Matkalla kaivokseen ja omaan mieleen – arviossa Sōseki Natsumen Kaivos

Sōseki Natsume. Kuvat: Teos Kustannus

Sōseki Natsumen teos Kaivos (Teos, 2026) ilmestyi vuonna 1908, siis liki 120 vuotta sitten. Ensin se julkistettiin sarjaromaanina Asahin-sanomalehdessä tavallaan sattumalta. Lehti oli sopinut sarjaromaanin julkaisusta toisen kirjailijan kanssa, mutta kun tämä ei pystynyt toimittamaan tekstiä, Sōseki pyydettiin hätiin. Niinpä Sōseki kirjoitti nopeasti Kaivoksen erään nuoren miehen aiemmin ehdottaman aiheen pohjalta.

Kun kirjan keskeisenä paikkana on kuparikaivos eikä kirjaa ole edes jaoteltu hengähdyspaikkoja tarjoaviin lukuihin, voisi kuvitella, että lukeminen olisi työlästä. Kaikkea muuta: kirja pitää tiiviisti otteessaan koko parin sadan sivun ajan.

Kirjan kertoja, nuori mies on hyvin toimeentulevasta perheestä. Hän lähtee karkumatkalle pois kotoa jouduttuaan ristiriitaan vanhempien odotusten kanssa. Hän on rakastunut, mutta rakkauden kohde ei suinkaan ole nuori nainen, jonka kanssa avioliitosta on sovittu. Ainoa ratkaisu on siis lähteä kävelemään pois Tokiosta.

”Kävelen koska haluan pimeään, koska minun on päästävä johonkin pimeään. Ajatukseni alkavat harhailla kuin yrittäen saada otetta ympäröivistä pilvistä, kun joku takanani kutsuu minua: ’Hoi, hoi!’”

Tämä huutelija on ”parittaja” niin kuin Sōseki miestä kuvaa, joka teekojulla notkuessaan sattumoisin näkee väsyneen taivaltajan. Ihmiskauppias houkuttelee mukaansa makeilla lupauksillaan mahdollisuuksista ansaita suuria summia kaivostyössä.

Nuori mies ei kaipaa rahaa, mutta houkutus löytää karkumatkalle jonkinlainen päämäärä saa hänet liittymään tämän Doteran (eräänlainen takki) mukaan. Miehen nimikin, Chōzō, kyllä sittemmin selviää, mutta toinen matkaan myöhemmin liittynyt nuori mies kulkee koko ajan nimellä Punanuttu.

Se miten Chōzō houkuttelee tuota punaiseen nuttuun pukeutunutta yksinkertaista maalaisnuorukaista kaivokselle, järkyttää kertojaa. Hän ymmärtää, että hän itsekin on yhtä typerä kuin tuo toinen.

”Siispä Chōzō hinasi vanavedessään kahta typerystä kohti kuparikaivosta. Siinä kävellessäni Punanutun kanssa aiempi järkytyksen tunne oli jo kaikonnut minusta. Tuskin missään asiat ilmenevät pinnalla ja sitten vetäytyvät takaisin näkymättömiin nopeammin kuin ihmisen ymmärryksessä.”

Erikoinen matka päättyy kuparikaivokselle, mutta matkan vaiheista ja sen päätepisteestä tuskin on syytä kertoa tarkemmin. Suotakoon aito lukukokemus niille, jotka tähän kiinnostavaan kirjaan tarttuvat.

* *

Sōseki Natsumen kuvaamalla kuparikaivoksella on todellinen esikuva, Ashion kuparikaivos lähellä Nikkein kaupunkia. Kaivoksen historia ulottuu 1500-luvulta aina 1970-luvulle saakka.

Ashion kaivoksella on myös kyseenalainen maine ympäristön saastuttajana. Jo 1800-luvun lopulla huomattiin, millaisia vahinkoja kaivostoiminta aiheuttaa ympäristön luonnolle ja vesistöille. Seurauksena oli jotakin myönteistäkin eli alku Japanin ympäristöliikkeelle.

Kaivos oli hyvin ajankohtainen myös Sōsekin kirjan kirjoittamisen aikaan, sillä vuonna 1907 kaivostyöntekijät lakkoilivat korkeamman palkan ja parempien työolojen puolesta.

Myös Kegonin vesiputoukset, joita nuori mies vaihtoehtoisena matkanpäänä ajattelee, sijaitsevat lähellä, ja niilläkin on luonnonkauneuden lisäksi erikoinen historia. Kun muuan nuori mies heittäytyi vuonna 1903 Kegonin putouksilta kuolemaansa, hän sai nuoren Wertherin esimerkin tapaan seuraajia toisista epätoivoisista nuorukaisista.

* *

Japaniin erikoistunut väitöskirjatutkija Antti Järvelä on suomentanut Kaivoksen hyvin asiantuntevasti, ja hänen suomentamansa on myös aiemmin julkaistu Sōseki Natsumen Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia (Teos, 2023).

Suomentajan jälkisanat avaavat erinomaisesti Sōsekin kerrontaa sellaisille lukijoille, jotka eivät tunne perinteistä japanilaista kirjallisuutta. Sōseki ammentaa tosin vaikutteita myös länsimaisesta kirjallisesta traditiosta opiskellessaan Britanniassa.

Omaleimaisena kirjailijana Sōseki Natsumea voidaan pitää modernin japanilaisen kirjallisuuden isänä. Kaivoksessa nykyhetken kerrontaa keskeyttävät muistumat menneestä ja itsetutkiskelun hetket, kuin tajunnanvirtaa ennen tajunnanvirtakirjallisuutta. Kuten Järvelä toteaa, Kaivos ei kuitenkaan ole tajunnanvirtaa, eikä sellaisesta puhuttu vielä Kaivoksen ilmestyessä edes länsimaissa. Sōsekin kirjoitti teoksensa ennen Proustia ja Joycea.

Yksi selvä esikuva hänellä kuitenkin on ollut, amerikkalainen psykologi ja pragmatismin perustajiin kuulunut William James. James vertasi tietoisuutta jokeen tai virtaan, ja tästä Sōseki kehitti Järvelän mukaan mallin aaltomaisesta tietoisuudesta, aistihavainnoista ja tuntemuksista. Näitä osin mystisiä tietoisuuden kokemuksia koetaan niin matkalla kuin kaivoksen uumenissa.

Mutta:

”… maailma on täynnä älykkäitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä rahtuakaan ihmismielestä.”

* *

Kaivoksen ymmärtämistä auttaa zenbuddhalaisten kirjoitusten tuntemus. Myös niitä Järvelä avaa kiitettävästi jälkisanoissaan.

Sōseki pohtii lukemaansa buddhalaista suutraa:

”Nuo jutut kolmesta maailmasta, mennyt, nykyinen ja tuleva, tuntuvat ylenpalttiselta puhkumiselta ja puhinalta, mutta tuo tavoittamattomuus tuntuu jotenkin siltä mistä yritän itsekin kertoa.”

Marjatta Honkasalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua