Laura Böök: Ryhmä joka ei osaa laulaa.

1

Mältinrannan studiossa on vielä tämän päivän (19.10.2021) ajan esillä kaksikanavainen videoinstallaatio laulutaidottomien kuorosta. Laura Böökin teoksessa Ryhmä, joka ei osaa laulaa eri-ikäiset ihmiset tutustuvat omaan ääneensä, alkuääntään hakien ja äänenkäyttöään lauluksi kasvattaen.

Säröjen ja epätäydellisyyksien kautta löytyy vapaus ottaa äänelleen tilaa. Lopulta ryhmän jäsenten ääntely kasvaa yhteiseksi lauluksi, jossa sävelet ja sanat löytävät tunnistettavasti yhteiset paikkansa, kuin missä tahansa yhteislaulussa. Tämä on mullistava kokemus ihmiselle, joka yhteislaulun alkaessa painaa päässään mute-nappia ja odottaa, että kiusallinen tilanne menisi pian ohi.

Ääntään etsivät laulamaan tottumattomat ovat teoksessa keskittyneitä – näyttää siltä, että he kokevat olevansa turvassa. Se on tärkeintä, sillä oma ääni on äärimmäisen intiimi asia, eivätkä häpeän sumentamat kouluaikaiset kokemukset luokan edessä pakolla laulettavista laulukokeista tee helpoksi ajatusta osallistua tällaiseen toimintaan. Tähän teokseen on kuitenkin syntynyt meditatiivinen ja rohkaiseva tunnelma.

Prosessia dokumentoiva videoteos etenee mukavan ripeässä rytmissä mutta tunnelmaltaan rauhallisena, ja antaa toiveikkaan esimerkin: tässäkin voi kehittyä, vaikka omat kouluajat olisivat todistaneet jotain ihan muuta. Vanha jakolinja laulutaidottomien ja laulamaan oikeutettujen välillä säröytyy. Enää ei olekaan ihan niin mykistetty olo.

2

Tampereen taidemuseossa voi nyt nauttia Magnus Enckellin (1870–1925) vitalismia, myyttejä ja metaforia pursuilevista symbolistisista maalauksista, joista suuressa osassa värit ovat kasvaneet yli-inhimilliseen loistoon.

Maalarina Enckell onnistui parhaiten nuorten miesvartaloiden nautinnollisessa kuvaamisessa, ja hehkuvimmiksi hänen kuvaamansa nuorukaiset kehkeytyivät paratiisimaisissa puutarhoissa loikoilevina fauneina. Myös tummanpuhuva versio faunista ja samaan tummaan väriskaalaan keskittyvä Narkissos (1896–1897) ovat mykistävän intensiivisiä maalauksia.

Enckellin uskonnollisista aiheista syntyneet maalaukset ovat riipaisevan koskettavia. Sunnuntai-iltapäivän tihein yleisöruuhka kehkeytyi teosten Kiirastuli (1923), Pietà (1918) ja Getsemane (1902) lähistölle.

Magnus Enckell: Kuoleva Adonis (öljy, 1915).

3

Joskus on parasta vaihtaa työpaikkaa. Itselleni uusi työ on avannut innostavan näköalan suomen lähimpään sukukieleen, karjalaan.

Uhanalaisen karjalan kielen elvytyksen keskeinen merkkihenkilö Ljudmila Markianova (s. 1941) on tänä vuonna saanut ansaitsemansa elämäkerran Elostu suurembi ruado (Karjalan Sivistysseura, 2021). Markianova on kehittänyt karjalan kielen opetusta ja tutkimusta, luonut livvinkarjalan kirjaimikon, oppimateriaaleja, sanakirjoja ja kieliopin sekä kääntänyt livviksi kaunokirjallisuutta, erityisesti arvostamansa Juhani Ahon teokset Rautatien ja Lastuja. Markianovan entiset oppilaat ja muut tuntijat kutsuvat häntä karjalan kielen äidiksi.

Elämäkerran kirjoittaja, FT Raija Pyöli on Suomessa puhuttavan livvinkarjalan elvyttäjä, ja tehnyt vuosikymmenten aikana Markianovan kanssa runsaasti yhteistyötä. Pyöli piirtää elämäkertateoksessaan selkeän henkilökuvan hyvin määrätietoisesta, jopa ihanteellisesti työlleen eläneestä opettajasta ja tutkijasta, mutta ei unohda myöskään kohteensa inhimillisiä ulottuvuuksia. Perhe-elämä, äitiys ja isoäitiys sekä rakkaudet kulkevat työhön ja sen saavutuksiin keskittyvässä kerronnassa omina jaksoinaan.

Kolmevuotiaana Markianova (o.s. Jeršova) joutui eroon äidistään, ja hylkäämiseksi koettu ero uursi hänen elämäänsä pysyvän jäljen. Isovanhempiensa kasvattama Ljudmila eli suojattua, joskin koulukiusaamisen varjostamaa elämää Aunuksen Karjalassa, luonnonkauniissa Saarikosken kylässä, joka kuitenkin tyhjeni – eli pistettiin tyhjenemään neuvostoviranomaisten määritelmällä ”perspektiivitön kylä” – 1960-luvulla. Nykyisistä kartoista Saarikoskea ei enää löydy.

Ljudmila pääsi etenemään opinnoissaan korkeakouluun asti, vaikka karjalaista taustaa katsottiinkin karsaasti: ”Ette te voi olla karjalainen, jos tänne haluatte”, kuittasi petroskoilainen korkeakoulun rehtori haastatellessaan Ljudmilaa. Karjalaisuus ei ollut meriitti 1960-luvun Neuvostoliitosta opiskelupaikkaa hakiessa, mutta paikka sentään heltisi, koska Ljudmilalla oli erinomaiset koulutodistukset näyttönä ahkeruudestaan.

Ällistyttävällä työurallaan Markianova sai karjalaiset lukemaan ja kirjoittamaan äidinkieltään sekä ”kazvatti karjalazen intelligentsian”. Vastoinkäymisiä ja byrokratian kanssa taistelemistakin riitti, mutta siitä hän vain tulistui yrittämään entistä enemmän. ”Veri rubei kiehumah!”

Raija Pyöli on sovittanut Markianovan laatiman livvinkarjalan kieliopin suomalaisten aikuisopiskelijoiden tarpeisiin. Kieliopin voi ladata maksutta omalle koneelle.

4

Kaunokirjoituksen merkitys on taas palannut mieleeni aivan viime aikoina, kun aloin opiskella myös venäjän alkeita. Kaunokirjoitus kyrillisillä kirjaimilla on erityisen jännittävää. Mietin toki, miten siitä suoriutuvat esimerkiksi lapsianikin nuoremmat kurssilaiset, joille ei ole enää opetettu koulussa kaunokirjoitusta edes äidinkielellämme.

Omalla käsialalla kirjoitettu nimikirjoitus on tärkeä osa identiteettiä. Nimikirjoitusta käytetään myös sopimusten sinetöintiin. Mitä laittaa nimikirjoitusviivalle nuori, jolle on opetettu koulussa vain tekstausta ja näppäimistön käyttöä?

Kaunokirjoitus on loistavaa aivojen ja käden yhteistyötä. Kirjoitus voi jatkua läpi sanan katkeamattomana nauhana, ilman että kynää tarvitsee nostaa paperista. Kun kirjaimet sitoutuvat toisiinsa liukuen, syntyy kaunis jatkuvuus, katkeamaton liike kuin taiji-harjoituksessa. Kaikki liittyy kaikkeen, ajatus ei pätki. Vanhasta kaunosta jokaiselle sitä kirjoittaneelle on syntynyt myös oma persoonallinen käsiala.

Käsiala kertoo kirjoittajastaan – nuoruudenystävät tunnistan tai muistan vahvasti käsialasta, joka tuli tutuksi runsaista välillämme kulkeneista kirjeistä ja korteista.

Työväenopistoissa ja muissa kurssipaikoissa voitaisiinkin alkaa järjestää kauno- ja käsialakirjoituksen kursseja kaikenikäisille.

5

Koin ensimmäisen kerran Lyytin laulua ja soittoa monta vuotta sitten Joensuussa ystäväni syntymäpäivillä, joilla Lydia Lehtola oli esiintymässä. Olen matkalla kaatamaan patsaita pysäytti jo silloin ja herkisti tajuamaan, että tässä on jotain erityistä, ja tästä tulee vielä jotain enemmän. Lyytin ensimmäisen levyn valmistumiseen kului vielä kotvanen.

Taannoin olin G Livelabissa Lyytin keikalla, lumouduin ja imeydyin etenkin hänen laulujensa lyriikoihin. Ne osuivat, koskivat syvältä, niitä pitää lukea vielä kotonakin albumin Toiveet ja helyt (2021) levynkansiteksteistä, jotka Lyyti muuten on kirjoittanut ylös käsin, omalla käsialallaan!

”Joskus selviytyjistä tulee näkymättömiä”

”Mihin voi soittaa
kun metsäpalo leviää näytöltä
yksiön eteiseen?”

”Tuuli heittää haurastuneet sanat pitkin pihaa
olen kimppu kaipausta ja lihaa”

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua