Hanna Rentolan Laivakirja on runollinen, pieni ja hyvin kaunis romaani työyhteisöstä Tallinnan lautalla

Laivakirjan painosten kansikuvat on suunnitellut Asko Künnap. Kuva: Enostone

Kesän yllättäjäksi nousi Hanna Rentolan Laivakirja (Enostone, 2022). Se on vahva ja kaunis pieni romaani. Pienuudessa on sekä sen vahvuus että hienoinen, kutkutteleva ärsyttävyys.

Kirja kertoo laivatyöntekijöistä Tallinnan lautalla. Ensi tuntumalta kirjan hyvin runollinen ote voi tuntua oudolta, kun kyse on tosiaan lähinnä känniurpoiluun ja kerskakulutukseen ajatukset vievästä Tallinnan-lautasta. Laivamaailmasta löytyy kuitenkin lopulta valtavan paljon kiehtovaa.

Ihmiset tulevat veden päällä kelluvaan, suljettuun metallipurkkiin vapautumaan, pääsemään estoistaan ja työntekijöiden tehtävä on ylläpitää tätä illuusiota. Kun asiaa hetken miettii, on koko tilanne niin absurdi, että sen avaamiseen tosiaan tarvitaan runoutta; helsinkiläinen Rentola on paitsi kirjailija myös Lavarunoakatemian rehtori ja Joensuun Lavarunosiipi ry:n puheenjohtaja.

Kirja ei etene tarina edellä, ja mukaan mahtuukin monta tarinaa. Varsinaista päätarinaa tai sivutarinoita ei hahmotu. Romaanin henkilöitä Rentola syventää kuin huomaamatta eikä selkeää päähenkilöäkään lopulta ole. Tunnelma ja kokemus pienestä, erikoisesta yhteisöstä on etualalla.

Pitkin kirjaa kulkee pseudotieteellinen, mutta sopivan lähellä sosiaalipsykologisia teemoja oleileva laivaunen käsite, jolla romaanissa viitataan laivahenkilökunnan kokemiin yhteistunteisiin, jollaisia paljon aikaa yhdessä, suljetussa tilassa viettävät ja samoja asioita puuhaavat laivahenkilökunnat epäilemättä tuntevat. Kirjan runollinen ja hyvin visuaalinen ote ja maaginen realismi toimivat mahdollistajina. Laivauni on proosallinen ja runollisen kaunis tapa kuvata kokemustasolla sinänsä oikeaa ilmiötä, josta romaani ammentaa.

Romaanin lähes teknotrillerin suuntaan kulkeva juonne, jossa genetiikkaa valjastetaan myynnin tueksi, jää hiukan ohueksi. Rentola ehkä tarkoituksellakin jättää yhteiskunnallisen analyysin kesken. Rautalangasta ei romaanissa tule väännetyksi oikeastaan mikään ja hyvä niin.

Rentola listaa inspiraation lähteeksi muun muassa Jukka Rapon ja Lauri Rotkon valokuvakirjan See the Baltic Sea – Katso Itämerta (Musta taide, 2013). Rentola pukee hienosti sanoiksi Rapon ja Rotkon mietteliäiden ja syvällisten valokuvien tunnelmat, eikä tarvitse siihen tuhatta sanaa.

Kielen visuaalisuus tuo minulle mieleen myös esimerkiksi turismia kuvanneen valokuvaaja Martin Parrin tuotannon. Parr riisuu kuvista romantiikan, mutta katsoo silti myötätuntoisesti. Erityisesti ajatuksiin ponnahtaa hänen valokuvansa japanilaisesta keinotekoisesta sisäuimarannasta vuodelta 1996. Rentolan kuvaukset laivan tax free -kaupasta ja laivan diskosta henkivät samanlaista keinotekoisen, rakennetun ja markkinaehtoisen vapautumisen tunnelmaa. Onko sitten kyse komiikasta vai tragediasta, mene ja tiedä.

Vaikka Laivakirjan tarina jää harsoiseksi ja reunoiltaan repsottavaksi, punoo Rentola teoksen silti vahvasti kokoon. Jään silti hiukan kaiholla miettimään, millainen teos tästä olisi voinut tulla, jos vaikka osaakin tarinoista olisi syvennetty ja seurattu pidemmälle ohimenevän tarkastelun sijaan. Suurempaan romaaniin olisi ollut ainekset, mutta valinta tehdä näin on sekin hyvä ja perusteltu.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua