Björkin kymmenes albumi kokeilee ja lupailee, muttei yllä tähtiin – arviossa Fossora

Islantilainen Björk oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin yksi mielenkiintoisimpia artisteja popmusiikin ja avantgarden sävyjä omaperäisesti yhdistelevillä kappaleillaan. Kuiskaileva, töksäyttelevä ja omaperäisesti hengittelevä laulutapa yhdistyi huokoisiin ja elektronisiin sävellyksiin parhaimmillaan upeasti. Sittemmin suurin hype Björkin ympärillä on hiipunut, vaikka uutta musiikkia on kuultu suhteellisen tasaisin väliajoin. Kymmenes albumi Fossora (One Little Independent, 2022) rakentaa islantilaiseen laulu- ja musiikkiperimään ja kurkottaa kolmentoista kappaleen matkallaan perinteisemmistä poplauluista kauas mukavuusalueen ulkopuolelle.

Indonesialaisen danceduon Gabber Mondus Operandin Kasimynin kanssa tehty avausraita Atopos yhdistelee bassoklarinettiyhtye Murmurin kulmikkaasti polveilevaa soittoa Björkin töksähtelevään lauluun ja luo tummasyisen väreilevää luomuteknoa. Riitasointuisesta soudustaan huolimatta kappale onnistuu soimaan hyvällä tavalla eteenpäinpyrkivän melodisesti, minkä takia sen noston levyn singleksi ymmärtää. Lopun tymäkkä paukutus avaa samalla joitain jatkolevyn palikoita.

Ovule on sitten sitä kuiskailevampaa ja avarammin pohdiskelevaa Björkiä, jossa konetuotantoelementit kohtaavat akustisemmat soittimet, puhaltimet ja perkussiot aika pehmeästi. Kahden minuutin Mycelia avautuu päämäärättömästi tuuttailevana ja jumittavana välisoittona, joka lähinnä ärsyttää. Sorrowful Soil on kirjoitettu Björkin edesmenneelle äidille: kuoro huohottaaa jaksamisviestiään luopumisen surun keskellä. Ancestress jatkaa samaa haikeaa tematiikkaa isommilla jousisovituksilla ja melodisesti töksähdelevällä Björk-laululla, jota hänen poikansa Sindri tukee.

Lyhyt islanninkielinen Fagurt Er í Fjörðum humisee harmonin päällä. Victimhood sykkii ja murisee uhkaavasti viipyillen, mutta jää samoihin ympyröihin pyöriskelemään. Norjalaisen lauluntekijä Emilie Nicolaksen kanssa tehty puhallinkepeä Allow on levyn tasapainoisimpia ja melodisesti antoisimpia teoksia. Pienestä usvaisuudestaan huolimatta selkeä ja kirkkaan raukea valssinpyörre nostaa hymyn huulille, vaikka vieläkään Björk ei yllä kulta-aikojensa koukuttavuuteen. Liekö sellaiseen edes pyrkii?

Brooklyniläisen kokeellisen muusikon serpentwithfeetin kanssa duetoitu Fungal City vilauttelee leikkisyyttä, joka kuorrutti kakun 1990-luvun Debut– ja Post-albumien aikaan. Heleä pimputtelu yhdistettynä jousiorkestraatioon ei kuitenkaan nouse perushyvän yläpuolelle, mikä oikeastaan vaivaa koko Fossora-albumia. Joko sen biisit eivät ole ihan tarpeeksi hyviä, tai sitten kokeellisuus vie niitä hiukan liiankin syviin vesiin kuulijaystävällisyyden kustannuksella. Tästä hyvä esimerkki on Kasimynin kanssa toteutettu Trölla-Gabba, jonka parin minuutin peikkoluolateknohaahuilu saa meikäläiseltä Tylypahka-arvosanaksi juuri sen Peikon.

Onneksi Freefall malttaa kaikessa rauhassa yhdistellärunollista pohdintaa heleän sinfonisiin maisemiin, ikään kuin edellisen vastapainona. Kasimynin kanssa tehdyllä nimibiisillä Björk kiihdyttelee akustiset elementtinsä konepotkun väritykseksi ihan kiinnostavalla kaavalla, malttaen välillä riisua potkun pois ja seilaten hiukan korkeammalla aallokolla pohjalta harjalle ja takaisin. Loppubiisin teknoreivit karkaavat kuitenkin hiukan liikaa varsinaisesta asiasta. Päätöksenä kuullaan Björkin tyttärensä Ísadóran kanssa ilmavan heleästi tunnelmoima kauniin tuutulaulumainen Her Mother’s House.

Fossoraa kuunnellessa huomaa, kuinka paljon 1990-luvun Björkistä löytyi hurmaavaa leikittelevyyttä, joka yhdistyi parhaimmillaan tuiskahtelevan laulutyylin kanssa komeisiin melodiakukkasiin ja konemaailman sykkeeseen. Pienistä pilkahduksista huolimatta Björk ei kymmenennellä levyllään löydä valitsemistaan välineistä ihan samanlaista onnen kaavaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua