Jack Whiten eristysajan albumeista jälkimmäinen luottaa akustiseen ilmeeseen – arviossa Entering Heaven Alive

Vain kolme kuukautta edeltäjänsä Fear Of The Dawnin jälkeen ilmestynyt Jack Whiten viides sooloalbumi Entering Heaven Alive (Third Man, 2022) on toinen artistin pitkälti itsenäisesti tehdyistä ”koronalevyistä” eli eristyksissä syntyneistä sooloista. The White Stripesista, The Raconteursista ja The Dead Weatheristä tuttu White on oman soundipalikkansa sementoinut jo vuosikymmeniä sitten ja on aina tunnistettavissa niin laulun kuin kitaroinnin osalta. Musiikin lajityypeistä ammennetaan silti toimivan rikkaasti.

Jos Fear Of The Dawnilla soi whitestripemaisesti sähköinen kappale Taking Me Back, soi uudella levyllä siitä akustisempi hilpeä jazz-versio Taking Me Back (Gently). Muutenkin erot albumien välillä ovat selviä. Fear Of The Dawnilla soi kirskuvan sähköinen soundi, Entering Heaven Aliven ilmaisu on akustisempaa ja ilmavampaa. Mitään ehdottomia nämä teemat eivät ole – kyllä uutukaiseltakin löytyy sähkökitaraa. Mutta selkeästi hempeämpää ja keskimäärin hiljaisempaa on meininki Entering Heaven Alivella.

A Tip from You to Me aloittaa levyn pianoa ja kitaraa raukean viipyilevästi yhdistellen, mutta samaan aikaan reippaalla askeleella. Leppoisasta olemuksesta huolimatta mukana on niin stemmalaulua kuin leveää sovituskynää. All Along the Way riisuu kitaranäppäilyn ja melankolisen laulupohdiskelun ääreen, mutta pitää silti kiinni valosta tunnelin päässä. Tunnistettavaa tyyliä, persoonaa ja sielukkuutta biiseissä riittää, vaikkei maailmaasyleilevistä hiteistä olekaan pääosin kyse.

Pieni on kaunista myös pianokirkkaalla ja positiivisella Help Me Alongilla, jonka pienissä jousimelodiakuvioissa on mukavasti imua; biisi kantaa helposti lähes viiden minuutin kestonsa verran. Näppäilyn ääreltä heleisiin lyömiin kasvava Love Is Selfish onnistuu istumaan tunteensa äärellä hienosti. I’ve Got You Surrounded (With My Love) vaaniskelee sähköisemmin sykkien, pehmeän ristikkäin rakentuvien jazzelektro-kerroksien väleissä. Vaikka kulmissa on enemmän terää ja kitarassakin säröä, tunnelma jää veikistelyn äärelle. Ehkä myös hiukan hajanaiseksi.

Leppoisan juureva Queen of the Bees on levyn hilpeimpiä esityksiä. A Tree on Fire from Within yhdistelee pienesti mahtipontiseen askellukseensa basson ja pianon syleilyä. If I Die Tomorrow sopisi pienieleisyydestään huolimatta vaikka Bond-teemabiisiksi Whiten ja Alicia Keysin Another Way To Dien tapaan – levyn selkein hittibiisi.

Please God, Don’t Tell Anyone jumahtaa hiukkasen ja venyttelee mittaansa liikaa, vaikka leppoisan svengaava kantrimaisema toimiikin. Hipsuttelevan töksähtelevä A Madman from Manhattan jää samoin hiukan ulkokultaiseksi tyylikkäistä releistään huolimatta. Onneksi Taking Me Back (Gently) on hitikäs veto myös viulutamppaavana versiona. Laulusoundin haetusta tunkkaisuudesta voi olla monta mieltä – toisaalta se sopii kappaleen romaniromanttiseen menneiden aikojen värimaailmaan, toisaalta se voisi hiukan elävämpänä napata paremmin mukaansa.

Entering Heaven Alive pitää sisällään monta viehättävintä White-raitaa vuosiin, mutta myös ohilipuviksi jääviä tunnelmointeja. Teemallinen pehmeys, akustisuus ja leppoisuus palvelee osaa materiaalista hyvin, osa taas voisi hyötyä terävämmistä kulmista.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua