Olavi Toivola kuvaa dekkarissaan pakomatkaa rajantakaisessa Karjalassa ennen sotia – arviossa Laukaus salolla

Kuvat: Risto Ojanen / Warelia

Dekkaristi Olavi Toivola on jälleen tukevoittanut mielikuvitustaan ahkeroinnilla lähdekirjallisuuden parissa. Toivolan kirjat palkitsevat lukijan jännityskirjaksi harvinaisen runsaalla tietoaineksella ja lähihistoriasta kaivetuilla henkilöillä. Sepitteen lopussa on entiseen tapaan henkilöluettelo, joista monen perässä on tähti sen merkiksi, että kyseessä on oikeasti elänyt ihminen. Tällä kerralla heidän joukossaan on tarinaan kietoutuen geologian ja Suomen venäläisten emigranttien toimintaan liittyvää väkeä.

Epookin rakentelussa on sudenkuoppansa. Menetelmä voi helposti vääntyä päälleliimailuksi, jos tunnettuja hahmoja ponnahtelee kuvaan mukaan kovin taajaan. Merkityksellisempää on se asiantuntemus, jolla Toivola kuvailee kaupunkinäkymiä, maisemia, ruokalistoja tai vaikka autonmerkkejä. Kieltämättä vähemmän tunnetut, oikeasti eläneet lähetystövirkailijat ja jotkut sotilashenkilöt sekoittuvat luontevasti sepitteeseen, niitä kun eivät meistä useimmat fiktiosta erota. Yhtä kaikki tieto siitä, että tarinassa on kiinnikkeitä reaalimaailmaan, lisää kiehtovasti uskottavuuden tuntua.

Olin hiukan huolissani, mitä tapahtuu päähenkilöpari Akselille ja Marielle, kun he virallistavat suhteensa: eli ollaanko lähinnä Akselin varassa. Ainakaan vielä kihlautuminen, jonka merkitys 1930-luvulla oli toista kuin keskimäärin nykyään, ei onneksi ole tylstyttänyt tätä hyvän puolella toimivaa, kosmopoliittista suomalaisparivaljakkoa.

Etupäässä heidän ja komisario Bäckmanin ohella tapahtumien primus motorin, surmansa saavan opiskelijan kihlattu Emilia puhaltaa Toivolan ihmisgalleriaan vanhan Satakunnan lämmintä ja kodikasta henkeä. Sitä ovat ennestään tartuttaneet erityisesti Akselin keittiöpiika Alisa ja poikkeilut kotipuolessa maalla.

Nuorena murhatun Niilo Nikulan matka nikkeliä ja wolframia sisältävän kaivoksen myyntiasioissa Saksaan ja sieltä Ranskaan tuntuu tekona lievän köykäisesti harkitulta. Kun hän tuurilla törmää Nizzassa Akseliin ja Marieen ja luovuttaa nopeasti asiansa heidän käsiinsä, ratkaisussa on deus ex machinan makua. Kaikki on toki maailmassa mahdollista, ja kirjan mottonakin on André Malraux’n mietelmä: ”Yhteensattumat ovat kohtalon kieltä”.

* *

Kolmiosaiseksi karttuneen romaanisarjan ihmissuhdeverkko sykähtelee edelleen hauskasti vakiohahmojen, tyrvääläistamperelaisen poliisimies Bäckmanin ja ranskalaisten viranomaisten omanlaisensa temperamentin vaihteluissa.

Luonnekuvien tunnistettavat ääriviivat ovat vahvistuneet, osin muuntuneet. Marie on tekemällä hiukan hajurakoa isoon maailmaan asettunut lujemmin kotoiseen ympäristöön; tuttu murrekin on ottamassa luonnostaan tilaansa.

Ehkä Tampere-oppaat tai Tyrvään kotiseutuväki laativat kohta reittejä osoitteisiin ja tapahtumapaikoille, joissa Akseli ja Marie ovat torjuneet maailman pahuutta tai suunnitelleet strategioitaan. Matkustelevathan turistijoukot kuvitteellisten hahmojen perässä jopa pitkin Eurooppaa.

* *

Venäjä on ollut ennenkin kirjasarjassa se ilmansuunta, josta pahuus (kirjankin) ajankuvan mukaisesti kumpuaa. Laukauksessa salolla pääjuonen kyljessä rakentuu kuvia luovutetusta Karjalasta. Tapahtumat siellä on kuvattu vauhdikkaasti, pitkänpuoleisesti tosin, eikä keskeistarinaan tiukimmalla tavalla kytkien.

Valkoisista venäläisistä maastamuuttajista valotetaan tässä kehitelmässä monarkistista mladorossi-nimistä (nuorvenäläiset) suuntausta. Siihen on hyvän syyn antanut suomalaisranskalaisen dekkarin Pariisi, jonne Venäjältä virtasi pakolaisia ennen sotia sadoin tuhansin. Toivola sattuu olemaan myös hyvin ajankohtainen, kun maahamme on paennut väkeä Ukrainasta ja aivan viime päivinä asevelvollisuutta vältteleviä nuoria miehiä Venäjältä.

Kansainvälinen bisnes ja vakoilu siihen sisältyvine rikoksineen 1930-luvulla ovat Toivolan jännärien maailmaa. Siinä hän liikuskelee kuin kala vedessä, ja tunnontarkka taustoitus tekee tästäkin kirjasta viihdyttävän löytöretken. Nytkin on kyse testamentista, ja myös tällä kerralla oikeuden voittoa janoavan lukijan odotukset palkitaan.

Toivola siirtää ansaitsemistaan kehuista osan interaktiivisesti myös lukijoilleen. Loppukiitoksissa hän muistaa niitä, jotka ovat innoittaneet häntä paikoin jopa tutkimukselliseen otteeseen. Toivolalla on kaksisuuntaista yhteyttä lukijoihinsa.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua