Kuvat: Suhrkamp / Wiki Commons
ESSEE | Jukka Ahtela lähti etsimään kaunokirjallisuutta, joka käsittelee yhdentyvää Eurooppaa. Kirjallisuutta, joka tarkastelee Eurooppaa, asioita, elämää ja ihmisiä valtioiden rajat ylittäen. Ja löysi Robert Menassen.
”Menassen mukaan kaikki suuret romaanit ovat aikakauden vaihtumista enteilevän aattoajan romaaneja. Elämme Euroopassa jälleen kerran suuren mullistuksen aattoa, jonka olemassaoloa ei tajuta; samoin kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siksi juuri nyt pitää olla rohkeutta ottaa suuria poliittisia askeleita kohti tulevaisuuden yhtenäistä Eurooppaa.”
Suuri eurooppalainen romaani. Onko se jo kirjoitettu vai odottelemmeko sitä edelleen? En tarkoita kansallisia klassikkoja. Suuria eurooppalaisia romaaneja löytyy toki kansallisista monumenteista. Namedroppingia voi harrastaa mieltymystensä mukaan: Hugo, Goethe, Cervantes, Dickens, di Lampedusa, Laxness, Grass, Kundera, Kross, Müller, Kivi, Linna. Eurooppalaisia kaikki tyynni, suuria kertojia. Heidän tekstiensä pohjajuuret ovat kiinni yhteisessä eurooppalaisessa kulttuuriperimässä ja ovat kiitollisten lukijoiden näkökulmasta kaunis osoitus kulttuurin kyvystä ylittää kansalliset rajat.
Haen kaunokirjallisuutta, joka käsittelee yhdentyvää Eurooppaa. Kirjallisuutta, joka tarkastelee Eurooppaa, asioita, elämää ja ihmisiä valtioiden rajat ylittäen. Katse on silloin tulevaisuudessa – tai historiassa. Näinhän pystyttiin elämään ja kirjoittamaan Stefan Zweigin Eilispäivän maailmassa tai Robert Musilin klassikossa Mies ilman ominaisuuksia. Tosin nuo teokset liikkuivat Habsburgien dynastiassa Itävalta-Unkarissa, joka oli omanlaisensa Eurooppa-integraation yritys sekin. Triesteläisen Claudio Magrisin mestariteos Tonava on kipeänkaunis kuvaus tuosta menneestä ajasta säilyneestä kulttuuriperinnöstä.
Kirjoitin taannoin Kulttuuritoimitukseen ranskalaisen kirjailijan, toimittajan Olivier Guezin toimittamasta kokoelmasta Eurooppa-aiheisia tekstejä (Le Grand Tour, Ouvrage collectif sous la direction d´Olivier Guez, Grasset 2022). Guez valitsi jokaisesta EU-jäsenmaasta tunnetun nykykirjailijan ja pyysi tältä lyhyttä tekstiä ”kotimaan paikasta, jolla on yhteys eurooppalaiseen kulttuuriin ja historiaan”.
Tuloksena oli mosaiikinomainen kokoelma hyvin henkilökohtaisia tekstejä sinänsä varsin arkisista paikoista. Yhteistä niille olivat kuitenkin syvälle yhteiseen eurooppalaiseen historiaan ulottuvat juuret. Muistot, muistaminen, ihmisen pahuus ja hyvyys, anteeksianto ehkä, mutta ei unohtaminen. Eurooppalainen historia näyttäytyy kirjoituskokoelman valossa perin surulliselta: sotia, pakolaisuutta, vainoja; siellä täällä välähdyksiä kauneudesta, luonnosta, taiteesta, arkkitehtuurista; myös ihmisen hyvyydestä.
Euroopan Bryssel-vetoista integraatiota käsittelevää kaunokirjallisuutta en ole näihin päiviin mennessä paljoakaan löytänyt. 1980-luvun lopulla nappasin englanninkielisestä kirjakaupasta Brysselissä Stanley Johnsonin The Commissionerin, joka on sujuvasti kirjoitettu silloiseen EY-komissioon sijoittunut jännäri. Toinen löydös Bryssel-ympäristön kuvausta on Juha Vakkurin Brysselin yöt, joka tarkastelee Euroopan unionin toimintaa hieman kyynisestä suomalaisesta virkamiesnäkökulmasta.
Menasse, Bryssel ja Auschwitz
Sitten löysin Robert Menassen (s. 1954). Hän on itävaltalainen, kotimaassaan ja saksalaisella kielialueella muutenkin varsin tunnettu kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Menassen Die Hauptstadt (Pääkaupunki; Suhrkamp 2017, 459 s.) on Brysseliin sijoittuva trilogian ykkösromaani, jossa yhdistyvät tarkkanäköinen EU-instituutioiden toiminnan kuvaus, jännitettä ylläpitävä rikosjuoni sekä Euroopan integraation perusteita, historiaa ja arvoja koskeva pohdinta. Kirjan henkilöhahmot ovat taitavasti kuvattuja omine kätkettyine historioineen, motiiveineen, ahdistuksineen ja kaipauksineen.
Keskeinen teema juonenkehittelyssä on EU:n julkisuuskuvan kiillottaminen. Tätä edistämään syntyy ajatus juhlistaa komission perustamisen 60-vuotismerkkipäivää Auschwitzissa pidettävässä tilaisuudessa. Hanketta lähdetään kehittämään komission kulttuuripääosastossa, mutta lopulta historia törmää nykypäivään eli jäsenmaiden torjuvaan kantaan. Menasse on tässä taitavasti ammentanut Musilin kuvaamaa Parallelaktionin teemaa. Mies ilman ominaisuuksia rakentuu keisari Frans Josef II:n valtakauden 70-vuotisjuhlan rakentamiseen Itävallassa, samaan aikaan kuin Saksassa valmistaudutaan keisari Wilhelmin valtakauden 30-vuotisjuhlaan.
Auschwitz-hankkeessa Menasse yhdistää monta teemaa. Hanketta valmistelee komission kulttuuripääosasto, jota pidetään enemmänkin heppoisena puuhasteluyksikkönä verrattuna raskaan sarjan pääosastoihin, kuten kilpailu tai kauppapolitiikka. Auschwitz on Menassen näkemyksen mukaan EU:n olemassaolon keskeisin ponnin: ”Ei koskaan enää Auschwitzia.”
Romaanissa kuvatun korkean tason think-tank-työryhmän jäsen esittää jopa Auschwitzin nimeämistä EU:n pääkaupungiksi. Lopuksi koko Auschwitz-hanke kaatuu EU:n valtarakenteisiin ja erityisesti neuvoston päätöksenteon yksimielisyysvaatimukseen, jota Menasse pitää eräänä nationalismin ilmentymänä.
Menasse on kirjoittanut eurooppalaisista arvoista, historiasta ja politiikasta jo ennen Pääkaupungin ilmestymistä. Hänen esseensä ja artikkelinsa ovat keskittyneet demokratiavajeen poistamiseen, kansallisten rajojen häivyttämiseen ja aidon, alueisiin perustuvan Euroopan tasavallan perustamiseen sekä yhteisen finanssipolitiikan kehittämiseen. Menassen mukaan kaikki suuret romaanit ovat aikakauden vaihtumista enteilevän aattoajan romaaneja. Elämme Euroopassa jälleen kerran suuren mullistuksen aattoa, jonka olemassaoloa ei tajuta; samoin kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siksi juuri nyt pitää olla rohkeutta ottaa suuria poliittisia askeleita kohti tulevaisuuden yhtenäistä Eurooppaa.
Pidin kovasti Pääkaupungista, mikä johtui varmaan Brysselin tuttuudesta; olen aikoinaan asunut noilla tienoilla yhteensä liki 15 vuotta. Autenttisuus yhdistyi lukukokemuksessa nostalgiaan. Mutta pidin teoksesta myös siihen sisältyvän voimakkaan eetoksen takia. Emme saa unohtaa, miksi Euroopan yhdentymistä tarvitaan. Auschwitz on muistettava, vaikka sen viimeinen elossa oleva asukas kuolee.
Bryssel, Albania ja EU:n tekopyhyys
Pääkaupunki päättyy enteellisesti sanoihin ”À suivre” – ”jatkuu”. Die Erweiterung (Laajentuminen), joka on itsenäinen jatko-osa luvattuun trilogiaan, ilmestyi vuonna 2022 (Suhrkamp, 653 s.). Teos käsittelee erityisesti EU:n laajentumista ja tapahtumat sijoittuvat Brysselin ohella varsinkin Albaniaan. Eräs keskeisistä hahmoista on itävaltalainen, hieman kompleksinen virkamies, josta on tunnistettavissa Menassen omia lapsuuden ja nuoruuden vaiheita.
Rakenteeltaan Laajentuminen sisältää samoja piirteitä kuin Pääkaupunki. Näitä ovat EU-instituutioiden kuplan ja sen jäykkälavettisen toiminnan kuvaus moniulotteisen poliittisen hankkeen parissa, kansainvälisen rikostutkinnan eteneminen toisena juonenkannattajana sekä eurooppalaisten arvojen, tällä kertaa erityisesti oikeusvaltioperiaatteen toteutumisen armoton kritiikki. Henkilögalleria on laaja, mutta jokaisella on paikkansa. Jokainen henkilö valottaa omalta osaltaan Euroopan historiaa ja sitä yhteistä historian verkostoa, jossa vanhempiemme ja esivanhempiemme kohtalot ovat risteilleet.
Yhteistä teoksille on myös autenttisuus, joka kumpuaa nykypäivän todellisuudesta. Pääkaupungin loppukohtaukset kuvaavat Malbeekin metroaseman terrori-iskua maaliskuussa 2016. Laajentumisessa kuvataan uskottavalla tavalla Puolan pääministerin toimia EU-oikeusvaltioperiaatteen vesittämiseksi; teoksen lopussa puolestaan iskee outo ja yllättävä pandemiaa muistuttava vitsaus. Presidentti Macron jäädyttää Albanian EU-jäsenyysprosessin veto-oikeutta käyttämällä, aivan kuten todellisuudessakin. Sittemmin hän tosin perui vetonsa.
Laajentumisessa Menasse on päässyt selvästi vauhtiin. Teksti hengittää vapaammin. Hahmot ovat avautuneempia ja aidompia. Toisaalta hahmogalleria on laajempi, polut risteilevät yhtä lailla nykyisyydessä kuin menneessäkin. Tämä saattaa asettaa lukijalle haasteita. Mieleen tulee ainakin joissakin venäläisissä klassikoissa lukijan avuksi laaditun kuka-kukin-on-listan hyödyllisyys.
Sortumatta kansallisiin stereotypioihin Menasse on rakentanut kansainvälisen henkilögalleriansa uskottavasti ja lämpimästi käyttäen kuitenkin sopivasti perinteistä väritystä. Komission ulkosuhdeosaston ranskalainen johtaja on kyynisen arrogantti, ruotsalainen ystävällinen mutta etäinen, puolalainen virkamies introvertti ja äkkiväärä periaatteen mies, itävaltalaiset pitävät yhtä, tasapainoilevat ja viihtyvät kotimaisemissaan. Ja kun Pääkaupungissa huivipäinen musliminainen pelastaa auto-onnettomuuden yhteydessä saksalaisen siankasvattajayrittäjän, Laajentumisessa albanialainen siivoojanainen auttaa viisailla albanialaista oikeuskulttuuria koskevilla vihjeillään itävaltalaista rikostutkijaa.
Menasse on tunnettu siitä, että hän tekee erittäin perusteellista tutkimustyötä teoksiaan varten. Pääkaupungin kirjoittamista varten hän asui pitkiä aikoja Brysselissä. Laajentumista varten hän oleskeli niin ikään useita ajanjaksoja Albaniassa. Tästä todistaa tarkka tapahtumapaikkoja, luontoa ja historiaa koskeva kuvaus. Paikoin teksti hipoo tietokirjan tasoa, mikä ei tässä yhteydessä ole suinkaan moite. Albanian kuvaus on myös mitä parhainta matkailumainosta; varsinkin maaseutu tuntuu olevan todellinen luontoharrastajan paratiisi.
Menasse on haastatteluissaan korostanut sitä, että hän haluaa nimenomaan kertomalla sanoa sanottavansa Euroopasta: nostamalla esiin ihanteelliset tavoitteet ja onnistumiset mutta myös epäonnistumiset ja niiden takana olevan mielettömyyden ja monien mukana olevien silkan typeryyden. Tällä asialla ovat molemmat romaanit. Ne kuvaavat vakavahenkistä EU-byrokratian maailmaa, jota rikkovat lähes surrealistiset tapahtumat ja niitä ohjaavat ahdistustensa ja omien intressiensä vankeina olevat ihmiset. Historia ja sen hallinta nousevat avainasemaan. Historiattomuus estää rohkeuden mennä eteenpäin.
Historia ei ole pelkästään valtioiden tai kansojen historiaa. Se on ihmisten historiaa. ”Ihmisen oma historia ei ala hänen syntymästään, – – kukaan ei aloita elämäntarinaansa kirjoittamattomalta lehdeltä” (Laajentuminen, s. 284). Menasse viittaa tässä siihen, että jokainen kantaa mukanaan edellisten sukupolvien historiaa, vanhempiensa ja esivanhempiensa tarinoita, niin Puolassa, Itävallassa kuin Albaniassakin. Jokaisella maalla on oikeus omaan historiaansa, koska tuossa historiassa elävät myös ihmisten omat historiat, joita he kuljettavat mukanaan.
Hieman vaivihkaa tekstissä nousee esiin myös lapsen orpous, isättömyys tai äidittömyys ja siitä johtuva historiattomuus. Ilmiössä, jota Menasse kutsuu ”isoäidinpoika-ilmiöksi”, ”Isoäidinpojalta ei puutu pelkästään isä antamassa suunnan miehisen identiteetin ja tietoisuuden kehitykselle, häneltä puuttuu kokonainen sukupolvi! Nämä lapset ovat tyystin aikansa ulkopuolelle pudonneita.” (Laajentuminen s. 99–100).
Symboliikka ja vertauskuvat ovat vahvasti esillä molemmissa romaaneissa. Pääkaupungissa Brysselissä karkuteillä olevan sian pakomatkan seuranta nousee paikalliseksi ykkösuutiseksi, jota seurataan kuin konsanaan Ruokolahden leijonaa. Sika ja Brysselin kaltainen byrokratian pesäpaikaksi leimattu kaupunki törmäytetään kunnolla yhteen. Sika, elintarviketeollisuus ja eläinten hyvinvointi risteävät myös saksalaisen komission virkamiehen veljessä, joka merkittävänä sianlihantuottajana on Euroopan sianlihantuottajien järjestön (European Pig Producers) puheenjohtaja. Järjestön lyhenne on hauskasti (ja aivan oikeasti!) EPP, joka on Euroopan keskustaoikeistolaisten puolueiden katto-organisaation lyhenne.
Laajentumisessa seurataan Albanian kansallisen aarteen Skanderbegin kypärän vaiheita, kun se varastetaan wieniläisestä museosta. Skanderbeg oli 1400-luvulla vaikuttanut albanialainen sotapäällikkö, joka torjui muslimien hyökkäyksen maahan. Hän on albanialaisten kansallissankari ja romaanissa kuvattu Albanian pääministeri (joka muistuttaa uskottavasti nykyistä koripalloilijataustaista pääministeriä Edi Ramaa) pyrkiikin kaikin tavoin hyödyntämään kypärää ja sen symboliarvoa runoilija-avustajansa tuella.
Tässäkin Menasse ravistelee luutuneita käsityksiä. Muslimienemmistöisen maan kansallissankari on kristitty, joka aikoinaan taisteli muslimeja vastaan. Albanialaisten ylivoimainen enemmistö haluaa EU:n jäseneksi ja maa on tehnyt todellisuudessakin erinomaista työtä nimenomaan oikeusvaltioperiaatteen toteuttamiseksi ja korruption kitkemiseksi. Tästä huolimatta sen EU-jäsenyyskelpoisuutta epäillään erityisesti oikeusvaltioperiaatetta loukkaavissa Puolassa ja Unkarissa: eihän muslimienemmistöinen maa voi olla EU-jäsen! Mutta kuten pääministeri ”ZK” toteaa ranskalaiselle toimittajalle terveisinä Macronille:
”Albania tulee EU:n jäseneksi. Joko Albania tai albanialaiset EU:hun. Hoitajiksi, pimeäksi työvoimaksi tai – sallikaa minun muotoilla asia varovaisesti näin: – perheinä, joilla on tiettyjä intressejä. Niin tai näin.”
Albanian kirjoittamaton tapaoikeus, kanun, vaikuttaa edelleenkin vahvana yhteiskunnallisena normina. Sitä peilataan länsimaiseen kirjoitettuun oikeuskulttuuriin, jota edustaa EU:n oikeusvaltioperiaatteen ainakin teoriassa tinkimätön noudattaminen. Käytäntöhän on aivan muuta, kuten olemme havainneet Puolan ja Unkarin jatkuvista oikeusvaltioperiaatteen rikkomuksista. Kanunin mukaan sopimukset on pidettävä, yhteisöjen keskinäinen solidaarisuus (mikä sisältää myös verikoston periaatteen) ja heikompien auttaminen ovat kunniassa. Taloon tullutta vierasta tulee auttaa ja suojella. ”Anna jokaiselle suojaa hakevalle leipäsi, suolasi, talosi, sydämesi.” Albanialainen pienviljelijä uhraa oman poikansa albanialaisille SS-miehille pelastaakseen turvaa hakeneen saksalaisjuutalaisen. Kanun on käypää oikeutta nykyäänkin, mutta voidaan vertailumielessä perustellusti kysyä, missä määrin EU:n ylevä pakolaispolitiikka vastaa kanunin periaatteita.
Pääkaupunki sai ilmestyessään hyvin myönteisen vastaanoton ja Menasselle myönnettiin sen johdosta Saksan kirjallisuuspalkinto vuonna 2017. Myös Laajentuminen sai kirjallisuuspiireissä ja suuren yleisön keskuudessa myönteisen vastaanoton, mutta sen sijaan kirja aiheutti Menassen EU-poliittisia mielipiteitä kritisoivan mylläkän. Kirjaa peilattiin Menassen näkemyksiin, joiden mukaan EU:n tulee rakentua Euroopan tasavallaksi, joka perustuu alueiden itsehallintoon, ei kansallisvaltioiden liittoon kuten nykyään. Menasse leimattiin tyypilliseksi vasemmistolaiseksi haihattelijaksi, jonka idealismilla ei ole mitään reaalipohjaa.
Menasse pitää nationalismia keskeisenä esteenä aidolle eurooppalaiselle kansojen yhdentymiselle. Kyse ei ole valtioiden itsenäisyydestä vaan viime kädessä kansalaisten itsenäisyydestä yhdistyneessä Euroopassa. Toisen maailmansodan jälkeinen ihanteellinen tavoite oli taloudellisen yhdentymisen kautta poistaa valtioiden väliset erimielisyyden aiheet ja näin edistää taloudellista hyvinvointia sekä harmonista kehitystä, mutta ennen kaikkea poistaa kaikki sodan aiheet. Tämä hanke on Menassen mielestä jäänyt kesken; talouden lisäksi pitäisi edetä myös monilla muilla politiikan lohkoilla, mikä taas tapahtuisi parhaiten kansallisvaltioiden rajat häivyttämällä. EU:n perustajaisien idealismi tähtäsi juuri nationalismin poistamiseen, mutta tämä idealismi on hautautunut kaiken nielevään pragmaattiseen politiikkaan. Idealismin liekki tulisi sytyttää uudelleen. Totesihan Jean Monnet’kin myöhemmin, että hän aloittaisi kulttuurista talouden sijaan, jos hän uudelleen lähtisi kehittelemään Euroopan yhteisön ideaa.
Laajentuminen huipentuu monella tavoin symboliikkaa sisältään laivaristeilyyn Välimerelle. Albaniassa rakennetulla loistoristeilijällä pidetään EU-johtajien Länsi-Balkania koskeva korkean tason kokous. Risteily on aluksen neitsytmatka, se alkaa Albanian kansallispäivänä ja risteilyn isäntänä toimii Albanian pääministeri. Risteilyn aikana ratkeaa myös Skanderbegin kadonneen kypärän kohtalo. Sitten laivalla puhkeaa kuolemaa kylvävä epidemia eikä poloisilla matkustajilla ole maihin pääsyä yhteenkään satamaan, ei edes Libyassa, Algeriassa, Tunisiassa tai Marokossa. Miten risteily päättyy? Siitä tiedämme ehkä vasta trilogian kolmannessa osassa.
”Aurinko laski verenkarvaisena. Ja kaikista kannen kovaäänisistä kaikui aaria S’a voi penso, o Luci belle Vivaldin Skanderbeg-oopperasta.”
Jukka Ahtela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.
