Jäätävä kone tarjoaa totisen kuvan Pekka Koskelasta ja pikaluistelusta – kirja koettelee brutaaliudessaan uskottavuuden rajoja

Riku Korkin kuva: Lari Järnefelt

Kun avaa uuden kirjan, ei pitäisi vilkuilla viimeisiltä sivuilta, kuka on murhaaja. Lukuohje kannattaa unohtaa Jäätävä kone -kirjan (Tammi, 2021) kohdalla. Kirjan loppuun liitetyt Pekka Koskelan saavutukset ja ennen kaikkea otteet treenipäiväkirjoista virittävät arvostamaan totista tarinaa. Jos ymmärtää treenimäärät ja -tehot, luvusta toiseen toistuvat oksennuskertomukset eivät tunnu niin vaivaannuttavilta.

Laatanheitolla yritetään kuvata lajia ymmärtämättömälle pikaluistelun vaativuutta. Sprintteri hankkii treeneissä äärimmäiset voima- ja nopeuskestävyysominaisuudet. Kun itsestään saa kisoissa ja treeneissä kaiken irti, päivän ateriat eivät pysy sisällä.

Pikaluistelu on inhottava maitohappolaji, sillä tukkireitiset kiitäjät polkevat hankalassa asennossa. Lisämausteensa suoritukseen tuo tekninen vaativuus. Jokaisen potkun on oltava hallittu, kun kaarteeseen syöksytään reilun kuudenkympin vauhdilla.

Pekka Koskela haastoi valmentajansa kanssa perinteisen koulukunnan ja omaksui omaperäisen keinuttelevan tekniikan. Asentoa säädettiin pystymmäksi, jotta luistelija pystyi hyödyntämään voimaansa.

Poikkeuksellinen voima ja tekniikka asettivat erityisvaatimuksia välineille. Kilpakumppanit saattoivat totutella kauden ajan uusiin teriin, mutta Koskelan alla luistimet pettivät muutamalla täystehoisella treeni- tai kisarutistuksella. Luistinongelmat poikivat lihasvammoja.

Valmistajat eivät kiinnostuneet pienen luistelumaan yksittäisen tähden ongelmista, joten ne piti ratkaista isän autotalliverstaalla. Lopulta Koskeloiden ”perhepaja” teki jopa luistelupuvut itse.

Hallien öljyjäät ovat eri maailma

Pikaluistelu Suomessa on keskittynyt Helsinkiin ja Seinäjoelle, koska niistä löytyy isot tekojääradat. Suomen ulkoradoilla treenaava antaa kuitenkin suuren tasoituksen pikaluisteluhalleissa harjoitteleville kilpakumppaneille. Keho ja tekniikka eivät toimi tahmean ulkojään pakkasviimassa samalla tavalla kuin lämpimän hallin öljyjäällä.

Kentänhoitajat eivät välttämättä ymmärrä, miten hienovireistä on jään hiominen huippuluistelijoille. Niinpä Helsingissä asuessaan Pekka Koskela lentää kotikaupunkinsa sileämmälle jäälle täysvauhtisiin treeneihin.

Suomessa luistimille pääsee vasta myöhään syksyllä. Siksi ominaisuudet on hankittava monipuolisilla fysiikkatreeneillä, joissa hyödynnetään mielikuvitusta. Koskela polkee pyörällä Jouppilanvuoren rinnettä, rämpii soilla ja loikkii soramontuilla.

Helpointa valtavien määrien ja tehojen kuvaaminen on punttitreeneissä. Koskela kyykkää yhdellä jalalla rautoja, joiden alla moni huippuluistelija vapisee kahdellakin jalalla. Edellispäivien tehotreenien kuonat huuhdotaan lihaksista parinkympin juoksulenkillä tai reippaalla sadan kilometrin pyörälenkillä.

Kirja kertoo inhorealistisesti, mitä maailman huipulle nouseminen vaatii. Treeni, syöminen ja lepo on tarkasti suunniteltua ja systemaattista. Vuodesta toiseen toistuvat selkeät harjoituskaudet, joiden aikana kehitetään ominaisuuksia ja viritetään konetta kauden päätapahtumiin.

Urheilijan elämä vaatii täydellistä omistautumista ja fanaattisuutta. Suurissa luistelumaissa tukena on koneisto, mutta Suomessa kaikki pitää hoitaa itse.

Isä rakentaa teriä, äiti hankkii rahaa, veli valmentaa

Pekka Koskela aloittaa luistelu-uransa isoveljensä Pasin kanssa. Veli siirtyy radoilta ensin maajoukkueen valmentajaksi, sitten pikaluistelun valmennuspäälliköksi. Isä on yleismies, joka laittaa luistimia autotallissa ja on aina valmis pakkaamaan verstaan pikahälytyksellä kisareissuihin. Äiti hankkii sponsoreita ja rahaa, kunnes paisuvaa budjettia pyörittämään hankitaan manageri.

Pekka Koskela totuttelee pitkäteräisiin Seinäjoella Ismo Heikkilän opastuksella. Sairaus vie valmentajan jo nuorena, ja vastuun ottaa Aimo Klemetsö. Maailman huippuvalmentajat teknisillä oivalluksillaan haastava vanha mestari kuvataan Rocky-leffojen Mickey Goldmillin kaltaisena konkarina, joka näkee, miten heiveröisestä juniorista jalostetaan maailmanluokan menijä. Pilkuntarkka valmentaja valvoo, että kaikki tehdään oikein ja kunnolla. Filosofiana on laadun maksimointi.

Oman värinsä lähtökohtiin tarjoaa rankka koulukiusaaminen. Kyse ei ole pikkunimittelystä, vaan ekaluokasta alkaen ympärillä on kiusaajalauma, jonka pääjehu lähetetään jo nelosluokalla koulukotiin. Muidenkaan elämäntaival ole kovin ruusuinen.

Koskela ei anna kiusaajille lisäasetta kantelemalla vanhemmille tai opettajille. Vasta yläkouluikäisenä hän tajuaa, että ongelmia ei ole kiusatulla, vaan kiusaajilla. Hän on osannut hakeutua ympäristöön, jossa saa olla rauhassa: kiekkokaukalolle, painisalille, lentopallokentälle ja luistinradalle. Vauhdikkaimpina päivinä koulupäivän jälkeen ehtii kolmen lajin treeneihin.

Kirja keskittyy epäonnistumisiin

Pekka Koskela palautti suomalaisen perinnelajin maailman huipulle. Maailmanennätyksestä sekä neljästä aikuisten ja yhdestä nuorten MM-mitalista huolimatta kirja keskittyy epäonnistumisiin. Koskela ei onnistunut kruunaamaan uraansa olympialaisissa. Ilman sairastumisia, loukkaantumisia ja välinemurheita palkintokaapissa olisi paljon enemmän kiiltävää.

Vastoinkäymisten korostaminen tuo tarinaan selittelyn katkeroittaman pohjavireen: valtavilla treenimäärillä ja huippuominaisuuksilla olisi pitänyt irrota enemmän.

Riku Korkki sovittaa Koskelan niskaan marttyyrin viittaa. Seinäjokelaista vastaan ovat kaikki: Helsingin luistelupiirit, urheilujohtajat, välinevalmistajat ja luistelun mahtimaat, etenkin Hollanti.

Kaksinapaisessa luisteluliitossa käydään Seinäjoen ja Helsingin välistä vääntöä. Liitto leimataan matkanjärjestäjäksi ja häiriötekijäksi. Olympialaisissa humalassa remmeltäneen päävalmentajan kerrotaan haastaneen Koskelaa kadulle tappelemaan. Mika Poutalaa puolestaan arvostellaan käännytystyöstä.

Kiitosta saavat omien lisäksi lähinnä viisaat yleisradiolaiset, joiden kanssa viriteltiin lajille näkyvyyttä tuonut toimintamalli: Koskelat hankkivat kameran ja opettelivat kuvaamaan, jotta pystyivät välittämään katsojille tunnelmia kisamatkoilta.

Luistinten kehitystyötä autotallissa

Omaa lajia ja tekemistä on arvostettava, mutta muiden painaminen ei nosta saavutuksien arvoa. Kirjassa viljellään teholaji-termiä, joka erottaa ”oikeat” urheilulajit joukkuelajien peleistä ja leikeistä sekä ammuskeluista ja kelluskeluista, joista suomalaismenestys viime vuosina on kertynyt.

Teholajit ovat fyysistä suorituskykyä mittaavia maitohappolajeja. Muun muassa uinnissa, luistelussa ja keskimatkan juoksulajeissa sekuntikello kertoo armotta, kuka on paras nyt ja tilastojen valossa.

Teholajeissakaan ei välttämättä voita eniten tai viisaimmin treenannut. Kehon on kestettävä rasitusta ja tekniikan oltava kunnossa, jotta suorituskyvystä saadaan kaikki irti.

Jopa uinnin, juoksun ja luistelun kaltaisissa lajeissa tapahtuu myös olosuhde- ja välinekehitystä. Vanhoilla simmareilla tai piikkareilla ei tehdä samanlaisia aikoja kuin nykyvälineillä. Luistelun suuri evoluutio tapahtui jo Koskelan juniorivuosina, kun kantapäästä irrotettu luistin toi potkuun lisävoimaa ja -pituutta.

Koskela nosti luistelijoiden atleettisuuden tasolle, jota uudet klaps-luistimet eivät kestäneet. Kun muut eivät törmänneet luistinongelmiin, ne piti ratkaista itse. Siinä tehtyä valtavaa kehitystyötä kirja kuvaa ansiokkaasti niin tekstein kuin kuvin.

Apuna ei ole suuren luistelumaan välinetiimiä, vaan oikeat materiaalit ja kiinnitystavat pitää keksiä entistä perhetiimissä. Kun välineet eivät petä alla, jalatkin alkavat kestää, ja Koskela palaa lajin kirkkaimmalle huipulle.

Suomen testatuin urheilija

Urheilukirjoissa ei ole aiemmin kuvattu, millaisena dopingvalvonta näyttäytyy urheilijan arjessa. Yli 400 kertaa purkkiin pissannut Pekka Koskela epäilee olevansa Suomen eniten testattu urheilija. Urheilijan pitää jatkuvasti päivittää tietokantaa ja kertoa testaajille sijaintitietonsa. Hän varaa joka päivä tunnin mahdollista testiä varten. Järjestelmän takkuilut tai unohdukset tuovat varoituksia. Jos testaajat käyvät kolmesti turhaan oven takana, edessä on kilpailukielto.

Suomen supertarkka seuranta turhauttaa, kun Sotšin olympialaisten jälkeen paljastuu, miten venäläiset pesevät näytteitä puhtaiksi. Vielä suurempaa katkeruutta aiheuttavat dopingvihjailut.

Pekka Koskela luisteli maailmancupissa 14 voittoa ja 28 palkintopallisijoitusta. 18 000 treenituntia antoivat muutakin kuin palkintoja ja ennätyksiä. ”Kasvat ajattelevaksi ja aidoksi ihmiseksi. Kovemmaksi kuin muut, valmiimmaksi. Vahvemmaksi ja monipuolisemmaksi”, Koskela opettaa urheilijan alkuja.

Koskela omistautui yli 15 vuoden ajan pikaluistelulle. Leirejä, kisamatkoja ja välinehankintoja rahoitettiin veljen kanssa tehdyillä remonttihommilla. Uran jälkeen hän palasi hetkeksi opiskelemaan, kunnes rehtori Tapio Korjus nappasi Koskelan valmennuksen asiantuntijaksi Kuortaneen urheiluopistolle.

Ilokin vaikuttaa väkinäiseltä

Jäätävä kone -kirja antaa pikaluistelusta ja Pekka Koskelasta turhankin totisen ja äärimmäisen kuvan. Se yrittää kuvata rankan lajin vaatimaa masokismia, mutta lopulta lukijakin on maitohapoilla.

Koskela opettelee syömään helposti oksennettavaa ruokaa, kun lähdetään rinne- tai suorääkkiin. Kirjoittajan ihailema puklailu herättää lukijassa ällötyksen ja kunnioituksen lisäksi myös harrastelijavalmentajan. Mitä jos treenin jälkeen lentävä laatta ei kerrokaan suurenmoisesta irtiottokyvystä, vaan tarpeesta kehittää hapenottokykyä? Entä jos rajujen maitohappoarvojen kehuskelun sijaan pyrittäisiinkin vähentämään hapottumista?

Koskelan ainutkertaisia ominaisuuksia todistellaan monella suulla. Treenissä liikutaan äärirajoilla, ja välillä ajaudutaan ylikuntoon ja lihasvammoihin. Sitkein ja hankalin on uran ehtoopuolen hermovamma, joka vie luistelusta terän moneksi vuodeksi.

Huipulle pääsy vaatii särmää ja luonteenlujuutta. Harvasanainen pohjalainen puree koulukiusatusta lapsesta alkaen hammasta. Rääkissä tarvitaan hurttia huumoria, mutta Koskelan ilo vaikuttaa väkinäiseltä. Urheilu on vakavaa ja totista kuin körttiseuroissa. Hauskoiksi tarkoitetut tarinat veljen sotkumunkkien vahtimisesta kertovat enemmänkin tiukkapipoisuudesta. Jos treenaa Koskelan kuvaamia määriä, munkit eivät paljon paina.

Kertomus koettelee brutaaliudessaan uskottavuuden rajoja. Koskelalle vatsatyrä ei mikään syy keskeyttää kautta, vaan hän sulloo vatsanpeitteen alta pursuvat suolet sisään ja kumartuu viivalle.

Iltalehden urheilutoimituksen uutispäällikkö Riku Korkki on yrittänyt irrottautua tuloksista ja tilastoista, mutta eläytyminen aiheuttaa kramppeja. Koskelan jäyhä huumori ei ehkä ole auennut kirjoittajallekaan, ja siksi oksennukset, revähdykset ja jumit alkavat kuulostaa katkeralta tilitykseltä.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua