Kuvat: Jonne Räsänen / Otava

Tietokirjailija ja filosofi Maija-Riitta Ollila tulee taas uuden kirjan kanssa, ja tällä kertaa paneudutaan transhumanismiin. Kirjan nimi on Tulevaisuuden paranneltu ihminen (Otava, 2023). Ollaan siis ihmisyyden ytimessä, keskustelemassa humanismista, ihmisen olemuksesta ja ihmiseen sisäänkoodatusta tarpeesta panna aina vain paremmaksi.

Urheilu – ainakin huippu-urheilu – on ilmeinen esimerkki transhumanismin vaatimattomasta nykyarjesta. Ajatelkaapa vain urheilun eetosta: ennätyksiä ennätysten perään. Citius, altius, fortius. Urheilija jalostaa itseään luomuminänsä yli tai ohi, pumppaa itseensä lisää voimaa, muokkaa kehoaan, säätää ravinto- ja hivenainetasapainoaan ja kehittää lajissaan merkityksellisiä henkisiä ominaisuuksiaan. Voi sanoa, että hän manipuloi ruumistaan ja psyykeään, eikä hän aina malta tehdä sitä pelkästään luvallisiksi sovituin keinoin.

Mutta se mikä voi urheilussa (vielä) olla kiellettyä, ei ole sitä transhumanismin utopioissa. Niissä teknologia ja biotieteet valjastetaan tekemään meistä parempia fyysisessä, henkisessä ja moraalisessa mielessä. Ja kyllä, sillä tiellähän me olemme jo kaikki, eivät vain urheilijat. Yhdellä on sydämentahdistin ja useita hammasimplantteja, toisella muutama tekonivel, kuulokoje ja munuaissiirre. Kemikaalit auttavat meitä jaksamaan, keskittymään ja rauhoittumaan.

Transihmisistä sukeutuu terveitä, kukoistavia, onnellisia, pitkäikäisiä, ehkä jopa kuolemattomia?

Yhdelle tuo kaikki kuulostanee paratiisimaiselta utopialta, toiselle dystopialta. Yksien mielestä vain transhumanismi vapauttaa koko inhimillisen potentiaalin, toiset katsovat, että moisen ohjelman toteutuminen paremminkin hyvästelisi ihmisyyden.

Johdattelevatko transhumanistit meitä paratiisiin vai kadotukseen, ja onko ihmisen hyvä paratiisissakaan? Ilmiö nostattaa isoja kysymyksiä vailla lopullisia vastauksia.

Transhumanismin ääressä ymmärtää nopeasti, että aihe sopii vallan mainiosti filosofin käsiteltäväksi. Kysymykset ovat suuria ja arvolatautuneita, tarvitaan määritelmiä ja rajanvetoja, liikutaan toden ja tarun rajamailla.

Ollila selviää kunnialla. Hän on tehnyt kotiläksynsä, antaa sekä intoilijoille että epäilijöille tilaa ja nostaa etiikan tärkeään rooliin niin transhumanismin tavoitteistossa kuin omissa pohdinnoissaan. Onko tämä projekti ihmiselle hyväksi? Onko jokin raja, minkä ylityttyä muutettu ihminen ei ole enää ihminen? Pysyykö transhumanismin projekti varmasti ihmisen otteessa, ja onko se edes tarpeen?

Kirja on pohtiva ja parhaan lukukokemuksen saanee, kun hyppää kirjan kyytiin; keskustelemaan, pohtimaan, kritikoimaankin. Esimerkiksi, onko sotilaan alistuttava ”paranneltavaksi” sen mukaan kuin hänen esimiehensä vaativat? (Sotilaallisten kykyjen parantelu on jo kiihkeän tutkimuksen alla ainakin kaikkien suurvaltojen asevoimia palvelevissa asianomaisissa laboratorioissa.)

Ollila helpottaa mukaanpääsyä välttämällä turhaa ammattislangia ja käyttämällä runsaasti, paikoitellen todella runsaasti, esimerkkejä. Heti teoksen alussa hän muun muassa selvittää termien parantaa ja parannella eroa puhumalla hyvän tovin lihavuudesta ja ilmiön aiheuttamista erityyppisistä ongelmista.

Transhumanismin ja sen eri suuntausten sekä ajattelusuunnan historian esittelyn jälkeen Ollila palaa paranteluun ja nostaa näkyviin painavan ja tärkeän kysymyksen: voiko ihmisen parannella huonommaksi? Iso osa transhumanisteista lähtee siitä, että meitä voi parannella, ja niin ollen meitä myös paranneltakoon ihmisinä. Näin ajateltaessa ihminen siis säilyisi paranteluprosessissa ihmisenä.

Mutta millainen on parempi ihminen? Terve, vahva, nykyistä älykkäämpi ja hyveellisempi? Varmasti. Mutta mitä muuta? Ollila kirjoittaa:

”Ihmisen parantelu, hänen jalostamisensa, tähtää periaatteessa korkeatasoisempaan ihmisolemukseen. Onko mahdollista, että tämän jalostusprosessin tuloksena syntyy epäsikiö, joka menettää olemuksensa? Luonnonoliot muuttuvat joka tapauksessa biologisen evoluution kautta. Onko jotakin ongelmallista siinä, että ihminen kaappaa oman evoluutionsa omiin käsiinsä erilaisten teknologioiden avulla?”

Niin, onko? Jos ja kun parantelu muuttaa meitä niin paljon, että lopputulosta on harhaanjohtavaa kutsua ihmiseksi – sillä ei ole enää ihmisen olemusta, millaiseksi tuo olemus sitten määritelläänkään – siinä kohtaa on siirrytty post(trans)humanismin puolelle. Ollaan esimerkiksi vaiheessa, jossa tietoisuutemme on skannattu detalji detaljilta tietokoneisiin tai robottien aivoja vastaaviin keskusyksiköihin.

Silkkaa scifiä, hymähdät. Ja niin se tietysti vielä on. Mutta kuinka pitkään?

* *

Transhumanismi-sanan trans-osa siis viittaa nykyihmisyyden ja perinteisen humanismin ylittämiseen, eikä esimerkiksi uskonnollispohjaiseen tuonpuoleisuuteen – tai no, transhumanismin heimojen viidakosta löytyy kyllä uskontopohjaisiakin vaihtoehtoja. Yllätyksenä ei joka tapauksessa tule, että yhtenä transhumanismin lukuisista kantaisistä mainitaan toistuvasti Friedrich Nietzsche, joka kirjoitti yli-ihmisestä, mutta myös eläimen ja yli-ihmisen väliin solmitusta nuorasta, tai nuorasta ”pohjattomuuden yli” (suom. Aarni Kouta). Ihminen voisi siis jättää nuoralla tasapainotellen – tokkopa sentään tanssien – vahvana edelleen sykkivän eläimyytensä ja lähteä kohti yli-ihmisyyttä.

Tosin, kuten Ollila muistuttaa, transhumanismiin penseästi suhtautuvat käyttävät mieluummin J.A. Hollon myöhempää Nietzsche-käännöstä, jossa mestari puhuu nuorasta kuilun, eikä pohjattomuuden yllä. Tässä tulkinnassa varomaton nuorallatanssija rysähtää kuilun pohjalle, pohjattomuuden ikuisuudessa leijumisen sijaan.

Tähän palaamme aina niin transhumanismin kuin laajasti ymmärretyn teknologisen kehityksen yhteydessä: hyväksi vai pahaksi ja kenen eduksi?

Mitä sanoo filosofi Ollila? Tärkeä on esimerkiksi kirjan kohta, jossa Ollila käsittelee ensin reaktioitamme ”perinteiseen”, siis karkeasti ottaen tähänastiseen, teknologian ja tekniikan rooliin elämässämme. Kovin laajaa vastustusta tuon roolin kiihtyvällekään kasvulle ei ole esiintynyt, vaikka ajoittain toki käydään vilkasta keskustelua digimaailman ulkopuolelle jäävistä tai teknologiaköyhyydestä, eli siitä, että meillä kaikilla vain ei kerta kaikkiaan ole varaa esimerkiksi sähköautoon.

Transhumanismissa teknologian rooli kuitenkin eroaa ratkaisevalla tavalla aiemmasta. Sen yhteydessä ei ole enää kyse ”vain” ihmisen vuorovaikutuksesta esineiden ja välineiden kanssa. Teknologiasta tulee osa ihmistä, jopa niin, että on vaikea sanoa, missä ihminen loppuu ja teknologia alkaa.

Ollila toteaa: ”Ihmisyyttämme parantava ja paranteleva teknologia vaikuttaa ympärillämme ja sisällämme. Jos emme halua sitä, muut vaihtoehdot on nostettava keskusteluun välittömästi.”

Filosofi ei varoittele saati pelottele, vaan kehottaa olemaan hereillä. Alkuun pääsee lukemalla hänen kirjansa.

Kari Heino

* *

Lue lisää

Kirjan oheen sopivat ainakin seuraavat teokset:

• Jarno Hietalahti: Ihmisyyden ytimessä. Filosofisen humanismin idea. Gaudeamus, 2022.
• Karoliina Lummaa & Lea Rojola (toim.): Posthumanismi. Eetos, 2014.
• Maija-Riitta Ollila: Tekoälyn etiikka. Otava, 2019.
• Sami Pihlström: Transsendentaalinen humanismi. T&E (45/1), 2021.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua