Suomihevin pioneerit saavat arvoisensa elämäkerran – arviossa Tero Karjalaisen Zero Nine

Tero Karjalainen. Kuva: Sabrina Bqain / Like

Itseään koillisurpoiksi kutsuvat Zero Nine -yhtyeen muusikot ovat rautaisia ammattilaisia ja uskomattomia velmuja. Tällaisen vaikutelman saa kokeneen toimittajan Tero Karjalaisen mainiosta kirjasta Zero Nine (Like, 2026). Kyseessä lienee auktorisoitu ”kollektiivinen elämäkerta”, vaikkei juuri näitä termejä käytetä.

Teos on melko kronologisesti etenevä kertomus tiiviisti yhteen hitsautuneesta kaveriporukasta, joka ankaran harjoittelun ja yhdessäolon tuloksena soitti merkittävillä areenoilla kuin ”rasvattu kone”.

Lähes puoli vuosisataa sitten ensimmäisen keikkansa nimettömänä soittanut Zero Nine keikkuu pystyssä edelleen. Kirjassa ovat pääosissa bändin jäsenet, talvinen Kuusamo ja jarruttomat keikkabussin rämät.

Musiikilliset elämäkerrat päätyvät usein Mitä Suomi lukee -listoille. Esimerkiksi vuonna 2023 meillä kirjoitettiin 30–40 musiikillista elämäkertaa. Raskaan rockin legenda Zero Nine on totisesti kirjansa ansainnut nyt, kun yhä nuoremmista muusikoista tehdään elämäkertoja euron kuvat silmissä välähdellen.

Karjalainen on aiemmin julkaissut kirjan Kuusamon legendat (2022) kotikuntansa ihmisistä ja tavoista. Käsillä olevassa bändielämäkerrassa hän jatkaa Kuusamon ihmeiden esiin tuomista. Taustalla on paljon haastatteluja, kirjeenvaihtoa sekä lehtiaineiston ja Zeron Ninen kiitettävän hyvin säilyneen arkiston läpikäyntiä. Karjalaisen kynä sujahtelee lennokkaasti, ja pidän kovasti hänen tavastaan sirotella sinne tänne pohjoispohjalaisia murresanoja kuten ”tapataattua”.

”Jos käyttää semmoisia vaatteita Kuusamossa, paleltuu, ja sitten saa turpiinsa”

Koillisurpot on luotu kestämään. Koillismaalla ei voinut pukeutua kuten Hanoi Rocks. Keikkamatkat alkoivat suhauttamalla eetteriä bussin imusarjaan, päällä pitkät kalsarit, moonbootsit, karvalakki ja kintaat. Toppahousut sai Pudasjärvellä jo riisua.

Miten oli mahdollista, että Koillismaan pohjoisimmasta nurkasta tuli bändi, joka hallitsi suvereenisti raskasta rockia 1980-luvun Suomessa? Karjalaisen tapaan voi myös ihmetellä, miksi Zero Nine on tupannut olemaan historiankirjoituksen sivulause siitä huolimatta, että se oli pitkään ainoa uskottava kotimainen hevin edustaja. Kirjoittajan mukaan nykyinen ”heavyimperiumi” lepää osin Zero Ninen hartioilla.

Yksi syy tähän tulee selvästi esiin kirjasta. Zero Nine tipahti genrejen väliin. Se aloitti Royals-yhtyeestä ja progesta vaikutteita ottavana ”kyrväkästä rytinää” soittavana kokoonpanona, jolla oli uskomaton tuuri saada mahtavat äänivarat omaava laulaja Kepa Salmirinne riveihinsä. Bändi ei hevillä kategorisoinut musiikkiaan heviksi vaan sillä oli musiikinlajeihin käytännöllinen suhde: media tuuttasi hevin idean heidän päähänsä.

”Jos hevihuuma näytti vetävän, niin perkele menimme siihen suuntaan.”

Omaperäisyys oli sekä valtti että kompastuskivi. Zero Ninen jäseniä ei koskaan kiinnostanut leikitellä Sarcofagusin ynnä muiden hevareiden tapaan hautausmailla Vanhan Kehnon kanssa. Atlantic-levy-yhtiöltä tuli myöhemmässä vaiheessa faksi, jonka mukaan Zero Ninen musiikille pitäisi saada oma genre. Voi ehkä sanoa, että vasta Waltari–yhtye otti ”crossover-metallista” täyden hyödyn irti maailmanvalloituksessaan 1990-luvulla.

Karjalaisen bändielämäkerrasta selviää myös se, miksei kaikkien ihastelemaa veijariporukkaa revitty käsistä Yhdysvaltojen markkinoille. Suomen 1980-luvun musiikkiviennissä ”osaamattomuus ja uskalluksen puute yhdistyi levy-yhtiöissä saamattomuuteen”. Kuten ”Nollaysin” soittajat totesivat: ”Myöhempinä vuosina olisimme olleet heittämällä ulkomailla.”

Tässä kohden on syytä muistuttaa mieliin, että rocksosiologi Simon Frithin mukaan globalisoituva musiikkiteollisuus kävi juuri 1980-luvun loppuun mennessä läpi rankan muutoksen. Vanha pyramidimalli, jossa muusikko eteni – kenties yhtiön hoivissa – paikalliselta ruohonjuuritasolta kovan työn kautta huipulle korvautui ”lahjakkuuspooleilla”, joista monikansalliset toimijat kalastelivat ideoita. Jäikö Zero Nine murroksen jalkoihin? Frithin mukaan musiikkivideot nostettiin markkinoinnin keskiöön. Zeron Ninen ylistettyä Intrigue-albumia (1986) mainostamaan tehtyä videota haukuttiin Kuusamon matkailumainokseksi, ja siitä tuli kiviriippa.

Pääsihän bändi kuitenkin ulkomaille. Tukholman Monsters of Rockissa elokuussa 1986 Zero Nine soitti samalla areenalla kuin Ozzy Osbourne, Scorpions ja Def Leppard. Keikka meni upeasti, yleisö ja kriitikot voitettiin bändin puolelle. Neuvostoliitto ”valloitettiin” 1980-luvun lopussa, ja Marquee-klubille päästiin soittamaan Lontooseen vuonna 1987. Virgin Recordsin kanssa tehtiin levy; Atlantic-yhtiön kanssa päästiin todella lähelle diiliä. Vuonna 1996 Zero Nine kiersi Pohjoismaita AC/DC:n lämmittelybändinä ja uudelleen vuonna 2010 Suomessa.

Syksyllä sonni autoon ja ostetaan kitara

Kirjassa on lyhyet pienoiselämäkerrat kaikista soittajista. Vuonna 1978 kitaristi Timo Käsmä ja ”uskomattoman musikaalinen” rumpali Veli-Sakari Kukkonen värväsivät mukaan basisti Elmo Harjun ja laulaja Keijo ”Kepa” Salmirinteen. Muutaman vuoden sisällä joukkoon liittyivät kitaristi ja taustalaulaja Martti Mäntyniemi, kosketinsoittaja ja yleismies Jantunen Matti Murtola sekä Mikko Korpela, joka korvasi opiskelemaan lähteneen Kukkosen. Vuonna 2004 Jari Jaakkola tuli pitkäaikaisen basistin Elmon tilalle.

Kosketinsoittaja Murtolan neroutta oli monessa kohdin kiittäminen menestyksestä: hän hoksasi muun muassa lähettää Zero Ninen biisin tammikuussa 1980 Levyraatiin, ja voittohan sieltä tuli. Bändin toiminta oli harvinaisen fiksua hommaa. Tilejä pidettiin, veroja maksettiin, pimeitä keikkoja ei tehty eikä huumeitakaan käytetty suuren maailman malliin.

Karjalainen ei mässäile bändiläisten parisuhteilla tai eroilla. Kirja on maskuliinisen bändikulttuurin kuvaus: siinä mennään ”musiikki edellä”, mikä sopii hyvin bändin itsestään ylläpitämään puhetapaan.

Perheellä saattaa kuitenkin olla merkitystä suuntaan jos toiseenkin – ajatellaanpa vaikka McCartneyn musisoivaa perhettä Liverpoolissa Paulin menestyksen taustalla. Monella Zero Ninen jäsenellä oli perheen tuki. Käsmän kohdalla isä Paavo, maanviljelijä ja amatöörihuuliharpisti lupasi, että jos Timo tekisi ahkerasti kesällä maatöitä, laitetaan syksyllä sonni autoon ja ostetaan kitara. (Ja se kitara oli 1974 Fender Stratocaster.) Laulaja Kepan taustalla olivat kannustavat vanhemmat; Harjun isä oli muusikko.

”Ruokaisa koti” oli monen muunkin pelastus yhtyeen alkuvuosina, jolloin rahat menivät bussin korjaukseen. Kirjassa äitien termosmukiin pakkaamat mössöt ja muut eväät samoin kuin pitkäaikaiset tyttöystävät ja myöhemmin vaimot saavat kiitoksia. Menestyksen myötä viimeisetkin soraäänet kunnon ammatin hankkimisesta vaimenevat. Myös levy-yhtiöiden mukavat naispuoliset työntekijät kuten Tiina Vuorinen mainitaan ja kiitetään.

”Etelässä synnytään suklaalevy kädessä”

Antropologi Ruth Finnegan on kirjassaan The Hidden Musicians puhunut siitä, että vaikka populaarimuusikot eivät välttämättä ole saaneet virallista musiikinopetusta, menestyksen takana on poikkeuksetta erittäin määrätietoista ja ahkeraa itseopiskelua. Näin on kaikkien Nollaysin miesten kohdalla asian laita.

Lisäksi heidän kannaltaan oli onnekasta, että kuusamolainen Sibelius-Akatemiaan musiikkipedagogiikkaa opiskelemaan päässyt Reijo Karvonen halusi levittää musiikin hyvää sanomaa musiikkileirin avulla syntymäkotikuntaansa. Nollaysin jäsenet kertovat, että Kuusamon musiikkileirit vuosina 1976–1980 olivat ratkaisevan tärkeitä: poikien musiikillinen maailmankuva laajeni ja perusoppeja saatiin. Myyttisillä sankareilla oli muitakin auttajia ja uskollisia tukijoita, kuten Juice Leskinen, Jyrki Hämäläinen, Juho Juntunen, muut uskolliset median edustajat sekä tuottajat ja managerit.

Kirjassa levyjen teot ja levyjen julkistukset kerrotaan tarkasti. Zero Nine ei ollut tyytyväinen kumpaankaan ulkomailla tehtyyn levyyn, ei edes Lontoossa Deep Purplen Ian Gillanin kanssa tuotettuun. T. T. Oksala, ”nero äijä”, vei voiton molemmista. Median revitykset levyjen teosta ulkomailla myivät kuitenkin täydet keikkakesät.

Sanoituksia ja sävellyksiä Karjalainen ei kirjassa juurikaan analysoi. Sen sijaan hän avaa bändin jäsenien suulla kappaleiden tekemisen prosesseja. Ulkopuolisia sanoittajia käytettiin paljon, säveltäjät olivat enimmäkseen omasta takaa. Kova keikkatahti uuvutti välillä bändiläiset totaalisesti, ja silloin luovuus hiipui. 1980-luvulla he tekivät töitä ”elukan lailla”, ja kun siihen lisättiin 1990-alun lama, tanssipaikkojen määrän väheneminen ja taloushuolet, oli bändin jäsenten katseltava muuta työtä. Yrityksiä perustettiin. Useat bändin jäsenet hankkiutuivat musiikkikoulutuksen pariin, ja esimerkiksi Käsmästä tuli aikuisella iällä kitaransoiton opettaja.

Musiikkikirjan tunnelmaan sopii se, että kirja päätyy harhalopukkeeseen: täyteen myytyyn konserttiin Tavastialla vuonna 2025.

* *

Karjalaisen Zero Nine on erinomaista luettavaa sille, joka janoaa tietoa 1980- ja 1990-lukujen suomalaisesta populaarimusiikkikulttuurista. Elämäkerta on aina osatotuus. Valintoja on tehty, se selvä. Kirjasta ei kuitenkaan tule tunnetta, että Karjalainen retusoisi liikaa bändin ryhmäkuvaa: se on uskottava.

Kirjan tietomäärän tiivistys koherentiksi kokonaisuudeksi on ollut melkoinen urakka, jossa tekijä on onnistunut hyvin, mitä nyt bändin viimeisimmät vaiheet harpotaan läpi hieman turhan suurpiirteisesti. Teosta voi kiittää henkilöhakemistosta ja rekonstruoidusta keikkaluettelosta. Neuvostoliiton tullin ansiota taas on vuoden 1989 täydellinen soitin- ja laitteistolista.

Miten sitten yhtye on pysynyt kimpassa lähes viisikymmentä vuotta? Miten moisella kepposten teolla bändi saattaa vielä olla yhdessä? Kettuilu ja koijaritemput ovat vain hitsanneet porukan ryhmäidentiteetin raudanlujasti yhteen.

Yhtyeessä ei ole keskinäisiä klikkejä. Eikä ole ”suurempaa rakkauden määrää kuin se, joka Zero Ninen tyyppien kesken on vallinnut”. Tämän soittajat ovat ehkä todenneet puolitosissaan, mutta lukijalle se tuo silmäkulmaan jotakin kosteaa.

Miten hienoa onkaan, kun ihmiset tekevät yhdessä musiikkia. Tähän ei tekoäly pysty.

Helmi Järviluoma

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua