Kansallisteatterin Sokea piste esittää tärkeitä kysymyksiä, mutta vastausyritykset hukkuvat ylilyövän toteutuksen alle

Kuvat: Mitro Härkönen

”Miksi lapsilta leikataan?” kysytään Kansallisteatterin Sokeassa pisteessä, ja kysymykseen yritetään vastata esityksen sotkuisuuteen hukkuvan taustatyön kautta.

Dokumentaarinen esitys pureutuu Helsingin kaupunginvaltuuston budjettipäätöksiin koronapandemian aikana ja erityisesti kasvatus- ja koulutuslautakunnan kipuiluun pienentyneiden määrärahojen kanssa. Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan käsikirjoitus perustuu päätöksenteossa mukana olleiden poliitikkojen haastatteluihin sekä kokouspöytäkirjoihin.

Parhaimmillaan esitys vetää yhteen suuren aineiston ja yrittää valottaa, kuinka valtuusto vähensi muutenkin pandemiarajoituksista kärsivien lasten ja nuorten palveluista, vaikka toisinkin olisi voinut tehdä. Kaupungin talous oli nimittäin lopulta ylijäämäinen. Osansa saavat erityisesti silloinen pormestari Jan Vapaavuori, jonka vallankäyttöä kyseenalaistetaan, sekä vihreät että demarit, joiden yritykset esittää päätökset itselleen edullisesti ovat esityksessä vielä pahempia kuin Kokoomuksen suoraviivaisesti velkaa välttelevä linja.

* *

Esityksen journalistinen taustatyö on vaikuttavaa. Parhaissa kohdissa työryhmä onnistuu haastatteluissaan saamaan poliitikot paljastamaan asioita, joita heidän ei ollut tarkoitus sanoa, ja selittämään auki teknisinä pidettyjä muutoksia, jotka vaikuttavatkin konkreettisesti siihen, mihin esimerkiksi kouluissa on varaa. Budjettipolitiikan tekeminen kiinnostavaksi ansaitse itsessään hatunnoston.

Vallankäytön ja arvovalintojen kysymykset tärkeitä ja kiinnostavia perattavia, mutta ongelmanasettelu jää kuitenkin ohueksi. Esityksessä toistetaan ”lapsilta leikkaamista Suomen rikkaimmassa kunnassa”, mistä jää populistinen maku: laajassa aineistossa sivutaan luokkakokoja, koulukirjoja ja erityisopettajia, mutta ollakseen tehokkaampi asettelu olisi vaatinut täsmennystä ja osoituksia oikeista vaikutuksista. Koronapandemian aikana tehtyjen ratkaisujen kokonaisvaikutukset näkyvät tietenkin vasta myöhemmin, mutta esityksessä viitataan myös ”lapsilta leikkaamiseen” viimeisen seitsemän vuoden ajan eikä mainita mitään konkreettisia seurauksia.

Liika yleisyys tiivistyy retoriseen kysymykseen yleisölle, heittäisivätkö he lapset vai vanhukset rakenteilla olevan raitiovaunun alle – hyvä filosofinen kysymys koulun filosofian tunnille, mutta olisi paljon vaikuttavampaa esittää tämä aitojen, pakotettujen valintojen kautta. Esitys kompuroi omissa yleistyksissään ja jättää perustelematta, miksi kysymyksillä on väliä.

* *

Itse toteutus ei myöskään tee oikeutta journalistiselle työlle. Esitys tuntuu pitkältä yliampuvalta parodiaputkelta, jossa itse asia hukkuu laiskoihin sketsihahmoihin, huutamiseen ja kohtauksiin, joista olisi voinut leikata reippaasti pois – esimerkiksi yhtä paljon kuin Helsinki leikkasi lapsilta. Monet haastatteluista ovat oikeasti paljastavia ja kiinnostavia, mutta niihin on vaikea päästä kiinni, kun hahmo tuntuu suoraan Putouksesta tulleelta.

Esityksessä käyttää paljon näyttämölle tuotua ruutua, jolle heijastetaan videokuvaa näyttelijöistä, usein korostetun läheltä ja usein mukamas erikoisista kamerakulmista. Eri teknologioilla on toki paikkansa teatterissa, mutta tässä tapauksessa ruutu tuntuu lähinnä erikoisuuden tavoittelulta. Miksi tuoda ruutu lavalle, kun on lavakin — jota kutsutaan siis teatteriksi?

Sokea piste on periaatteessa tärkeä ja kiinnostava puheenvuoro kuntatason päätöksenteosta ja poliittisesta pelistä. Sen oma sokea piste on kuitenkin se, kuinka paljastukset jyräytyvät yliampuvan toteutuksen alle.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua