Color Dolorin neljäs albumi vaanii huuruisesti ja askeltaa vinosti – arviossa Blurry Things

Kuvat: Heidi Piiroinen / Soliti

Vaikka Stina Koistisen ja Nicolas Leissi Rehnin muodostaman ja elektronisesti sykkivän vaihtoehtopopyhtyeen Color Dolorin neljännen levyn teemana on ollut tallentaa demomaisesti ensimmäiset otot ja välttää turhaa hinkkaamista, ei se kuulu lopputuloksessa ainakaan keskeneräisyytenä tai tuhnuina soundeina. Paitsi tietysti siinä määrin kuin on tavoiteltukin. Onhan levyn nimikin Blurry Things (Soliti, 2021), eli kliinistä tai kiiltokuvamaista soundia ei ole luvassa. Ja hyvä niin.

Koistisen (laulu, koskettimet, syntetisaattori) ja Leissin (kitarat, bassot, lyömät, syntetisaattori, ohjelmointi, taustalaulu) muodostama duo voitti vuoden 2019 Teosto-palkinnon edellisellä levyllään Love (Soliti, 2018), joten seuraajalta on lupa odottaa laatua. Eikä Leissin, Koistisen ja Artturi Tairan tuottama Blurry Things petä. Elektronisesta leijailustaan ja huminastaan huolimatta albumi on hauras, hengittävä ja melko intiimi kokonaisuus huuruisia ja kauniita musiikillisia tuokiokuvia. Kerrasta purkkiin -menetelmä kantaa, jos visio on yhteinen ja kyvyt toteuttaa ideat lihaksi asti riittävät.

Pehmeän viipyillen askeltava avausraita Moon In My Room laventaa hillitysti elektronisten mausteiden äärelle ja yltyy loppua kohden viiltävään foniujellukseen. Silti yleisvaikutelma on leppoisa ja vaivihkainen. Hämärä, epätarkka ja samea käyvät kaikki laatusanoiksi, joten albumin teeman mukaisesti aloitellaan.

Dream of You on tummemmin sykkivä, selkeämmin tanssilattian kimalteluun suuntaava huohottelu, jossa Koistisen laulu tarjoilee korvaan tarttuvia ”I wanna dance all night long” ja ”dream dream dream of you you you” -toistoja. Instrumenttien urat poikkeavat hyvällä tavalla perinteisimmistä toteutuksista. Pientä vinoutta, pulppuilevaa purskahtelua, ei-harmonista sykettä…

Vaikka Shy alkaa akustisella kitaralla, kasvaa sekin raukeasta leppoisuudesta hiukan päällekäyvempään ilmeeseen, ja mausteet ovat jälleen kiinnostavia. Raukean pinnan alla ui tummempaa tapettia, mikä paikoin purskautetaan pinnalle ja isompiinkin kaariin. Harmoninen peruskulku yhdessä sitä haastavan instrumentaation kanssa luo osasiaan suuremman lopputuleman.

Nimibiisi Blurry Things on selkeästi huuruinen. Se nousee viipyilevän hypnoottisesta alusta jykevämmälle alustalle, mutta pitää kiinni junnaavasta ytimestään moninkertaistetuista stemmoistaankin huolimatta. Kasari-kuulaasti rullaava Underwater on yksi levyn parhaista biiseistä. Se askeltaa pohdiskelevan laulun alla eteenpäin selkeästi, ja kertosäe nousee hienosti laserefektoituine kristalleineen. Ennen muuta kappale on koukukas ja jää päähän soimaan. Hienovarainen vinous toimii.

Portisheadmaisesti triphoppaava Free as a Bird antaa Koistisen laululle tilaa ja kantaa hienon väreen ja tummasti sykkivän pohjavirran vuoropuhelussa hienosti. Leissin säröinen kitarasoolo jää sopivan hillityksi eikä varasta pääroolia. Puolentoista minuutin välisoitto Pulpy pulputtaa ohilipuvasti hiukan turhakkeena, mutta jykevästi laahustava It’s Okay kääntää kurssin saman tein kiinnostavaksi. Samaan aikaan korkeuksiin asti kurkottavan isoa kaarta, tumman vaanivaa sykettä ja leveää mutta vaivihkaisen hillittyä ääniuraa.

Hissuksiin pianon ääreen istahtava Sudden Change jumahtaa komeasti jääluolaan humisemaan ja kilkahtelemaan, mutta puolustaa paikkaansa suoraviivaisen hitikkään Andrean edellä. Hauskan vinosti pirskahteleva biisi nousee levyn muhkeimpaan kertosäkeeseen, jossa perinteikkään haaveilun sivuilla purskahtelee ties minkälaista ilotulitusta. Vaikka askel klonksuttaa haetun epävakaasti, se vain parantaa suunnassa pysymistä. Juhlavan rapea särökitarasoolo sopii lurittelun ja näppäilyn vastapainoksi.

Aurinkoisen pumpulisesti hymyävä The Void päättää huuruisen kokonaisuuden, jossa terävä biisikynä haastetaan taitavasti haetuilla sivuaskelilla ja harmoniaa haastavilla elementeillä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua