Suuri suosikki ja iso inhokki samassa persoonassa – arviossa Jukka-Pekka Pietiäisen elämäkerta tamperelaisesta huippuvaikuttajasta

Jukka-Pekka Pietiäinen. Kuvat: Otava / Marjo Tynkkynen

Aina joskus olen innostunut vaahtoamaan Väinö Hakkilan merkityksestä Suomen ja etenkin Tampereen poliittisessa historiassa. Ja joutunut saman tien vastaamaan väsyneeseen ”ai kuka” -kysymykseen.

Puolustuksekseni voin sanoa, että minulla on hämärä mutta ohut perheside kohteeseen. Käydessään lyseota Hämeenlinnassa Hakkila asui sisarineen ”koulukortteerissa” isoisoisäni Pietari Tapanisen omistamassa huoneistossa. Kun Alku-niminen taloyhtiö paloi vuonna 1898, pelasti vanginvartija Tapaninen liekeistä ensin yksivuotiaan isoäitini Viivi-Liisan ja sitten Hakkilan lasten juhlavaatteet.

Politiikan toimittajana ollessani taas hämmästelin aina 2010-luvulle asti, miten vaikeaa tamperelaisen demarikansanedustajan oli nousta ministeriksi. Historiaa kaivamalla selvitin, että silloin tuorein eduskunnasta hallitukseen nostettu tamperelainen sosiaalidemokraatti oli vuonna 1927 Väinö Tannerin yhden puolueen vähemmistöhallituksessa oikeusministerinä istunut Hakkila. Kuivan kauden katkaisi vasta Jukka Gustafsson opetusministerinä kesällä 2011.

Väinö Hakkila johti eduskunnassa puhetta yhdeksien valtiopäivien verran. Samassa sarjassa ovat lähinnä nimet Fagerholm, Kallio, Uosukainen ja Sukselainen. Tampereen kunnallispormestarina hän toimi vuodesta 1920 vuoteen 1953. Hän oli kaupungin ja Pirkanmaan, välillä koko Suomen suosituin poliitikko äänimäärien mukaan laskettuna. Kaikkeen siihen nähden hänen muistoaan vaalitaan jokseenkin vaatimattomasti.

Helsingin yliopiston historian dosentti ja Tietokirjailijoiden yhdistyksen eläköitynyt toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen paikkaa nyt vajetta ainakin siltä osin, että hän on kirjoittanut ensimmäisen kattavan elämäkerran Lempäälässä syntyneestä, Tampereella eläneestä ja Orivedellä kuolleesta Väinö Hakkilasta (Sosialisti ja patriootti – Unohdettu valtiomies Väinö Hakkila; Otava, 2026). Itse tämä ei koskaan muistelmia kirjoittanut, eivätkä hänen muistikuviaan kirjaamaan ilmoittautuneet muut tekijät koskaan ehtineet kohdetta haastattelemaan.

* *

Yksi, joka yritti saada kaimansa Hakkilan mietteitä taltioitua historiankirjoitusta varten, oli itse Väinö Tanner. Ja Tannerin keräämä maine on taatusti yksi syy sille, että Hakkila on pudonnut poliittisen historian jättiläisiä mitattaessa unohduksiin viimeistään neljännesvälierissä.

Tanneristahan tuli jonkintasoinen kulttihahmo siinä vaiheessa, kun suomalaiset saivat 1990-luvulla luvan lopettaa rähmällään olon idän suuntaan. Tanner oli tuomioistuimeksi kutsutussa nukketeatterissa sotasyylliseksi tuomittu oikeistodemari ja Kekkosen epäsuosiossa. Hakkila oli samoin oikeistodemari ja Kekkosen vihaama, mutta Neuvostoliiton silmissä liian vähäpätöinen tapaus vankilaan teljettäväksi.

Kuitenkin Väinö Hakkilan aikoinaan ajama sotapolitiikka oli selvästi kovempaa kuin Tannerin. Tanner halusi, että itään hyökännyt Suomi pysähtyisi jatkosodassa rajalle, joka oli ollut voimassa ennen talvisotaa. Hakkila puolestaan halusi suur-Suomea ja Itä-Karjalan valtaamista. Siitä hän toki sai kuulla herjaa politiikan areenoilla vielä uransa loppuajan.

