Kuvat: Veikko Somerpuro / Tammi
KIRJAT | Maria Turtschaninoff tutkii oivaltavasti Pohjanmaan syrjäseudun historiaa. Sukupolvien ketju kantaa suon ja metsän taikaa. Hän herättää kysymään, mitä jää jäljelle, jos ihminen lähtee pois.
”Jäävät metsät, kasvit ja eläimet sekä suo. Mikä on meidän valintamme?”
ARVOSTELU
Maria Turtschaninoff: Suomaa
- Alkuperäisteos: Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
- Tammi, 2022.
- 371 sivua.
Maria Turtschaninoff käsittelee uudessa romaanissaan suuria asioita pienten ihmisten kautta. Nuorille suunnatuista fantasiaromaaneistaan palkittu kirjailija suuntaa ajatuksia herättävän teoksensa nyt aikuisille. Suomaan (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom; Tammi, 2022) keskuspaikkana on Nevabacka, torppa jossakin Keski-Pohjanmaalla, kaukana kaikesta muusta paitsi metsästä ja suosta.
Muuan sotamies Matts saa palattuaan kenties 30-vuotisesta sodasta torpan palkkioksi uskollisesta palveluksestaan. Matts löytää metsien ja soiden keskeltä kumpareen, johon on hyvä rakentaa tupa ja jonka ympärille voi raivata pellot. Suohon kuokkaa ei kuitenkaan saisi iskeä, sen saa Matts kokea.
Lähes puuton neva haltioineen ja peikkoineen on keskeinen osa tarinaa. Neva sekä pelottaa että suojelee. Turvapaikan se antaa niille, jotka sitä kunnioittavat. Onnettomuus seuraa niitä, jotka siihen koskevat. Pyhät paikat ja pahan enteet tunnetaan.
Turtschaninoff kuljettaa kertomustaan läpi sukupolvien ja historian tapahtumien. Vuosisadat vaihtuvat, sodat, taudit ja nälkävuodet kurittavat, mutta Nevabacka pysyy ja antaa niukan ja joskus vähän runsaamman elannon asukeilleen. Jotkut lähtevät pois ainiaaksi, jotkut myös palaavat.
Monet kohtalot koskettavat. Lähelle tulevat Estrid ja Abraham 1600-luvulta, isoavihaa paennut kappalainen ja pieni Ingrid Lars-veljineen 1700-luvulla, Alina 1800-luvulla sekä Ottilia, Ant sekä Doris 1900-luvulla.
* *
Toisinaan henkilögallerian runsaus saa lukijan sekaisin. Aina ei pysy mukana sukulaisuussuhteissa eikä edes sukupolvissa, mutta jos pienen ponnistelun kestää, lukukokemusta sekaannus ei haittaa. Pääasia on kuitenkin jatkumo ja toisaalta jokainen yksilö vuorollaan hyvine ja huonoine puolineen.
Se tällaisessa pitkässä kronologiassa on lukijan kannalta hauskaa, että tietää enemmän menneestä kuin tulevat polvet, joille tieto on kulkenut vain jonkinlaisena suullisena perimätietona. Voisi kertoa myöhempien aikakausien ihmisille vaikkapa, että minäpä tiedän, kuka savupirtin suolle rakensi ja kuka siellä isonvihan aikaan piileskeli tai tiedän, kuka on maalannut uudentuvan seinällä olleen suomaiseman kultatukkaisine naisineen.
Kiintoisaa on sekin, että tunnistamaton keltainen orkidea kulkee tarinan mukana 1600-luvulta aina 2000-luvulle saakka. Siihen mielistyi jo Matts, sitä etsi muuan luonnontutkija turhaan ja sitä ihastelee myös kirjan viimeisten sivujen Stina.*
Turtschaninoffin kronologista kerrontaa elävöittävät luvut, joissa hän antaa joidenkin päähenkilöidensä kertoa elämästään kirjeenvaihdon tai päiväkirjamerkintöjen kautta. Siten henkilöt tulevat hyvin lähelle lukijaa.
Nälkävuosien kuvaus niin ikään on koskettava. Vuodet tarjoavat niukkaa, sammaleilta ja petulta maistuvaa leipää ja kiviä, joilla voisi taskunsa täyttää ja vaipua veden alle, jos rohkenisi. Muutamilla sivuilla Turtschaninoff onnistuu luomaan katovuosien tuskan ja toivottomuuden konkreettisesti esille.
* *
Suomaan kieli on rikasta. Sirkka-Liisa Sjöblomin on suomennos mitä ilmeisimmin erittäin onnistunut. Maanviljelykseen ja vanhoihin tapoihin liittyvä terminologia on niin luontevasti käytössä, että lukija pääsee mukaan aitoon maalaiselämään. Kiintoisia ovat myös Sanna Manderin sommittelemat lukujen alkulehtien piirrokset.
Kirjan ruotsinkielinen nimi on Arvejord. Sananmukaisesti suomennettuna nimi tarkoittanee perintömaata. Mietinkin, miksi kirja on suomeksi Suomaa. Toki suolla on kirjassa keskeinen rooli, mutta niin on myös sillä, että maa kulkee perintönä sukupolvelta toiselle.
Toisaalta maa itsessään on tärkein: ”Jos ei enää olisi ihmistä viljelemässä maata ja kaatamassa puita ja päättämässä. Kaipaisiko tämä maa meitä?”
Marjatta Honkasalo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.