Eino Santasen Asema vie tekoälyavusteiseen työelämävalmennukseen – ja siitä synkkään dystopiaan

Eino Santanen. Kuva: Teos / Liisa Takala

Eino Santanen tunnetaan kokeellisesta, yhteiskuntakriittisestä runoudestaan, jossa hän on käsitellyt muun muassa rahaa, kapitalismia ja teknologisoituvaa yhteiskuntaa. Proosaa hän on julkaissut novellikokoelmassa Rakas kapitalismi pilkku (Teos, 2020).

Tällä kertaa vuorossa on romaani, Asema (Teos, 2026), jossa sukelletaan armottomaan kilpailuun tekoälyn vauhdittamassa maailmassa.

Todista että olet ihminen

Asemassa joukko työttömiä on päätynyt työ- ja elinkeinoministeriön pilottihankkeen tekoälyavusteiseen koulutukseen, jossa heitä valmennetaan uudenlaista työelämää varten. Osallistuminen on vain osin vapaaehtoista, sillä kurssilta pois jättäytyminen tietää tukien menetystä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat tekoälyllä suunniteltuun sokkeloiseen tilaan, joka on rakennettu vanhan, todellisen aseman ympärille. Vanhasta asemasta on jäljellä vain pala lasilla päällystettyä tiiliseinää. Sen ympärille rakennettu sekava arkkitehtuuri heijastaa hyvin kirjan henkistä tilaa.

Kurssia vetää Mika-Pekka A. Kekäläinen, tekoälyllä vahvistettu kouluttaja. Hän ohjaa kurssia jos jonkinlaisilla psykodraamaharjoitteilla ja pitkillä monologeilla. Kurssilaiset yrittävät puolestaan parhaansa mukaan mukautua ja selviytyä. Heidän ensisijainen tehtävänsä on ansaita paikkansa ryhmässä selviytymällä absurdeista harjoitteista ja todistamalla samalla olevansa ihmisiä:

”MIKA-PEKKA A. KEKÄLÄINEN: Valitse kuvasta ruudut joissa on HERKKUHAMPURILAISIA.
UOLEVI: Mä valitsin jo.
MARKO: Sinä valitsin väärin Uolevi ja siksi sinä joudut kakkossaliin!
MIKA-PEKKA A. KEKÄLÄINEN: Uolevi. Vahvista että olet Uolevi. Vahvista että olet ihminen.
Valitse tästä kuvasta ruudut joissa on
ELÄMÄÄSI LIITTYVIÄ KIINNOSTAVIA YKSITYISKOHTIA.
UOLEVI: Mitä, emmä tiedä, ää, siis pitäiskö mun nyt kertoa jotain elämästäni vai?
MIKA-PEKKA A. KEKÄLÄINEN: Vahvista että olet ihminen.”

Asemassa kyse on huomion saamisesta. Oikealla tavalla temppuilemalla ja toisten huomion vangitsemalla koulutettava voi saada itselleen nimen ja edetä koulutuksessa.

Samalla opetellaan uuden työelämän rakennetta: jos ennen työtä tehtiin liukuhihnalla, tämän päivän liukuhihna on käyttöliittymä, jossa itsestä kuratoidaan tunnetuotetta. Tekniikka ja tekoäly tekevät loput. Viesti koulutettaville on karu: ”Tähän te vielä kelpaatte.”

Tekoälyavusteiset kouluttajat

Santasen satiiri tavoittaa hyvin sen absurdin ja hieman pelottavankin tunteen, joka tekoälyn kanssa vuorovaikuttamiseen voi liittyä. Asema leikkii ajatuksella tilanteesta, jossa huomiotalouden arvoihin viritetyllä tekoälyllä on valta määrittää ihmisyyttä. Tilanteen kylmäävä absurdius syntyy siitä, että subjektiton entiteetti osallistuu vuorovaikutukseen, jonka perustana tulisi olla toisen tunnistaminen ja tunnustaminen subjektiksi.

Kielimallien osallistuessa yhä enemmän omaan ajatteluumme olemme todennäköisesti muuttamassa kulttuuria ja kognitiota tavalla, jonka suuntaa tuskin kukaan ymmärtää kovin hyvin.

Rytmin vaihto

Lukijan totuttua romaanin dialogiseen muotoon ja tympeän oloiseen koulutusasetelmaan Santanen kiristää kuitenkin vielä ruuvia. Aseman vierellä sijaitseva Kasa – käsittämätön rojuläjä, joka on kuin koko ihmiskunnan ekologisen katastrofin symboli ja yhtä aikaa sekä kaatopaikka että resurssi – tuntuu heräävän eloon. Romaani muuttuu kerronnaltaan ja samalla sävyltään.

”Harmaa matalalla laahaava taivas. Alla likainen pala maata melkein taivaassa kiinni. Välissä kapea ihmisen alue, jossa mahtuu melkein seisomaan selkä suorana. Sielläpä haudataan tänään kuolleita.”

Kyse ei ole enää vain masentavasta uudelleenkoulutuksesta, vaan täysimittaisesta katastrofista ja dystopiasta, jossa uudelleenkoulutetut yrittävät soveltaa oppejaan ja tukeutua tekoälyn ohjaamaan teknologiaan hajoavassa ja resursseiltaan rajallisessa maailmassa. Tässä vaiheessa romaanin lopputulos alkaa todella kiinnostaa, ja sitä kannattaakin odottaa. Teoksen loppuosa on vaikuttava: assosiatiivinen, orgaaninen ja silti hallittu tekstijakso, jota lukiessa mielessä käy jos jonkinlaista.

Kuten vaikka: ”Mitä jonkin järkevän ulkoavaruuden sivilisaation edustajat mahtaisivat tuumia tästä hulluudesta, jota kirja osapuilleen kuvaa?”

Tai Pentti Linkolan Voisiko elämä voittaa -teoksesta tuttu kuva teknologisen sivilisaation lopusta: ”Vielä hetki robottien kolinaa, sitten hiljaisuus.”

Romahduksen keskeltä nousee kuitenkin poliittista vastarintaa ja sen myötä pilkahdus toivoa.

Tyylillisesti Santasen hurja teksti tuo mieleen erään toisen absurdin kirjoittajan.

Beckett-vaikutteet

Santasen Asema tuntui minusta monin paikoin vahvasti Samuel Beckett -vaikutteiselta. Kirjassa eletään epämääräisessä tilassa ja odotetaan uutta maailmaa kuin Huomenna hän tulee -näytelmässä konsanaan. Osa romaanista muistuttaa näytelmää myös dialogirakenteeltaan, ja näyttämölliset, järjettömiä sääntöjä noudattavat harjoitteet muistuttavat Beckettin absurdia maailmaa.

Mika-Pekka on puolestaan kuin näytelmän Lucky: hajoileva ajattelija, joka suoltaa suustaan näennäisen järkevää tekstiä. Välimerkeistä piittaamattomasta kerronnasta ja tekstin asettelusta tuli lukiessa mieleeni Beckettin Millaista on -romaanin hengästyttävä tunnelma.

Paikoin Beckettin maailma tulee kuitenkin niin vahvasti mieleen, että vertailusta on vaikea irrottautua – ja tämä hieman häiritsee lukukokemusta, vaikka Santanen soveltaakin sitä maailmaa omaperäisesti ja ajankohtaisesti nykytodellisuuteen. Kaikkinensa Santasen kieli on omanlaistaan, anarkistista, elävää ja miellyttävää lukea.

Aiempaan novellikokoelmaan nähden Asema on helppolukuisempaa ja ymmärrettävämpää tekstiä, joskaan mistään valtavirtaproosasta ei nytkään ole kyse. Kirjan hengen mukaisesti annan teokselle neljä liekkiä ja WUUM WUUM.

Timo Teräsahjo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua