”Heroiinin ja OxyContinin ainoa ero on siinä, että OxyContinia saa lääkäriltä” – arviossa Kivun valtakunta

Kuvat: Gummerus

”Romaanimaiseen tyyliin kirjoitettu sukudynastian voimasuhteiden kuvaus on kuin farmakologinen Forsytein taru, vetävä ja koukuttava lukukokemus.”

Ei kyllä ole! Amerikkalaisen The Boston Globe -lehden arvostelusta poimittu lause kirjan kansiliepeessä ei pidä paikkaansa. Minkään sortin Forsytein taru tämä kirja ei ole.

Toisin kuin John Galsworthyn teoksessa (1922), tämän kirjan henkilöt eivät ole moniulotteisia, suvun pyrkimysten ja omien ristiriitaisten tunteidensa kanssa kamppailevia inhimillisiä olentoja, onnettomia ja haavoittuvia. He ovat kirjallisia paperinukkeja:

”Miljardööri, jonka oli sinä aamuna määrä antaa todistajanlausuntonsa, oli vähän yli seitsemänkymmentävuotias nainen, jolla oli lääkärin koulutus, vaikkakaan hän ei ollut koskaan harjoittanut lääkärin ammattia. Hänellä oli vaaleat hiukset ja leveät kasvot, korkea otsa ja silmät etäällä toisistaan. Hän käyttäytyi tylysti. Hänen asianajajansa olivat yrittäneet estää kuulemistilaisuuden, eikä hän halunnut olla paikalla. Hänestä välittyi sellaisen ihmisen itsevarma kärsimättömyys, joka ei koskaan joudu jonottamaan päästäkseen lentokoneeseen, yksi paikalla olleista juristeista ajatteli.”

Tehokkaasti ja varmasti kirjoitettua, mutta Patrik Radden Keefen kirjaa ei tarvitse lukea montaakaan sivua, kun viihderomaaneja muistuttava ihmiskuvaus alkaa nousta esiin – ja opuksen miltei 700 sivuun näitä kaavamaisesti kirjoitettuja kuvauksia mahtuu:

”Viisikymppisellä, hoikalla ja kaljuuntuneella Meierilla oli levoton katse kehyksettömien silmälasiensa takana.”

”Hogenilla oli hiekanruskeat hiukset ja huippuyliopiston kasvatin käytös, ja hän pukeutui liituraitapukuun ja rusettiin.”

”Hän oli tanakka ja karhumainen, hänellä oli tummanruskeat hiukset, samanlaiset vaaleat silmät kuin Raymond-isoisällään ja sama vahva leuka kuin Richard-isällään ja hänen parrassaan oli harmaata.”

”…ja ennen kuin arvasikaan, Marietta oli uppoutunut esitykseensä ja lauloi syvällä ja seksikkäällä äänellä kuin olisi esiintynyt kabareessa.Laulaessaan hän huomasi katsojien joukossa vieraan miehen, joka istui liikkumatta ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehellä oli tuhkanvaaleat hiukset ja kehyksettömät silmälasit, joiden takia hänessä oli jotain professorimaista, ja hän tuijotti suoraan Mariettaan.”

* *

Kivun valtakunnan (suom. Maija Heikinheimo; Gummerus, 2023) takakannessa mainostetaan, että ”kirja kertoo Sacklerien suvun saagan sadalta vuodelta”, etukansi taas huutaa The New York Times -lehden suulla että: ”Tämä kirja saa veresi kiehumaan”.

Millaisin odotuksin tällaiset lauseet saavat lukijan tarttumaan kirjaan? Se voidaan siirtää myös tyynesti sivuun.

Sacklerin suvun keskinäisistä erimielisyyksistä huolimatta heitä yhdistää suunnaton ahneus ja itsekkyys. Kuvaukset Sacklerien yksituumaisesta valehtelusta ja kieroilusta, piittaamattomuudesta opioidi-epidemian uhreja kohtaan ja uhrien syyllistämisestä ovat kylmäävää luettavaa. Kuviteltuja tai toissijaisista lähteistä pengottuja ihmissuhdekiemuroita olisi siksi voinut maalailla vähemmän.

Kirjan ansiot ovat aivan toisaalla kuin sen turhissa romaanivirityksissä ja pinnallisen raflaavissa luonnehdinnoissa, joista ei kaunokirjallista syvyyttä löydy.

Niistä ja kirjan valtaisasta sivumäärästä paistaa läpi pyrkimys kaupalliseen menestykseen bestseller-reseptillä. Se ei ole kirjalle eduksi; tämänkään kirjan laadusta ei kerro tekstin metrimäärä, vaan sen sisältö.

Turha pitkittäminen koettelee teoksen uskottavuutta ja laskee lukijan turnauskestävyyttä. Minua se ärsytti niin, että jätin ensin kirjan kesken. Vasta toisella yrittämisellä, kun pihvi vihdoin löytyi onttoien alkujaarittelujen jälkeen maustekastikkeen alta, lukeminen alkoi sujua ja jaksoin loppuun asti.

* *

”OxyContin toki olikin vahvempaa kuin morfiini. Se oli yksinkertainen kemiallinen tosiasia, jota Purdue yrittäisi parhaan mukaansa hämärtää. Syöpäpotilaita ei nimittäin ole määräänsä enempää. ’Meidän kannattaa pikemminkin laajentaa OxyContinin käyttöaluetta’, Friedman kirjoitti. Todelliseksi kultakaivokseksi osoittautui ’kipu joka ei ole pahanlaatuista’. OxyContinia ei suunnattaisi kapeille markkinoille pelkästään syöpäkivun hoitoon, todettiin Purduessa pidetyn varhaisvaiheen tiimikokouksen muistiossa. Yrityksen arvioiden mukaan 50 miljoonaa amerikkalaista kärsi jonkinlaisesta kroonisesta kivusta. Niille markkinoille Purdue halusi. OxyContinista tulisi lääke jokaiselle: ’OxyContin, kipulääke joka sopii ’hoidon alussa ja sen jatkuessa’. Sitä saattoi käyttää kuukausia, vuosia, koko elämän.”

Kirjan pääasia eli se, miten Sacklerin suvun lääkebisnes tuotti heille häikäilemättömyyden, suunnattoman ahneuden ja lainvastaisten toimien ansiosta miljardien dollareiden jättiomaisuuden ja pelkästään Yhdysvalloissa aiheutti jättimäisen huumeriippuvuusepidemian ja tappoi parinkymmenen vuoden aikana yli puoli miljoonaa ihmistä opioidilääkkeiden yliannostukseen; eikö jo pelkästään siitä kertominen olisi ollut riittävän merkittävää teoksen sisällöksi?

Ja muistetaan vielä se, kuinka suku hyväntekeväisyyden nimissä tehdyillä lahjoituksillaan maailmankuuluille taidemuseoille ja yliopistoille piilotti toimiaan kunniallisuuden sumuverholla ja miten auliisti kulttuuri- ja tiedemaailman eliitti lankesi rahavirtojen edessä kyseenalaisiin ja epävarmoihin sponsorointisopimuksiin.

Se kaikki on kiinnostavaa ja ehkä myös tarpeellista suomalaisellekin lukijalle – myös täällä museoilta ja yliopistoilta vaaditaan yhä enenevässä määrin rahoituksen hankkimista yksityisiltä tahoilta ja liike-elämästä. Kuka hyötyy kenestä ja mitkä ovat rahan ehdot?

* *

”Monet näistä myyteistä ovat nykyään osa lääkärin ja sairaanhoitajan ammattien folklorea, Romagosa valitteli. Rickhard (Sackler) oli henkilökohtaisesti kutsunut Romagosan konferenssiin. Romagosa kuulosti hieman Valiumin vaaroja vähättelevältä Arthur Sacklerilta todetessaan, että ihmiset pelkäsivät turhan takia jäävänsä koukkuun morfiiniin, koska todellisuudessa addiktio ’on psykologinen sairaus’, joka ilmenee ainoastaan silloin, kun ’ne jotka eivät oikeasti tarvitse morfiinia, käyttävät sitä väärin’.”

Se, että raha tuo valtaa ja sillä saa avukseen juristien armeijan, jonka tehtävänä on etsiä lain porsaanreiät ja suunnitella kieroja sopimuksia toimenantajan eduksi, ei ole uutta ja yllättävää.

Mutta silti, kirjan kuvaukset Sacklereita ja heidän lääkefirmaansa Purdue Pharmaa vastaan Yhdysvalloissa nostetuista oikeusjutuista ja se, kuinka pitkään Sacklerit juristilaumansa kanssa onnistuivat luovimaan niistä, on miltei käsittämätöntä:

”Jossain vaiheessa lähes kaikki osavaltiot olivat haastaneet Purdue Pharman oikeuteen. Lisäksi oli tuhansia oikeusjuttuja, joissa kantajina oli kaupunkeja, piirikuntia, sairaaloita, koulupiirejä ja alkuperäiskansoja.”

Tosi on. Useilla palkinnoilla kirjoituksistaan palkittu, muun muassa The New Yorker -lehteen kirjoittava Patrick Radden Keefe on kokenut toimittaja ja tietokirjailija, joka on tehnyt taustatyönsä tarkkaan. Kirjan tekstit ja lähteet ovat faktantarkastajien läpikäymiä, eikä asiavirheitä löydy – edes Sacklerin juristilaumat eivät ole niitä löytäneet.

Keefe on tehnyt valtaisan urakan. Ihmisiä ja asioita ja yksityiskohtia vilisee niin, ettei niiden perässä pysy yhdellä lukemisella, eikä kaikkien yksityiskohtien ja koukeroiden muistaminen ole mahdollista. Yleiskuva lääkeskandaalin mittasuhteista, sen aiheuttaneen lääkärisuvun häikäilemättömistä liiketoimista ja niiden seurauksista tulee kyllä selville; Keefe on taitava kirjoittaja.

Kun hän kertoo siitä, kuinka paljon suku pumppasi yhtiöstä rahaa, dollarisummat ylittävät lukijan ymmärryksen. Vuonna 1986 Purdue Pharman kolmesta perustajaveljeksestä (kaikki lääkäreitä) vanhimman, Arthurin, omaisuuden arvioitiin olevan yli 175 miljoonaa dollaria. Hän sijoittui talouslehti Forbesin listalla Yhdysvaltain 400 rikkaimman ihmisen joukkoon.

Suku eli leveästi, kunnes lopulta taitavien juristien, aktivisien ja uhrien sekä heidän omaistensa ansiosta Sacklerien maine oli lopullisesti mudassa ja oikeus toteutui. Vuonna 2019 Purdue Pharma asetettiin konkurssiin ja loputkin museot ja yliopistot pyyhkivät suvun nimen seiniltään ja Sacklerit joutuivat suostumaan valtaisiin korvauksiin. Katumusta tai minkäänlaista myötätuntoa heiltä ei ole uhrejaan kohtaan herunut. Ahneus ja häikäilemättömyys on jatkunut ja varmasti miljardeja on piilotettu lain kouralta.

* *

Heinäkuussa kuusi vuotta sitten kuljimme tyttäreni kanssa kohti apteekkia kantamuksenamme pari muovikassillista lääkkeitä ja erilaisia lääketarvikkeita. Lähestyessämme juna-asemaa, heilautin kassia radan suuntaan ja kysyin, ”vai viemmekö tuonne”? Se oli mustaa huumoria päivänä, jona askel oli raskas mutta oli vain jatkettava eteenpäin.

Asemalla näin päivittäin niitä, joille huumaavien lääkkeiden hankkiminen oli täysipäiväistä säätämistä; kurjassa kunnossa olevia sekavia nuoria, joista saattoi nähdä, ettei heillä ollut paljoa aikaa jäljellä.

Kasseissa oli OxyContinia runsain määrin eri vahvuuksina ja muitakin opiaatteja niin pillereinä kuin kielelle tiputettavana liuoksena. Veimme ne apteekkiin. Mies ei enää tarvinnut lääkkeitä, kun tauti oli tehnyt tehtävänsä.

Hänelle lääkkeet olivat olleet hyvä asia; hän sai nukkua omassa sängyssään loppuun asti. Syövän runteleman kehon ei tarvinnut kärsiä kipuja. Niin pitikin olla, mutta ne miljoonat, joille niitä samoja pillereitä oli Yhdysvalloissa ja muualla määrätty tarpeettomasti vain julman ahneuden tähden, heidän kärsimyksensä olisi ollut vältettävissä. Sacklerin suku olisi voinut toimia toisin.

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua