Kesäyö ja juhannustanssit – Kuusamon kaiholta ja kaalilta tuoksahtava musiikki sopii aurinkoiseen maantiematkailuun

Kuvat: Veera Seppälä / Svart Records

Alkuvuodesta 2020 perustettu Kuusamo julkaisi esikoisalbuminsa Tuuleen kadonneet (Svart, 2022) tavallaan jo reilu kuukausi sitten. Vinyyliversio saatiin kuitenkin Pohjolan suvea sulostuttamaan vasta heinäkuun helteille. Koska kesämusiikkikin soi mukavimmin mustalta muovilta, on levyn arvostelun aika nyt.

Levy-yhtiön tiedotteen mukaan Kuusamon suven soitto edustaa ”kantriin, folkiin ja krautrockiin kallellaan olevaa kokeellista suomirockia”. ”Kallellaan oleva” on tarkenne paikallaan: monen kappaleen pohjalla sykkii kyllä kitaroilla ja rummuilla soitettu kraut, mutta useimmat niistä ovat kuitenkin tyypillistä kaalirokkia (”kraut” on kaali saksaksi) helpommin sulavaa soppaa, jota esimerkiksi mainitut kantri- ja folk-mausteet toisinaan keväntävät.

Näin myöskään kokeellisuutta ei pidä peljästyä, vaikka se tavallaan krautrockiin sisäänleivottua onkin. Kokeellisuus on Kuusamon laboratorioissa viitteellistä; kyllä Tuuleen kadonneet -levyn populaarimusiikiksi tunnistaa, ja melodisuuttakin piisaa. Asiasanoihin voisi edellä mainittujen oheen lisätä vielä ainakin psykedelian, kitarapopin ja paikoin post-punkin – miksipä ei siellä täällä myös progressiivisen rockin.

* *

Danny lauloi vuonna 1975 Kuusamon kutsuvan. Kuusamo-yhtye hoitaa jaetun nyökkäyksensä koillismaalaiselle rajakaupungille ja musiikkineuvos Lipsaselle säntillisesti heti kärkeen alta pois: levyn musiikilliselle matkalle johdattelee rauhoittava avausraita Kuusamon kutsu.

Bändin jäsenet ovat taittaneet matkaa yhtyeissä Teksti-TV 666 ja French Films, joten ensi kertaa ei olla pappia kyydissä. Kaikuja näistä yhtyeistä voi kuulla myös Kuusamon ilmaisussa. Tuuleen kadonneet -levyn sävellykset ovat yhtyeen laulaja-kitaristi Tero Huotarin ja kitaristi-laulaja Tuomas Asantin, kaikki sanoitukset ensin mainitun. Heidän lisäkseen yhtyeessä vaikuttavat rumpali Timo Huotari ja basisti Eero Vesterinen.

Kuusamon kutsu -kappaleessa on laulua ja lyhyet sanoituksetkin, mutta viesti tuntuu silti lähes instrumentaaliselta. Mandoliinin aavistuksen häiriintyneenä väräjävä sointi ja voimakkaasti kaiutettu laulu kuorruttavat leirinuotiokitaralla rämpyteltyä pohjaa. Kappale ei lupaa vielä paljon, mutta onnistuu herättämään kuuntelijan uteliaisuuden ja saa höristämään korvat jatkolle.

Kakkosraita DMT-matka julkaistiin suoratoistopalveluissa jo ennen Tuuleen kadonneet -levyä. Kappaletta voidaan pitää levyn jonkinlaisena avainteoksena. DMT-matkalla esiteltävät elementit toistuvat levyn myöhemmillä siivuilla hieman vaihtelevissa suhteissa.

Kappale käynnistyy reippaan konstailemattoman post-punkaavalla poljennolla ja lajityyppiin sopivasti ujeltavalla kitaralla. Kestää hetken ennen kuin käsitän: saundi tuo mieleen skotlantilaisen The Jesus And Mary Chain -yhtyeen popimman laidan.

Sävellyksenä kohottavaa DMT-matkaa kuunnellessa tulee nopeasti hyvä mieli, vaikka sanoituksesta voidaan lukea paitsi psykedeelisen huumeen käyttökokemuksista myös setäytyneen väistämätöntä tragediaa: ”ei auta isä, poika, eikä pyhä henki / kun silmät sulkeutuu”, eikä lannistunut kertojaminä onnistu ponnisteluistaan huolimatta saavuttamaan paluuta entiseen.

Lyriikan kanssa eripariset, nostalgisina soivat sävelet tekevät ironisesti juuri sen, mikä tekstin mukaan jää tavoittamatta: vievät menneille vuosikymmenille. Jotta emme eksyisi syvemmälle, jätettäköön sanoituksen merkitysten tonkiminen tähän – siinä esimerkiksi ei ehkä viitata tiedonsiirrossa käytettävään DMT-modulointiin.

Sen sijaan on tarpeen korostaa, että tarttuva kappale olisi mitä oivallisinta kesämusaa siirryttäessä paikasta toiseen maantietä pitkin. Sen kitaramelodioissa saattaa havaita siellä täällä pientä göstasundqvistmaisuutta (määritelmä johon nostalgisuudella leikittely kuuluu sisäänrakennettuna). Vielä enemmän sitä on kuitenkin häpeämättömän popissa esillepanossa, lempeässä ironiassa ja sanoituksissa. Vai mitä mieltä olette kertosäkeen riimittelystä: ”En sitä kiinni saa, vaikka kaikkeni annan / palvon sua ja sulle rahani kannan / en kiinni saa, vaikka kaikkeni annan / olen kadottanut sen maanpäällisen taivaan”?

Siinä missä DMT-matkassa ”värit valot muodot ympäröivä maailma haalistuu”, tapahtuu seuraavassa kappaleessa Delfiinit lentää päinvastaista. Levyn pisimmällä raidalla, yli kuusiminuuttisessa saman teeman ympärillä leijailevassa mutta intensiteetiltään elävässä instrumentaalissa sukellellaan melko syvällä psykedeelisten sävyjen maustamassa sakeassa kaaliliemessä.

Sama aromi maistuu hieman hennompana kevyessä Kaliforniaan-popittelussa, erityisesti sen instrumentaalisissa osissa. ”Suolaisen tuulen / huulillani tunnen / olen valmiina matkaan seuraavaan.” Soitto kulkee, ja taival jatkuu sisäavaruuksien virtojen syvyyksissä, jossa harmaa maailmankaikkeus saa sateenkaaren värit ja avautuu ikuisen auringonpaisteen Kalifornia.

* *

B-puolen aloittavassa nimikappaleessa Tuuleen kadonneet käy tunnelma edellistä raitaakin leppoisammaksi, ja ehkäpä myös niitä levy-yhtiön tiedotteessa mainittuja kantrivaikutteita voidaan hivenen havaita. Lähes pakahduttavan kaihoisana soiva kuulas soolokitara viittaa ajoittain Esa Pulliaisen tapaisten taiteilijoiden suosimien melodiakulkujen suuntaan. Kuuntelijaa lämmitellään kurottelemalla havuntuoksuisen ja a-oluen värisen kadotetun myyttisen yhtenäiskulttuurin muistojen suuntaan – jossa sielläkin on tietysti ikuinen kesä.

Sanoituksessa kaipaillaan kaupungin väriloistosta hiekkateille. Yhtye tallaa siis hieman samaa polkua kuin Danny, kun tämä 1970-luvun puolivälissä romantisoi surumielisellä haikeudella ja paatosta pelkäämättä, miten Kuusamossa on kaikki paremmin kuin Helsingissä. Parhaatkin hetket katoavat kuitenkin tuuleen. Onneksi muistoihin voi silti matkustaa milloin tahansa. Siellä ”on kesäyö ja juhannustanssit / elän hetket yhä uudestaan”, kuten Kuusamo tunnelmoi kappaleensa kertosäkeessä niin alleviivaavan perisuomalaisesti, että kuuntelija saa pinnistellä muistaakseen, ettei katso juuri Markku Pölösen elokuvaa, tai ainakin pitääkseen lyriikkaa pastissina eikä parodiana. Hän voi valita.

Jos ottaa perusasetelman myönteisyyden kirkasotsaisena iskelmäkuvastona, saa kappaleesta kenties eniten irti. Näin onkin syytä toimia. Vain hivenen karrikoivammalla siveltimenvedolla kappaleen olisi saanut lipeämään luiskaotsaisen ironisen virnuilun vetelään, mutta tällaisena se pysyy kuivin koivin. Hieman samalla lempeydellä kuin Kuusamo on kansallista perinnettämme käsitelty esimerkiksi Jukka Nousiaisen eri tekemisissä. (Lisäksi hänen yhtyeensä Räjäyttäjät on liikuskellut toistuvasti myös krautrockin liepeillä, ja onpa heillä Krautpohja-niminen kappalekin.)

Toinen ennen levyä suoratoistopalvelussa julkaistu pala, Metempsykoosi, käynnistyy tummasävyisesti, oivallisesti tanssahtelevalla pehmeällä bassottelulla. DMT-matkan tavoin myös tämä raita kulkee krautin pohjan yllä hieman post-punkisti, elämänhalunsa – ja lopulta itsensä – kadottanut kertojaminä puolestaan helvettiin, jollaiseksi alati uuteen elämään syntyminen sanoituksessa vertautuu. Tällä kertaa vaeltaa siis pikemminkin sielu kuin ruumis. Kuuntelijan päästä kappale taas ei kulje minnekään, vaan jää sinne soimaan. Siellä on hyvä.

Metempsykoosin videolla nähdään pitsakuvastoa. Pitsa ojennetaan näin kuin tarjottimella Kuusamo-yhtyeen musiikille sopivaksi vertauskuvaksi. Peruspohjan päälle voi ripotella erilaisia aineksia. Täytteistä, niiden määrästä ja pohjan paksuudesta riippumatta ruokalajin tunnistaa kuitenkin aina pitsaksi. Samaan tapaan Kuusamon musiikillisilla matkoilla lennetään kaalipohjaisella matolla, vaikka määränpää ei välttämättä aina ole tiedossa saati edes olennainen.

Pitsanlattea ikiaikainen fraasikinhan taas opettaa, että itse matka on olennainen. Kuusamolla ehkä myös kulkuneuvo. Yhtyeen krautmobiili liitää pehmoisesti kuin vienon myötäisellä kesätuulella ja ehkä juuri siksi, että sitä on viritelty vähäsen sieltä täältä löydetyillä yhteensopivilla komponenteilla, jotta moottori ei yskähtele väärissä kohdissa eikä matka tunnu liian turbulentilta.

Matkan tekeminen ei ole ollut vierasta kuvastoa krautrockin historissa. Autobaanaa on nielty, kosmisen mittakaavan etäisyyksiä ja ihmismielen syvyyksiä ihmetelty. Krautrockissa kuullaan usein sille tunnusomaista motorik-rumpukomppia. Sen käytön pioneereista eräs on NEU!-yhtyeen patteristi Klaus Dinger. Hän on kertonut kompin viittaavan liikkeessä pysymiseen.

Kun Kuusamon levyllä taitetaan tavalla tai toisella taivalta alusta loppuun, näyttäytyy Tuuleen kadonneet niin sanotun tie-elokuvan musiikillisena vastineena. Reissu ehkä lähtee kulkemaan saksalaisen autobaanan sijaan kesäistä Viitostietä kohti Kuusamoa, mutta eksyykin sisäavaruuksiin ja löytää sitä kautta Kaliforniaan.

Läsnä on useammallakin tavalla tuttuja elementtejä. Välillä kadotaan tuuleen, nostalgisiin muistoihin tai sielunvaellukseen. Lopulta Düsseldorf ja Koillismaa kohtaavat, ja draaman sateenkaari päättyy näkemykseen kaalirokin kangastuksenkauniista kultamaista, missä kuvio ja tekstuuri kertovat.

Kuusamon kraut -kappale kiitää kiihkeästi nimensä mukaisena mutta lajityyppi huomioiden lyhyehkönä – kuin koillismaalainen kesä – tiivistyksenä matkan päätepisteeseen.

* *

Kesällä julkaistaan kesämusaa. Kun Räjäyttäjätkin julkaisi vastikään versiointinsa Silmienvaihtajat-yhtyeen kiistatta myönteisimmästä kappaleesta Kesäaika, on kevyen musiikin saralla saatu tänä vuonna kelpo annos kotimaista kauden maantiematkailuun istuvaa tarjontaa. Vaikka DMT-matka, Metempsykoosi sekä Tuuleen kadonneet ovat ehkä Kuusamon levyn vetävimpiä ja mieleenjäävimpiä autoiluraitoja, kannattaa muillekin korvaansa lotkauttaa – ja sopii levyä kotonakin kuunnella.

Tässä arvostelussa on mainittu k-sana useampaan otteeseen. Se ei kuitenkaan ole Kuusamolle edes kehys, tai jos onkin, on rajat piirretty pikemminkin sumuisina ja mutkitellen kuin teroitetulla kynällä viivasuoraan, eikä yhtye totisesti koe pakottavaa tarvetta pysyä raamien sisällä.

Voisi joku arvioida Tuuleen kadonneet -levyn hieman linjattomaksi. Kyllähän Kuusamon kaalipitsa-menu melkoinen sekoitus on. Aika moni sen vaihtoehdoista pitää kuitenkin sisällään varsin helposti sulavia täytteitä, ja niitä joissa on hieman enemmän pureskeltavaa, ei kuuntelija joudu nauttimaan peräkkäin.

Tällaisena Tuuleen kadonneet voisi toimia pehmeänä laskuna krautrockin upottaviin syvyyksiin. Kenties kuitenkin antoisampi lähtökohta on kuunnella sitä aina vajavaisia ja helposti harhaanjohtavia karsinamäärittelyjä pakenevana pop-levynä. Sellaisena Kuusamon esikoislevyn tyylitajuista musiikkia voi luonnehtia kulkevaksi (matkamusiikille olennaista!), helpostilähestyttäväksi ja monin paikoin suorastaan leppoisaksi. Yhtyettä uskaltaa aavistella jo nyt yhdeksi vuoden kiinnostavimmista kotimaisista debytanteista.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua