksoottisuuden, mietiskely ja oleilu tavoitteellisuuden ja toiminnan.

Levätään ja palaudutaan maallisista takaiskuista, raadannasta ja kauhuista?

Mutta kuinka pitkään meitä tyydyttää pelkkä auvoisa istuskelu nurmikolla? Paratiisiin päässeet tai joutuneet kai ovat, tai heidän pitäisi olla, tyytyväisiä – jotta he paratiisissa ylipäätään tuntisivat olevansa?

Ei tyydytä kovinkaan pitkään, epäilin jo yllä, ja Närhi on samaa mieltä. Hänen mukaansa paratiisi ei istu ihmisen psyykeen. Tottuminen kääntyy kyllästymiseksi, koska hyvätkin asiat herättävät meissä toistuessaan aina vain heikomman tunnevasteen. Hymy repeää haukotukseksi, halu pieniin haasteisiin ja riskinottoon kasvaa. Kuten Badding yllä osin siteeratussa biisisanoituksessaan myös toteaa: ”Pieni hetki riittänee”.

* *

Paradoksaalista ja vähän hämmentävää on, että me emme ole paratiisiyhteensopivia, vaikka olemme itse paratiisimme suunnitelleet. Ristiriidan voi tietysti ajatella ratkeavan niin, että muutumme joko matkalla paratiisiin – mikä viittaa usein kuolemaan – tai viimeistään perille päästessämme. Silloin ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että kyseessä ei ole enää meidän, kaltaistemme, paratiisi, vaan joidenkuiden muiden, ainakin psyykeltään meistä eroavien valtakunta.

Samaa aihepiiriä käsitteli myös jo Homeros Odysseiassaan. Kalypso-nymfi vangitsee Odysseuksen seitsemäksi pitkäksi vuodeksi Ogagian saarelle ja vapauttaa hänet vasta Athene-jumalattaren päätettyä, että nyt riittää. Ja Odysseus toden totta oli samaa mieltä jumalattaren kanssa, vaikka hänellä oli seuranaan kaunis nymfi ja ympärillään kaikin puolin paratiisilliset olosuhteet. Voi jopa väittää, että hän oli paratiisissa.

Odysseus kuitenkin halusi takaisin Ithakaan, kaiken maallisen vaivan ja vanhenevan vaimonsa pariin odottamaan väistämätöntä kuolemaansa. Mutta miksi?

Homeros ja me myöhemmin asiaa pohtineet tunnumme ajattelevan, että ihminen voi olla onnellinen vain ihmisenä, haavoittuvaisena ja ennen pitkää kuoleman kohtaavana olentona. Vain niin rajattuna elämä voi olla arvokasta tai edes kiinnostavaa. Ikuinen inhimillinen auvo on väärinkäsitys. Oksymoron, suorastaan. Mitä on rohkeus, ellei se sisällä riskinottoa ja usein nimenomaan riskiä kuolla tai ainakin kärsiä? Mitä on rakkaus tai ystävyys, jos se ei edellytä oman hyvän, jopa terveyden tai elämän, asettamista Hänen tai heidän hyvänsä varjoon? Mitä ovat hyvyys ja hyveet, jos pahuus on otettu pois. Mitä on mikään, mikä on rajatonta, mitä riittää loputtomasti, minkä saamiseksi ja säilyttämiseksi ei tarvitse nähdä vaivaa?

Ikuiseen paratiisiin joutuu, eikä pääse, kuten Odysseus ymmärsi. Jos paratiisi tai paratiiseja on olemassa, ne voivat kestää paratiisina vain tovin. Sitten matka jatkukoon tai päättyköön lopullisesti.

* *

Suosikkini paratiisi-sanaa nimessään kantavista kirjoista on Tõnu Õnnepalun Paradiis (Paratiisi, suom. Jouko Väisänen; Kirjokansi, 2017). Kirjan minä asui Paratiisissa Hiidenmaan Ristnan niemellä melkein 13 vuotta ja palaa aikuistuttuaan sinne viikoksi. Samalla hän kuvaa päivittäisissä kirjeissä ystävälleen entisiä aikoja Hiidenmaalla: ”Minä kirjoitan siitä, millaista Paratiisissa oli, ja ketkä siellä kerran olivat.”

Õnnepalun kynänjälki on tyylikästä ja vaikuttavaa, mutta pidän hänen kirjastaan myös sen paratiisi-kuvan vuoksi. Vihreän ja lauhkean runsauden asemasta Hiidenmaan menneisyys tarjosi ankaraa vuodenaikojen vaihtelua ja niukkuutta, jos myös ilon ja tyytyväisyyden hetkiä. Sielläkin luonto oli kaunis, vaikkakin vain niin kuin se näillä leveysasteilla saattaa olla:

”Männyt tuoksuivat. Meri aaltoili hiljaa alas rantaan. Pörriäiset surisivat. Me olimme hyvin nuoria, eikä elämällä ollut vielä minkäänlaisia kattoja. Vain Paratiisin pohjaton taivas, johon pääskyset leikkien syöksyivät, aivan kuin eivät aikoisikaan maan päälle palata.

Näin minä päädyin tänne. Niin helppoa se olikin. Kuljin rakkauteni perässä kuin sokea. Mutta yhtäkkiä hän ei ollutkaan enää siinä edessäni ja minä olin kasvotusten Paratiisin kanssa.”

Pieni kyläyhteisö oli paratiisi sellaisilla ehdoilla ja tavalla, jotka minäkin uskon ihmiselle sopiviksi ja mahdollisiksi. Rakasta ja tee työtä, ja rukoillakin toki saat. Kasva aikuiseksi ja elä elämäsi omana itsenäsi mutta muiden ihmisten mukana ja luonnon osana niin ensinmainituista kuin jälkimmäisestä huolta pitäen. Lähde pois kun on sen aika. Palaa, jos on tarvis, mutta muista että paratiisi ei ole enää siellä. Se ei ole enää siellä, koska se on nyt sisälläsi, Õnnepalu kirjoittaa. Paratiisi on sisälläsi ja kulkee kanssasi ja päättää keitä kohtaat ja keitä pääset lähelle, sillä jos vastaasi tuleva ei sovi paratiisiisi, paratiisillesi, et voi päästä hänen lähelleen.

Koska paratiisi ei ole nektariinin, hunajan ja seireenien rajaton resurssi ikuisuudessa tai viisaiden järjestelemä maanpäällinen ihannevaltio, sitä on pakko etsiä meistä itsestämme, elämästämme, suhteistamme ja suhtautumisistamme, arvoistamme.

* *

Kun Õnnepalu kirjoittaa Paratiisin siirtyvän sieltä lähtevien muistiin ja sydämeen, hän viitannee itselleen tuttuun kylään ja talorykelmään Hiidenmaan Ristnassa. Mutta kyllä hän tulee samalla puhuneeksi kaikista paratiiseista ja niiden lyhyestä olemassaolosta paikkana. Lyhytkin hetki kuitenkin riittää, kuten rakastuneet ja herätyksen saaneet tietävät. Tuokiokin voi muuttaa elämämme, saada meidät tuntemaan syvemmin, kohtaamaan kanssamatkaajamme – yhden tai useamman – myötä- ja mukanaelävänä.

Bo (Kaspers Orkester) Sundström ja Frida Andersson kuvaavat asian näin Badding-ruotsinnoksessaan:

”Och nu när vårt paradis
Frusit fast i snö och is
När det känns som vintern aldrig kommer att ta slut

Är jag glad att jag har dig
Att du stannar här hos mig
Att jag får älska dig tills livet rinner ut”

Kaikki on kohdallaan. Paratiisi on siirtynyt heidän sisälleen, tunteet ovat syvenneet, uloskinpäin, ja elämällä on päätepiste.

Uskallan ajatella, että paratiisin paikka ja rooli ihmiselämässä on kiinteästi kiinni moraalisessa aikuistumisessamme. Aloitamme sääntöjen ja aikuisten ohjauksen kaitsemina kartellen rikkeistä seuraavia rangaistuksia ja häpeää. Sitten alamme herätä asioiden moraaliseen ulottuvuuteen. Ymmärrämme, että lähes kaikilla päätöksillämme ja tekemisillämme on yhteys muihin eläviin olentoihin – meitä ympäröivään luontoon – ja alamme tuntea vastuun painon. Valvonnan, ulkoisten määräysten ja rangaistusten merkitys vähenee. Immanuel Kantin suuntaan kumartaen, laki on siirtynyt sisällemme.

Kuten teki paratiisi.

Kari Heino

* *

Muita paratiiseja

• Fernanda Melchor: Páradais (Paratiisi, suom. Emmi Ketonen; Aula & Co, 2023)
• Toni Morrison: Paradise (Paratiisi, suom. Seppo Loponen; Tammi, 1998)
• Mari Mörö & Petri Volanen: Paratiisi (Minerva, 2011)
• John Milton: Paradise Lost (Kadotettu paratiisi, suom. Yrjö Jylhä; WSOY, 1933 – suosittelen kyllä alkukielistä)
• Mario Vargas Llosa: El paraiso en la otra esquina (Paratiisi on nurkan takana, suom. Sulamit Hirvas; Otava, 2005)
• Émile Zola: Au bonheur des dames (Naisten paratiisi, suom. Ossi Lehtiö; Karisto, 2011)

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua