Tuula Kallioniemi. Kuvat: Niclas Mäkelä / Otava
KIRJAT | Rakastetun lastenkirjailijan elämäkerta on harvinaisen rehellinen, koskettava ja monella tavalla ainutlaatuinen muistelmateos.
”Lastenkirja ei ole hyvä lastenkirja, ellei se ole hyvä kirja.”
Tuula Kallioniemi: Karkulaisista kuukkeliin – lastenkirjailijan muistelmat. Otava, 2026. 208 sivua.
Olen aina kummastellut, miksi Tuula Kallioniemen jutut, puheet, tarinat ja kirjat tuntuvat oudosti tutuilta, läheisiltä ja miltei kodikkailta, vaikka en ole kirjailijaa koskaan kunnolla tavannut.
Totuus paljastuu, kun alan lukea hänen erinomaisen mielenkiintoista elämäkertaansa Karkulaisista kuukkeliin (Otava, 2026) – kas kun käy ilmi, että rakastettu kirjailija on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Karhulassa!
Siellä minäkin olen elämäni tärkeimmät eli ensimmäiset vuodet leikkinyt, surrut, uinut ja hiihtänyt ja pahaa aavistamatta alkanut sanoa ”miä”.
Tätä nykyähän Karhula kuuluu vähän nolosti Kotkaan, mutta jokainen Kymijoen kahdesti ylittänyt tietää, että Kotkansaarella ja Helilällä ei ole mitään yhteistä, Otsolasta, Popinniemestä ja Sunilasta puhumattakaan.
No hyvä. Miltei kaikki kirjansa – rapiat sata – Kallioniemi on kirjoittanut Kangasalla, ja lukijat kyllä huomaavat, missä päin siellä milloinkin seikkaillaan. Esimerkiksi supersuosittu Reuhurinne sijoittuu Ruutanan kouluun, Salaperäinen punatukka syntyy Kangasalan Mäyrävuoressa, Riehureput-sarjan sankarit käyvät Kirkkojärven koulua…
Vaan kyllä taustalla Kymijoki salaa virtaa, meri melkoisesti pauhaa, Sunilan ja Hallan tehtaat alati huokailevat, Äijänniemi houkuttaa uimaan, vaikka männynneulaset paljaita kantapäitä pistelevät.
Ja Paha poika -kirjan haiseva kaupunki on tietysti sellutehtaiden Kotka.
* *
Kallioniemen muistelmat on harvinaisen rehellinen, moniulotteinen, yllättävän avoin, avara, raikas ja rento kuvaus siitä, miten lastenkirjailijaksi Suomessa tullaan – ja miten siitä roolista ei pääse mitenkään eroon.
Eipä silti, Kallioniemi on onneksi ymmärtänyt, että lastenkirjailija on aivan yhtä oikea kirjailija kuin aikuiskirjailija.
Ja monella tavalla tärkeämpi.
Kallioniemi siteeraa kirjassa ystäväänsä ja esikuvaansa Kaarina Helakisaa:
”Kaarina Helakisa sanoi aikoinaan jotenkin näin: lastenkirja ei ole hyvä lastenkirja, ellei se ole hyvä kirja. Siitä taas seuraa ajatus, että lastenkirjan pitää olla hyvä kirja. Eli että lapsille ei saa tarjota huonoa. Ja että lastenkirjallisuuden ovella täytyy päivystää portinvartijan, joka siis on kriitikko.”
Niinpä. Kriitikkoja kyllä päivystää, mutta sanomalehtien kulttuuritoimituksia (onko niitä?) lastenkirjallisuus ei kiinnosta pätkääkään.
Ainakaan Tampereella.
* *
Kirja alkaa mielenkiintoisesti: Kallioniemi kuvaa lapsuuttaan kolmannessa persoonassa, kas näin:
”Hän ei ajattele olevansa köyhä. Hänen isänsä on tehtaantyöläinen kuten kaikki naapuruston isät. Hänellä on viisi vuotta nuorempi pikkuveli, jonka kanssa hän jakaa yöksi levitettävän hetekan.”
”Tyttö huomaa, että joillakin on harrastuksia. Naapurin Leena käy baletissa. Hänen itsensä on turha edes haaveilla tutusta tai tyllistä.”
”Muutama tyttö harrastaa yleisurheilua Karhulan Katajaisissa. Isä leimahtaa, kun hän kysyy, saisiko viisi penniä jäsenmaksuun. Katajaiset on porvariseura!”
Vasta ylioppilasvuoden jälkeen kertojaksi tulee ensimmäinen persoona. Ensin vähän kummastelin ratkaisua, mutta niinhän se menee – lapsuutemme olemme kuulleet aina ensisijaisesti muilta, kaikki on tapahtunut kuin kolmannelle persoonalle.
Lopusta elämästä ja muistoista olemme ikävästi itse vastuussa.
* *
Kirjailijan ura alkaa häämöttää jo Otsolan kansakoulussa, kun viisas opettaja antaa Tuulan runolle kympin, hymypoikaleiman ja saatesanat ”hieno runo”.
Tuula on kirjoittanut sen ainevihkoonsa neljännellä luokalla.
”Jo roudasta on sulanut maa.
Pian avojaloin lapset juosta saa.
Jo muurahainen ahkera heräs talviunestaan,
se koko talven nukkunut
on alla lumimaan.
Nyt nousee valkovuokon kaino pää,
ei sitä huonommaksi sinivuokko jää.
Leskenlehti pieni on varrella ojan.
Kas, emo västäräkkikin sai untuvaisen pojan.
Niin iloista ja kaunista on tää
kevät aika armas nyt Kirstiltä ja
Marjatalta jo paistaa paljas varvas.”
Näkisittepä, miten siististi kaikki kirjaimet ovat vihkon viivojen välissä, kuinka täsmällisesti kaikki ällän silmukat tasan samalla korkeudella.
Näettekin, jos ostatte tai lainaatte kirjan. Suosittelen sitä lämpimästi kuin kevätaurinko Marjatan varvasta.
Nokian Virran lastenosaston kirjahylly 2. marraskuuta 2026. Kuva: Matti Kuusela
* *
Mutta eteenpäin ja Tampereelle, jonne Tuula Laaksonen muuttaa tulevan miehensä kanssa. Sitä ennen hän on kuitenkin ollut töissä Karhulan kirjastossa, siis siinä pienessä sinisessä sivurakennuksessa.
Hän kuvaa kokemusta niin lyhyen hauskan rehellisen konkreettisesti ja tyhjentävästi, että olen kunnioituksesta mykkä.
”Muovitin kirjoja ja tunsin olevani aika merkittävä henkilö.”
Naseva huumori. Se on myös hänen lastenkirjojensa tavaramerkki.
Tuula päättää opiskella kirjastonhoitajaksi ja osallistuu täysin valmistautumatta Tampereen ylipiston pääsykokeisiin.
”Tampere oli ihana paikka. Haahuilin Aholaidoissa ja Kansanmarketeissa. Pääsykokeissa olin tyhmä kuin täytetty jänis. Ei tullut kutsua opetusjaostoon.”
No hyvä. Tuula pääsee opiskelemaan jotenkuten joutavaa yleistä kirjallisuustiedettä ja joulukuussa 1971 Laaksosesta tulee Kallioniemi ja miästä mä.
Vuonna 1972 pariskunta muuttaa vuokrakaksioon Nekalaan, opintolaina hupenee ja unelmana ollut ammatti haalenee.
”Yleinen kirjallisuustiede alkoi tuntua tyhjänpäiväiseltä ja kulttuurisihteeri ammattina vieraalta kuin galaksin kaukaisin tähti.’’
* *
Esikoinen Janne syntyy vuonna 1973 ja kesken jäävän lennonjohtajakoulun (!) sekä Oriveden uskonnonopettajan sijaisuuden jälkeen Kallioniemi saa väliaikaisen opettajanpaikan Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan nuoriso-osastolta, siis Nokialta.
(Esikoisen voi nähdä pääroolissa Tampereen Työväen Teatterissa 6. helmikuuta ensi-iltaan tulevassa näytelmässä Kansanvihollinen ja jo nyt useammassa roolissa Käräjissä.)
”Kohtasin osastolla tytön, joka oli ollut oppilaani Orivedellä. Sisälläni alkoi tapahtua jotain. Aloin tuntea polttavaa tarvetta kertoa hänen tarinansa.”
Sanoma Oy järjestää kirjoituskilpailun, jossa haetaan realistista lastenkertomusta. Kallioniemi kirjoittaa sen matkakirjoituskoneella, jonka on saanut lahjaksi täyttäessään 18 vuotta.
Menestystä ei tule, Sanomasta ei kuulu mitään, Kallioniemi alkaa kirjoittaa juttuja Reginaan, siitä saa rahaa.
”Tarinaan sisältyi aina väärä ja oikea ihminen. Petturi ja kunnon mies. Lopussa paljastuivat todelliset tunteet, jotka olivat syviä ja aitoja.”
* *
Kunnes eräänä päivänä postiluukusta putoaa yllättävä viesti ja kaikki muuttuu.
Kustannusyhtiö Otavan Lasten ja nuorten osaston päällikkö Marja Kemppinen on saanut käsiinsä kilpakirjoituksen ja kiinnostunut siitä.
Tuula vie lapsen mummolaan Karhulaan, matkustaa linja-autolla Karhulasta Helsinkiin (suosittelen kaikille, matkan varrella Pyhtää, Loviisa, Porvoo…) ja tapaa Kemppisen.
”Pystyn vielä vuosikymmenten jälkeen palauttamaan mieleen hänen äänensä, kun hän lupaa: ’Ihan hyvä esikoiskirja tästä tulee.’”
Sen nimeksi tulee Karkulaiset ja kirja saa oitis Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnon. Samana vuonna eli 1978 ilmestyy myös nuortenromaani Toivoton tapaus, jolle annetaan arvostettu Topelius-palkinto.
* *
Arvaamaton tähti on syttynyt ja kirjoituskone naputtaa tasaiseen tahtiin, kirjoja valmistuu joka vuosi, parhaina kaksi.
Ensimmäinen Finlandia Juniori -ehdokkuus tulee vuonna 1984 kuvakirjalle Mörköjä ja sankareita.
Finlandia-ehdokkuuksia tulee vielä neljä lisää, mutta palkintoa ei koskaan. Kallionemi myöntää, ettei se tunnu mukavalta, kas kun aina yhtä iljettävä kateuskin kurkkii lupaa kysymättä olkapäältä.
”Kukaan ei myönnä, en edes minä, etteikö kateus ainakin hiukan näivertäisi. Jokainenhan me asetamme omat kriteerimme hyvälle kirjalle. Tiedämme, että minun ’kuuluisi’ saada se palkinto.”
Viis Finlandiasta, Kallioniemi saa paljon tärkeämmän palkinnon, Plätän, vieläpä kahdesti. Sen saajan päättävät lukijat eli Pirkanmaan lapset ja nuoret lukijat.
Kallioniemi kiittää menestyksestä Otavan kustannustoimittajaa Kerttu Mannista. ”En usko, että mikään kirjoittajakoulutus olisi koskaan päihittänyt minun käymääni Kertun yliopistoa.”
Yksi tärkeimmistä ohjeista oli: nuortenkirjassa ei voi koskaan olla surullista loppua.
* *
Tuula Kallioniemen lastenkirjailijan työhön kuuluvat oleellisena osana kouluvierailut. Niitä hän tekee mieluusti satoja, ympäri Suomea.
Hän lukee aina uskaliaasti ääneen jotain kirjaansa – ja joka kerta tapahtuu sama ihme – kaikki kuuntelevat, kukaan ei melskaa, näpyttele puhelintaan.
”Se on jotain niin maagista, että ääneen lukemiselle pitäisi perustaa liputuspäivä”, Kallioniemi ehdottaa.
Ja lisää: ”Opettajankoulutukseen ja opetussuunnitelmaan pitäisi lisätä vaatimus, että opettaja joka ikisen koulupäivän alkajaisiksi lukisi oppilaille, vaikka vain 10 minuuttia ääneen.”
Vierailuiden aikana Kallioniemi ei ainoastaan kerro kirjoistaan vaan kuuntelee herkällä korvalla lapsia ja saa tuleviin kirjoihinsa ideoita ja sankareita.
”Valtava siunaus oli se, että olin tehnyt todella paljon kouluvierailuja. Koulutapaamisissa pursui niin paljon ideoita, etten mietintämyssyä tarvinnut… Lapsen maailma on kiehtova ja uskomaton. Siitä riittää ammennettavaa loputtomiin.”
* *
Toki ideoita löytyy myös kotoa. Kallioniemillä on kolme poikaa, joiden toilailut päätyvät vääjäämättä maailman kirjallisuuteen.
Joskus se kyllästyttää, ehkä jopa sapettaa…
”Jätkällä ei ole tippaakaan mielikuvitusta, siksi se kirjoittaa aina meistä”, tuumasi keskimmäinen poika. Ja tarkoitti jätkällä äitiä.
No, oli äidillä sitäkin, mielikuvitusta. Sen todistivat viimeistään sadut, jotka Kallioniemi löysi Onnenkuukkelin ansiosta.
Elämäkerta päättyy kauniisti:
”Jossain mieleni sopukoissa on väijynyt mielikuvitus kuin onnenkuukkeli, joka on levittänyt siipensä ja lentää.”
Matti Kuusela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Uuden rikostrilogian lähtölaukaus – arviossa Koski & Fors tutkivat -dekkari Viimeinen piste
KIRJAT | Anne Hietasen ja Michaela von Kügelgenin teos aloittaa Helsinkiin sijoittuvan dekkarisarjan, jota luonnehditaan määritteellä Helsinki Noir.
Historiikki seuraa sotilasmusiikin kehitystä rumpaleista ja piipareista sotilassoittokunniksi
KIRJAT | Raine Ampuja ja Jussi-Pekka Aukia ovat uurastaneet ja saaneet aikaiseksi lähes viisisataa sivua ja runsaat kaksi kiloa sotilasmusiikin historiaa.
Seitsemäs kysymys kietoo yhteen atomipommin ja ihmiselämän ketjureaktiot sekä yritykset ymmärtää elämän tarkotusta
KIRJAT | Richard Flanaganin kirjaa pitää lähestyä ilman ennakkoasenteita. Ei pidä kysyä, onko tämä tietokirja, elämänkerta vai kaunokirjallisuutta vai kenties esseekokoelma.
Mitä nyt tapahtuu? Arviossa Jarkko Martikaisen ja Seela Sellan Keskusteluja hyvästä elämästä
KIRJAT | Jarkko Martikainen ja Seela Sella ovat saaneet tehdä juuri sitä, mihin heillä on vahva kutsumus. Siksi heidän on helppo keskustella hyvästä elämästä.