* *

Mutta Hakkila oli paljon muutakin. Hänen ensimmäinen merkittävä roolinsa oli punakaartilaisten puolustaminen sisällissodan jälkeen valkoista mielivaltaa vastaan ja silloinkin näytösluonteisissa ”oikeudenkäynneissä”. Punavankien asianajajana toimiminen lankesi hänelle siksikin, että suomalaisessa vasemmistossa oli maamme itsenäisyyden alkuvaiheissa vähän lainoppineita vasemmistolaisia. Kommunisteista Hakkila ei pitänyt tuolloinkaan, mutta ilman muuta hän teki työtä sydämestään, riippumatta siitä, oliko puolustettavana varsinainen vallankumouksellinen vai olosuhteiden uhrina kapinalliseksi päätynyt rivimies.

Pietiäisen teksti ja hänen käyttämänsä lähteet osoittavat, että Hakkila oli merkittävin valkoisen terrorin laajuuden julkisuuteen saattaja sisällissodan sairaissa jälkimainingeissa. Hänen esittämänsä luvut ja kertomukset vankileirien järkyttävän kurjista oloista pyrittiin oikealla leimaamaan liioitteluksi tai valheiksi. Jälkikäteen tarkasteltuna ne olivat puhdasta totta eikä mitään sen ajan fake newsia.

* *

Ehkä eniten Hakkilaa on muistettu siitä, että hän oli K. J. ja Ester Ståhlbergin ohella tunnetuin äärioikeistolaisten kaappauksen ja vapaudenriiston kohteeksi joutunut suomalainen lapuanliikkeen hulluina vuosina. Tapaukseen liittyen Pietiäinen haluaa elämäkerrassaan korostaa sitä, että Hakkilaa eivät ”muiluttaneet” lapualaiset vaan tamperelaiset. Näiden pomona toimi Eino Haarla, maineikkaan tehtailija Rafael Haarlan poika.

Lapualaiset itse asiassa Vihtori Kosolan ja Jussi Muilun päätöksillä lopulta vapauttivat Hakkilan, joka kuitenkin pantiin istumaan isoon muurahaispesään ennen kotimatkalle päästämistä. Loppujen lopuksi demaripoliitikolla ja äärioikeistolaisilla oli tärkeä yhteinen vastustamisen kohde: kommunismi.

* *

Jukka-Pekka Pietiäisen mittava ja arvostettava ura tietokirjailijana ja etenkin historian elossa pitäjänä on saanut jonkinlaisen huipentumansa nyt 2020-luvulla. Sen aikana dosentti on julkaissut elämäkerrat ulkoministerinä aikoinaan toimineesta liberaalista Rudolf Holstista, Suomen fasistidiktaattoriksi tarjotusta Kosolasta ja nyt siis oikeistodemari Hakkilasta. Kolme eri aatesuuntaa, kolme eri tavalla voimakasta persoonaa, kolme kovin kiisteltyä poliitikkoa. Pietiäistä sopii kiittää laajakatseisuudesta.

Jokainen trilogian osa on lisännyt oivallisella tavalla lukevan suomalaisyleisön tietoutta ja ymmärrystä pienen pohjoisen valtion niistä vaiheista, joissa sen koko olemassaolo oli monta kertaa ja monin tavoin vaakalaudalla.

Itselleni näistä kolmesta kirjasta ehkä antoisin oli ensimmäinen eli Holstista kertonut Ulkoministerin kujanjuoksu (lue lisää täältä). Kaikki teokset ovat kuitenkin korkeinta laatuluokkaa, ja niitä yhdistää viileä tarkkuus ja faktoissa pitäytyminen. Samalla ne ovat paitsi luotettavia myös erittäin luettavia. Kun näiden kohtalon vuosien vaikuttajien tarinoihin pääsee kiinni pelkäämättä suurta sivumäärää, tulee hyvinkin pian siihen vaiheeseen, jossa ei enää voi lopettaa lukemista. Tarina on kahlattava hamaan loppuun, vaikka tietäisikin varsin hyvin, miten se päättyy.

Hakkilan tarina tuli päätökseensä hänen Riihilahden kesähuvilallaan Orivedellä kesällä 1958. Viimeisen poliittisen viestinsä hän antoi kuitenkin vielä vainajana. Urho Kekkosta ei kutsuttu Hakkilan hautajaisiin, vaikka ne olivat valtiolliset.

Miksi? Se(kin) kannattaa lukea Pietiäisen laadukkaasta teoksesta.

Matti Mörttinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua