Fannyn metsässä yritetään muistaa toisin – arviossa Virpi Vairisen runoteos

Virpi Vairinen. Kuvat: Poesia

Kun kirjoitan Googlen kuvahakuun talvisota, tulokset näyttävät lumipukuisia miehiä tarpomassa lumessa, lumipukuisia miehiä hiihtämässä lumessa, lumipukuisia miehiä tähtäämässä aseella lumessa ja lumipukuisia miehiä katsomassa kaukaisuuteen lumessa. On joukossa yksi viinapullokin. On pakko myöntää: suurin piirtein sellainen kuva minulla(kin) Suomen sodista on.

Virpi Vairinen on käsitellyt aiemmissa teoksissaan muun muassa kapitalismia, ihmiskunnan itsetuhoa sekä olemassaolon ja teknologian kytköksiä. Vairisen kuudennessa runokirjassa Fannyn metsässä (Poesia, 2026) ollaan ihmisen muistin äärellä, niin yksilöllisesti kuin kollektiivisestikin.

Fannyn metsä on jaettu kymmeneen osioon, joista neljä ensimmäistä on nimetty aluiksi otsikon alla sulkeissa: on ”Metsästyshuone (avauskohtaus)”, ”Taskupuisto (toisenlainen alku)”, ”Muotokuva (alusta taas)” ja sitten vain ”(alusta taas)”. Tämän jälkeen otsikoinnissa ”olemme pidemmällä” ja etenemistä tapahtuu, vaikkei yksikään osio ole ”(loppu)”. Osioiden nimet luovat joka tapauksessa teokseen tunnun suunnasta ja pyrkimyksestä päästä johonkin. Ensimmäisessä alussa kuvataan taloa, jossa sodan jäljet ovat olemassa negaatioiden kautta: ”ei pommeja/ ei hävittäjiä/ ei piikkilankaesteitä/ ei juoksuhautoja/ ei tankinjälkiä”. Siellä isoisä haluaa, että häneltä kysytään oikeita kysymyksiä, kun hän on vielä kertomassa asioista. Mutta Amalia haluaa tietää, mitä naiset tekivät ”kaikkina noina vuosina”. Isoisä ei tiedä.

Amaliasta muodostuu teoksessa väljästi seurattava henkilö, jonka havainnot maailmasta limittyvät teoksen minän – joka Amaliaa myös kirjoittaa – havaintojen kanssa. Heidän kauttaan tavoitteeksi piirtyy yritys luoda toisenlaista kuvaa historiasta.

Teos tutkii muistia erityisesti sen kautta, millaisia tulkintoja historiasta, oli se sitten henkilökohtaista tai kollektiivista, se luo. Todellisuutta lähestytään aina tietystä tulkintakehyksestä, usein historiallisesta: ”Taiteilija piirtää maisemaikkunoihin rakennusten ääriviivat/ ja kirjoittaa nimet alle tikkukirjaimin// mustavalkoiset piirrokset leijuvat todellisen maiseman yllä”. Parhaimmillaan Fannyn metsä onnistuu välittämään omalaatuisilla kielikuvillaan, kuinka yksityiskohdat sulautuvat toisiinsa havainnossa: ”Jos laittaa mille fleur -kanan vieretysten ritariperhosen tai/ täpläperhosen kanssa, alkaa väistämättä pohtia, mihin ne/ koittavat ulkonäöllään sulautua.// Mille fleur -kana siipensä levittäneenä omenapuussa, se ei/ onnistu maastoutumaan millään vaikka on kyllä/ erinomainen lentäjä.” Havainnot ja muistaminen ovat mille fleur -kanoja. Sama kana paljastuu tai haihtuu taustalle, vaikka se on yhtä lailla olemassa koko ajan.

* *

Fannyn metsä pohtii erityisesti naisten kuvaamista ja miten he jäävät näkyviin historiallisiin kerrostumiin. Yksi lähestymistapa on muodin kautta, jossa naiset näyttäytyvät ennen kaikkea miesten pukemina: ”Halusin tehdä naisista voimakkaan näköisiä”, muotisuunnittelija Thierry Mugler toteaa teoksessa, ”eikä haitannut, että he näyttivät siltä, että heillä on myös seksielämää.”

Kontrasti naisten objektivoinnin ja tekijyyden välillä kirjoitetaan auki Bella Hadidin ja politiikan kautta: ”seitsemän vuotta myöhemmin Hadid sanoo, lopettakaa/ kansani murhaaminen ja ihmiset sanovat, lakkaa olemasta/ noin poliittinen, Bella”. Hadidin ohella Fannyn metsässä viitataan useisiin muihin tunnettuihin henkilöihin; esimerkiksi Amalia nimenä rinnastuu lentäjä Amelia Earhartiin, joka ilmailuasiantuntijuutensa ohella ajoi naisten oikeuksia Yhdysvalloissa ja josta kertovaa Joni Mitchellin kappaletta Amelia teoksessa lainataan. Teoksessa myös leikitellään neitsyt Maria -kuvastolla, kun Marian annetaan nähdä muun muassa Nietzschen visio ja Johanneksen ilmestys.

Kiinnostavampaa kuin tunnetut henkilöt Fannyn metsässä on kuitenkin piilossa olleiden henkilöiden esiintuominen. Jos teosta ajattelee etenemisenä päämäärää kohti, viimeisissä osioissa kirjoitetaan naiset maatilalle, jonka historiasta alussa tunnettiin sota ja miesnäkökulma. Siellä ovat muun muassa Lydia, joka ei koskaan muuttanut pois, johdonmukaisuuteen ja lohtuun uskova Kaarina, ”pitkin peltomaisemaa lepattava” Agnes sekä Fanny, jonka asuinpaikasta on jäljellä enää ”sammaloituneesta katostaan romahtanut talo”.

Naisia on kirjoitettu näkyviin viime vuosina esimerkiksi Maria Pettersonin Historian jännissä naisissa (lue arvio) tai Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjoissa. Fannyn metsä tekee samoin valjastamalla materiaalikseen niin sota-ajan inventaariot, mille fleur -kanat kuin muotisuunnittelunkin.

Vairisen kirjassa erityisen raikasta on, että se useiden alkujensa kautta osoittaa, että prosessi ei ole suoraviivainen eikä lopputulos täydellinen – ja että stereotypiat elävät syvällä (muuallakin kuin Googlen talvisotakuvastossa). Teoksen puhuja saa itsensä tällaisesta ajattelusta kiinni loistavan tarkkanäköisessä kohdassa: ”naiset istuvat jäätelöbaarissa ja puhuvat/ luulin että miehistä/ mutta he puhuvatkin siitä/ millaista on ajaa Teslaa/ ja millaista herätä keskellä yötä ilman syytä”.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua